Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Ensimmäinen luku

"Vai jotta herrasväin pöyrässä rokka ryystetähän permannolta."

Peräkannen kello heläytti viisi lasia. Keulapakan laivakello kumahti kaikuna kaksi parilyöntiä ja yhden yksittäisen. Oskar Johan Sjögren makasi kajuutan katolla Atlantin tammikuisessa viimassa. Kilahduksista ja kumauksista hän tiesi, että iltavahdin alkamisesta oli kaksi ja puoli tuntia. Kello oli siis puoli seitsemän.

Jos sillä nyt olisi jotakin väliä.

Laivassa elettiin vahtikierron tahtiin. Vuorokaudenaika ja viikonpäivä olivat sivuseikkoja. Koijasta oli noustava, kun kannelta kajahti "Vahti ylös!" , ja "Friivahti alas" soi kaivatun neljän tunnin levon. Vuodenajallakaan ei juuri ollut merkitystä, ainakaan merimiehen työrytmin tai lomien kannalta. Kotiin palattiin, kun se rahtitilanteen kannalta oli edullista - sitten joskus kesäaikaan kun kotiranta olisi jäätön. Kenties puolentoista, kahden tai vasta kolmen vuoden kuluttua. Vaikka ei viidenkään vuoden yhtenäinen merimatka vielä mikään tavaton poikkeus ollut.

Oskar makasi liikkumatta ja tuijotti rannattomalle taivaalle. Isomaston huipussa tuikki Ajomiehen Kapella. Ajomiehen vieressä Härkä ja sen punainen Aldebaran, Kaksoset, Orion, Ilves ja Yksisarvinen. Tänä iltana kuitenkaan huikea näkymäkään ei tarjonnut hänen kaipaamaansa lohtua. Oskar sulki silmänsä ja yritti loihtia eteensä tutun kotipihlajien reunustaman kaistaleen pohjoista tähtitaivasta.

Pikkupoikana hän oli sydän pamppaillen kyykistellyt pihapihlajien takana vakoilemassa kotiin palaavia merimiehiä. Pyhäpuvuissaan he astelivat pääkatua pitkin, hieman hajasäärin, merimiessäkki olalla. Heidän ahavoituneet, ruskeaksi paahtuneet kasvonsa ja suora ryhtinsä henki rajatonta itsevarmuutta ja jo niiden paikkojen nimet, joissa he olivat käyneet, saivat pikkupoikien mielikuvituksen lentoon. Pensacola, Rangoon, Kurrachee, Havanna. Ei ihme, että lähitalojen verhot heilahtivat ja kaikkien kaupungilla liikkujien päät kääntyivät.

Oskar parahti. Olisiko typerämpää voinut keksiä! Pikkupoikana hän olisi antanut mitä tahansa, vaikka kauneimmat venetsialaiset lasihelmensä, päästäkseen edes päiväksi seelarin saappaisiin.

Jäähyväisjuhlan päätteeksi isoisä oli puristanut Oskarin käden kämmentensä väliin. "Kun viistoista kesää sitten sain äidiltäs kirjeen Indiasta, tiesin mitä odottaa. Poika, syntynyt Hyväntoivonniemellä, missä Atlantin ja Indian valtameret kohtaavat.ensihenkäyksellään kahden valtameren tuulia haistellut." Oskar oli pälyillyt ympärilleen pelastavaa veruketta etsiskellen. Hänen olisi tehnyt mieli riuhtaista kätensä isoisän otteesta ja pinkaista pakoon. Kauas. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut järjestää mitään kohtausta. Ei enää, kun oli jo liian myöhäistä. Isoisä ei kuitenkaan ollut jatkanut. Onneksi. Ei hänen tarvinnut. Oskar kyllä tiesi, mitä hän oli aikonut sanoa. Sama teema oli soinut taustalla jo Oskarin kehtolauluissa. Kuin hyökyaalto se oli tunkenut kaikkialle ja tukkinut hänen tiensä.

Juuri niin kuin tämä laiva. Oiva. Oivallinen vankila. Missään ei saanut omaa rauhaa. Huussiinkaan ei voinut mennä niin, ettei se kohta olisi ollut koko laivakunnan tiedossa. Ja Urho Kontio, risupartainen perämies, oli kyllä pahin kyylä kaikista. Ilman sitä ja sen pään läpi porautuvia vetistäviä siansilmiä olo laivalla olisi ollut ehkä edes jotenkin siedettävää, mutta nyt olisi yhtä hyvin voinut heittäytyä alas mastosta ja antaa korppikotkan nauttia haaskasta. Sitä se kuitenkin kyttäsi. Väijyi jossakin maston yläraa'alla tilaisuutta päästä nokkaisemaan häntä, oppilastaan, jota se muka vitsikkäästi nimitti "perintöprinssiksi".

Tänä iltana risuparta varmaan hykerteli onnessaan, kun oli päässyt näpäyttämään oikein kunnolla. "Perintöprinssi" oli pannut pöydän koreaksi ja tarjonnut päivällisen kerrankin ilman "säätyläisten kukkoilua", joksi Kontiolle riitti kahvelin käyttö. Se ryysti kahvinsa tassilta ja pisti ruuan suuhunsa veitsellä. Mies oli aloittanut jungmannina skanssissa. Monta vuotta oli vierähtänyt ennen kuin se oli päässyt ylenemään perämieheksi ja majoittumaan ahterin puolelle päällystön joukkoon.

Kontio teki kaikkensa kouliakseen oppilastaan. "Prentis Söökreen, mistäs päin nyt tuuloo ja mitä rättei on parhaallaan ylyhäällä?", saattoi jyrähtää selän takaa juuri, kun Oskar oli syventynyt johonkin muuhun puuhaan. Silloin oli viipymättä annettava tiivis, mutta täydellinen selonteko säätilasta ja mastoihin vedetyistä purjeista. Ja jos takellellessaan sattui sekoittamaan keulamaston ja mesaanimaston tai alaprammipurjeen ja ylämärssypurjeen keskenään, laksutti perämies kieltään kitalakeaan vasten päätään puistellen ja katsoi kelvotonta oppilastaan kuin alamittaista sinttiä - säälivästi, mutta samalla valmiina heittämään takaisin mereen.

Pitäisikin vihdoin hypätä ja vaikka uida kotiin. Jos Kontio saisi määrätä täällä, merioppi varmaan paukutettaisiin köydenpätkällä oppilaiden päähän. "Joskus se oppi vaan tarttuu paraaten peräpään kautta jotta!", se julistaisi partaharjakset tutisten ja latelisi litanioitaan. Onni ettei Felix-eno laivallaan siedä yletöntä ruumiillista kuritusta. Mutta Kontion laivalla seitsenhäntäinen kissa kyllä viuhuisi ja laivapojat saisivat maistaa naakelisoppaa harva se päivä. Sinisenmustat naakelinjäljet ohimoissaan ne sitten hautoisivat kapinaa, johon eivät kuitenkaan koskaan uskaltaisi lisärangaistusten pelossa ryhtyä. He kun olisivat laivalla kokonaan kapteenin armoilla.

Oskar pyyhkäisi hihallaan nenänpieltään. Pikkusormet olivat käyneet tunnottomiksi. Käsien yhteen hankaaminenkaan ei enää auttanut. Nenään tunki vaatteista uhoava hernekeiton lemu, jota köysistön ja lattialankkujen vahva tervantuoksukaan ei kyennyt peittämään.

"Vai jotta herrasväin pöyrässä rokka ryystetähän permannolta." Perämies Kontion pilkallisen röhönaurun muisteleminen sai vielä Oskarin kylmän kalventamatkin korvat kuumenemaan. Päällystömessin lattia oli varmaan edelleen yhtä hernekeittolammikkoa. Eikä pelkästään lattia. "Vaan eivätpä lautasetkaan jääneet osattomiks", oli kolinan paikalle hälyttämä konstaapeli Uuno Emil Sandman vinoillut ovensuusta hävityksen nähdessään. Miten sekin perunasäkki moolokinkitoineen aina sopivasti rymisteli paikalle, kun hän joutui naurunalaiseksi? Oskar puristi tunnottomat kätensä nyrkkiin taskuissaan. Lautasten ja lattian lisäksi messin seinät, pöytä, tuolit ja kuka ties kattokin oli saanut hernekeittokuorrutuksen ja odotti nyt Oskarin puunausta.

Ja sai odottaa! Ne olivat kaikki ratkenneet nauramaan hänelle. Kontio oli oikein kallistanut tuoliaan taapäin, osoittanut häntä punakalla etusormellaan ja päästänyt kummallisen pihisevän ja puhisevan räkätyksen. Kai hän oli ollut aikamoinen nähtävyys, kun Felix-enokin oli hytkynyt niin, että sen piti aina välillä pyyhkäistä sileitä poskiaan kämmenselkään. Olisi Oskar sentään luullut, että edes eno olisi hänen puolellaan. Remakasta ei ollut millään tahtonut tulla loppua. Hän oli kuullut sen vielä kannellekin sen jälkeen, kun oli hammasta purren luistellut hernekeittoaavan poikki ja ahtautunut ulos ohi ovisuussa virnuilevan Sandmanin, joka ei ollut tehnyt elettäkään siirtääkseen ruhoaan. Sandman ei sentään ollut nauranut ääneen, mutta pullean kämmenen suojiin kätketty itsetyytyväinen virnistys oli ollut ehkä vielä pahempi. Oskar oli varma, ettei Sandman jättäisi tilaisuutta päästä levittämään näin hyvää juttua, varsinkin kun sillä itsellään oli siinä niin osuva repliikki.

Sotku oli saanut alkunsa hernerokalla täytetystä ruokapakista. Kajuuttavahtina Oskarin tehtävä oli tarjoilla päällystön pöydässä. Tapansa mukaan hän suunnisti kuuden maissa kapyysiin täyttämään päällystön ruokapakkia. Matka puolikannen yli kapyysista kajuutan ovelle ei ollut pitkä, mutta sitäkin vaivalloisempi. Sinä iltana tuuli oli yltynyt ja kantta lakaisivat Oivan partaan yli kuohuvat laineet, jotka liukastivat mäntylankut ja veivät helposti jalat alta. Eikä Oskar ruokapakkeineen voinut edes tarttua mihinkään tukea ottaakseen. Hän joutui matkallaan pysähtymään monta kertaa tasapainoa hakeakseen. Lisäksi laivan keinunta sai hänet harhautumaan suoralta reitiltä. Kun laiva keinahti styyrpuuriin, hänkin liukasteli alamäkeen laivan oikealle partaalle. Sieltä hän otti vauhtia ja kipitti taas vastakkaiseen suuntaan, kun Oiva käänsi kylkeä. Lopulta hän päätti toimia nopeasti, kiihdytti vauhtiaan ja syöksyi kajuutan ovelle.

Käsi oven kahvalla hän huokaisi helpottuneena. Pisaraakaan rokkaa ei ollut räiskynyt kansilankuille! Hän keplotteli itsensä sisälle kajuutan ahtaaseen tuulikaappiin, mutta juuri silloin raju tuulenpuuska paiskasi puoliavoimen ulko-oven hänen takanaan kiinni. Ovi tönäisi häntä ja hän tunsi keiton poltteen kämmenselässään. Säikähdyksissään hän kompastui korkeaan kynnykseen, syöksyi pää edellä päällystömessin ovesta sisään ja rojahti mahalleen lattialle. Syöksähdyksestä vauhtia saanut hernekeittopatteri lensi kaaressa pöydän yli, tyhjensi matkallaan sisältönsä pitkin lattiaa, pöytää ja tuoleja ja kolahti lopulta vastapäisen seinän panelointiin. Hetkeä myöhemmin Oskar löysi itsensä pitkin pituuttaan messin lattialta, yltä päältä vihreässä kuorrutteessa.

Oskar työnsi meri-ilman tahmentamia suortuviaan sivuun korvan taakse ja irvisti. Tukasta oli takertunut jotakin niljaista hänen sormiinsa. Läskinsiivu. Siitä ei voinut erehtyä, vaikka Oskarilla ei ollut muita valonlähteitä kuin pilviharson peittämä kuu ja Oivan kulkuvalot sekä kannella häärivien merimiesten lyhdyt. Meri kohahteli ja välillä laineet ryskyivät päin Oivan laitoja. Lisäksi pimeydestä erottui takilan vaimea laulu: mastojen natina sekä tuulen ujellus purjeissa ja lukemattomissa skuuteissa, brasseissa, haruksissa, partuunissa ja muissa köysissä, joiden nimet Oskarin olisi pitänyt jo oppia. Sitten hiljaisuutta leikkasi konstaapelin pilli, joka komensi miehiä kiristämään tai löysäämään purjeita.

Oivalla, kuten kaikilla laivoilla, oli oma neljän tunnin työvuoroihin viipaloitu elämänrytminsä, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä. Kiireisissäkään tilanteissa ei kannella syntynyt yleistä hässäkkää, vaan kukin tarttui omaan köyteensä tai kiipesi omalle paikalleen mastoon. Parkin miehistö oli kuin tarkkuuskellon koneisto, jossa hammasrattaiden pykälät vaivattomasti kierros kierrokselta solahtavat toistensa lomaan. Aivan kuin isosetä Iisakin kelloissa Rönnqvistin kellosepänliikkeen takahuoneessa. Turvallinen raksutus, hienonhienojen koneistojen hammasrattaiden tasainen pyörintä ja isosedän hyväntahtoinen vaiteliaisuus, kun Oskar kurkotteli hänen olkapäänsä yli. Isosetä Iisakin verstas oli aina vaikuttanut Oskariin hyvin rauhoittavasti. Pikkupoikana hän oli kuvitellut, että raatihuoneen tornikellon kautta isosedän hyppysissä oli koko kaupungin aika. Yhtä ainoaa ratasta pyöräyttämällä isosetä nytkäytti ajan liikkeelle. Ensimmäinen ratas herätti toisen, joka taas veti mukaansa seuraavan ja sitä seuraavan, kunnes kaikki rattaat pyörivät ja pyörittivät toisiaan. Täydellisen sopusointuisesti. Toisaalta yksi ainoa ratas myös riitti jumittamaan koko koneiston. Oivalla se yksi taisi olla Oskarin ratas. Se pyöri usein e pätahtiin, eikä sen hammastus tuntunut oikein solahtavan muiden rattaiden pykälien lomaan.

Maisteri Arvelinin kanssa oli ollut toisin. Oskarin huokauksen nostattama huurupilvi haihtui tuuleen. Entisessä huolettomassa elämässään hän oli usein loikoillut yhdessä Arvelinin kanssa kotirannan kallioilla. Jälkeenpäin ajatellen juuri silloin kaikki oli ollut kohdallaan. Heidän kahden rattaat olivat pyörittäneet kitkattomasti toisiaan. Paikkakin oli ollut täydellinen. Siloiset kalliot lämmittivät mukavasti selkää, ja iloiset laineet huuhtelivat hänen pitkiä varpaitaan. He olivat pohdiskelleet kaikenlaista numeroihin ja koneisiin liittyvää. Oskarin mieleen nousi tarina kiinalaisesta vangista, joka oveluudellaan vältti kuolemantuomion:

"Viimeisenä toiveenaan vanki haetutti teloituspaikalle shakkilaudan ja selitti, että sen jokaiseen ruutuun olisi asetettava riisinjyviä seuraavasti: ensimmäiseen ruutuun yksi, toiseen kaksi, kolmanteen neljä ja edelleen niin, että riisinjyvien lukumäärä aina tuplaantuisi siirryttäessä ruudusta toiseen. Huvittunut keisari piti toivetta kohtuullisena ja määräsi sen toteutettavaksi. Keisarin olisi kuitenkin kannattanut malttaa mielensä ja miettiä omituista pyyntöä toisenkin kerran. Että miksikö? Aluksi keisari naureskeli parille mitättömälle riisinjyvälle ajatellen, etteivät vankipolon omaiset saisi niistä edes puuroa kokoon, mutta hänen hymynsä hyytyi pian. Riisikasat kasvoivat kasvamistaan ja keisari kävi kärsimättömäksi. Hän komensi miehiään pistämään töpinäksi. Silti aurinko ehti laskea ja laski vielä monen monta kertaa ennen kuin tehtävässä oli edetty edes puoleen väliin. Juonikas vanki ja monta sukupolvea hänen jälkeensä sai elää kaikessa rauhassa ja kuolla luonnollisen kuoleman. Väittäisinpä, että tuskin kaikkia jyviä vielä tänä päivänäkään on saatu lasketuksi."

Kuinka monta riisinjyvää laudan 64. ruudulle mahtaisi tulla? Oskar ja Arvelin olivat päätyneet 19-numeroiseen lukuun ja todenneet, ettei siihen asti laskemiseen yksi ihmisikä riittäisi. "Oletetaan, että laskija sanoisi yhden luvun sekunnissa. Vaikka hän poimisi riisinjyviä koko elämänsä ajan, lepäämättä ja yötä päivää, syntymästä 80-vuotiaaksi, ehtisi hän laskea vähän yli 2,5 miljardiin asti", oli Arvelin todennut. Oskar oli laskenut, että yksi ihminen voisi teoriassa edetä riisinlaskemisessa vasta 32. ruutuun, jossa kahden miljardin haamuraja ylittyy. Seuraavaan 33. ruutuun tarvittaisiinkin jo yli neljä miljardia jyvää ja kaksi ihmisikää!

Jos pelkästään viimeisen ruudun riisimäärä haluttaisiin laskea 80 vuodessa, tarvittaisiin yli 3,6 miljardia laskijaa, jotka tekisivät työtä vuorotta. Kaverukset olivat kuitenkin olettaneet, että käytännössä keisarinkin pitäisi armahtaa laskijoita ja jakaa heidät edes kahteen 12 tunnin mittaiseen työvuoroon. Silloin urakkaan tärvääntyisi yli seitsemän miljardin ihmisen elämä. Maapallon väki loppuisi kesken!

Oli vaikea kuvitella sellaista riisin paljoutta. Oskar oli vielä kotona pähkäillyt asiaa, ja laskenut kokeeksi, montako riisinjyvää yhteen desilitraan mahtuu. Hän oli jaksanut laskea 1800 jyvää, joilla desin mitta täyttyi puoleen väliin. Siitä hän sitten päätteli, että viimeisen ruudun riisillä täyttyisi kevyesti sata miljoonaa keskikokoista perheasuntoa katosta lattiaan. Sellaisen riisilastin kuljettamiseen tarvittaisiin yli 140 miljoonaa Oivaa. Seuraavana päivänä työskennellessään Alfred-enon kaupassa Oskar oli vielä jututtanut enoaan, jonka laivanvarustajana arveli olevan perillä asioista. Eno oli kertonut lukeneensa Åbo Underrättelserista, että vuonna 1865 koko Suomen kauppalaivastossa oli ollut vain 97 Oivan kokoista tai sitä suurempaa purjelaivaa. Viimeisten kymmenen vuoden aikana oli kyllä rakennettu monta uutta suurta alusta, kotonakin varmaan kymmenkunta. Mutta ei niistä silti riittäisi alkuunkaan. Niillä rahtaisi alle miljoonasosan vangin riisivaroista. Tuskin koko maailmankaan laivasto kykeni siirtämään sitä riisin paljoutta.

Oivan messissä kapteeni Granbom löi kädet housunpolviinsa. Naurunremakka katkesi kuin veitsellä leikaten. Urho Kontio ja Uuno Emil Sandman järjestelivät naamansa kiireesti takaisin peruslukemille ja varoivat katsomasta toisiaan tai messin vihreää kuorrutusta. Konstaapeli Sandman veti lakkinsa takaraivolle ja löntysteli vähin äänin takaisin vahtipaikalleen. Perämies Kontio luikahti rykien omaan hyttiinsä.

Felix Christoffer Granbom astui messin ovesta salonkiinsa ja alkoi täyttää piippuaan päätään pudistellen. Hän tarkasteli olemustaan seinäpeilistä. Mainiota. Kihara tumma tukka oli edelleen ojennuksessa, kasvot puhtaat, eikä huoliteltujen viiksien kärjissäkään näkynyt hernekeittoa.

Peijakkaan penikka! Hän jäi tuijottamaan muodikkaiden liituraitahousujensa alta pilkottavien kiiltävien saappaidensa kärkiä. Ne olivat vihreänruskean, puoliksi kovettuneen kuoren peitossa. Samoin lahkeiden suut. Ja housunpuntitkin rokkaroiskeiden tärväämät. Siinäpä koltiaiselle puunaamista!

Felix Granbom haroi hiuksiaan. Häntä harmitti kaikki se riesa, mitä keskenkasvuisen, tuittupäisen mullikan matkaan ottaminen oli aiheuttanut. Hän ei olisi tahtonut myöntää, että Oskar oli saanut hänet raiteiltaan. Kapteeni tikutti ärtyneesti edestakaisin salongin käsin solmitulla matolla. Pian hänen olisi pakko lähteä etsimään poikaa. Pentu tuskin itse ilmestyisi takaisin ennen kuin olisi jäätynyt puolikuoliaaksi. Eikä pojan ruokavaliolla siihen kauan tarvittu. Kajuuttaleipää se vaan nakersi. Ei koskenut ihraan, puhvelinlihaan , eikä juuri muuhunkaan, mistä olisi saanut vähän polttoainetta viimaa vastaan. Sellaisen humalasalon nyt olisi luullut syövän ainakin kahden kajuuttavahdin edestä.

Toinen puoli hänestä oli valmis lähtemään ulos, mutta toinen kävi vielä viivytystaistelua. Oli nöyryyttävää jatkuvasti hävitä alaikäiselle riiviölle. Felix Granbom aukoi umpimähkään mahonkisen lipastonsa laatikoita, hypisteli silkkipaperiin käärittyjä hansikkaitaan ja järjesteli ne uudelleen värien mukaan. Hän sai yhtäkkiä päähänsä tarkastaa kaikki kovitetut kauluksensa, silkkisukkansa ja -solmionsa, oikoa maton hapsut ja asetella kiiltävät kenkänsä uudelleen sotilaalliseen riviin. Hän pani myös merkille, että hatturasioiden päälle oli kertynyt pölyä ja oikaisi kapteenintaulun, jossa Oiva komeili kuivatelakalta päästyä uudessa maalissa.

Hän naputteli edelleen sytyttämättömän piippunsa pesällä kämmentään. Olihan hänellä jotakin tähdellistäkin tekemistä: edellisen vahdin lokikirjamerkinnät puuttuivat vielä. Hän istuutui, veti mustetahroilta suojaavat irtohihat paidanhihojensa päälle ja pyöritteli meripihkavartista mustekynäänsä tovin sormissaan ennen kuin kastoi sen musteeseen. Hän selasi surnaalista oikean sivun esille ja laski kynänsä terän paperille. Mitäköhän Anna Charlotan silmäterä nyt oli saanut päähänsä? Lokikirjaan alkoi syntyä musta reunoiltaan leviävä tahra. Kapteeni tuijotti kirjaa mitään näkemättä. Jos poika saa paleltumia? Ja palovammojakin sillä taisi olla. Hän läimäytti kirjan kiinni, nappasi öljytakkinsa naulasta ja harppoi salongin takaovesta suoraan peräkannelle. Mustekynä ja piippu vierivät lattialle.

Länsi-luoteesta styyrpuurin halssilla puhaltava tuuli oli yltynyt. Viimainen hiivari puri poskipäitä, mutta silti ruorissa seisovan matruusi Harjapään ohimoilla helmeili hiki. Felix Granbomia se ei hämmästyttänyt. Laivan ohjaaminen kovassa aallokossa kysyi voimia. Puolen tunnin tiimalasi ruorikistun vieressä oli juuri valumassa tyhjiin. Felix Granbom kapusi kajuutan katolle tähystelemään Oskaria. Harjapää kilautti lasiin kolme parilyöntiä.

Laivakellon kumea vastaus tuli viipymättä. Niin kuin pitää, pani kapteeni merkille. Keulan uutkiikarimies ei ollut nukahtanut tähystysvuorossaan. Felix Granbom nojasi kaiteeseen ja vilkaisi sivusilmällä tervaisilla mäntylankuilla tönkkönä pötköttävää Oskaria. Eipä onneksi tarvinnut kaukaa etsiä tällä kertaa. Hän tiesi, ettei miehistö tykkäisi hyvää, jos hän soisi erityistä huomiota sukulaispojalleen. Moni jo ilmankin kadehti "kajuutan ikkunasta" päällystön palleille kapuavia porvarisnuorukaisia, jotka eivät koskaan joutuneet maistamaan tavallisen merimiehen elämää keulan puolella. Häntä kuitenkin velvoitti sisarelleen antamansa lupaus huolehtia pojasta, ja saihan Oskarista ainakin vähän seuraa sekä tiukan vastuksen shakkilaudalla.

Vaikka ei sisarenpoikaa suulaaksi voinut moittia. Vakavahan se oli ja asiallinen, ehdottoman rehellinen. Aina vaatimassa reilua peliä ja oikeutta kaikille. Viihtyi numeroitten parissa ja rakenteli kaikenlaista. Alfredin puodissa asiakkaiden suosikki tummansinisine silmineen. Kai sen varsamaisessa ulkonäössä oli jotakin vetoavaa.

Mutta helpompaa sen kanssa kyllä olisi, jos se ei olisi niin hiivatin itsepäinen. Sitä paitsi se kyseli ihan liikaa. Ei millään tahtonut uskoa yksinkertaista sanaa, vaan aina piti perustella ja vääntää rautalangasta. Se myös tiesi kiusallisen paljon. Väittelyssä sen kanssa jäi helposti alakynteen. Piti vaan pitää varansa, ettei niin kävisi miehistön nähden. Olisi aikamoinen arvovaltatappio joutua kaikkien kuullen myöntämään hävinneensä laivapojalle.

Felix Granbom nosti housunpunttejaan ja istuutui kansilastiksi pakatulle puupinolle. Hän nojasi toisen kyynärpäänsä polveen ja painoi leukansa kämmeneen. Hän valaisi lyhdyllään Oskaria. Tämän vaatteet ja tukka olivat surkeassa jamassa. Eikä nyt edes ollut mikään pyykinpesusää. Pasaatituuliin oli vielä matkaa.

"Ei eväänsä lotkauta, osoittaakseen huomanneensa minut. Aina niin jääräpäinen, särmikäs ja huolimaton", kapteeni mutisi itsekseen. Rokan ryvettämistä vaatteista hänelle tuli mieleen pikku-Oskar, jonka rinnukseen ja naamaan oli aina piirtynyt päivän ruokalista. Sen sijaan pikkuvesselin puhe oli ollut hyvin huoliteltua: jo kaksivuotiaana hän oli ladellut täydellisiä lauseita sivulauseineen.

Tarkemmin ajatellen Oskarin puheenparsi ei oikein koskaan ollut ollut sopusoinnussa hänen ulkomuotonsa kanssa. Kun Felix viimeisimmän pitkän merimatkansa jälkeen oli tavannut valtavasti venyneen Oskarin, oli aurinko paistanut silmiin ja hänen oli pitänyt siristellä varmistaakseen, että siinä todella oli sisarenpoika. Kun varsamainen, pörrötukkainen hujoppi sitten oli avannut suunsa, oli Felix pudota laiturilta. Untuvaisten viiksikarvojen lomasta kajahti ilmoille syvä ja soinnikas ääni. Miehekäs puheenparsi ja kömpelön huoleton olemus olivat aika lystikäs yhdistelmä. Sääli vaan, että muistaessaan poika muutti äänensä vaimeaksi kähinäksi. Ei tainnut oikein tuntea sitä vielä omakseen.

Felix laski lyhtynsä eteensä lankuille. Valo osui Oskarin oikeaan poskeen ja pieneen siniseen luomeen juuri sen kohdan yläpuolella, johon hymykuoppa toisinaan ilmestyi. Oskarin kulmat olivat päättäväisesti kurtussa. Hän oli nipistänyt silmänsä tiukasti kiinni ja työntänyt alahuulensa törölle. Hän oli selvästi tietoinen Felixin läsnäolosta, mutta ei halunnut luovuttaa helpolla. Felixistä Oskar näytti liikuttavalta lapsellisen murjottava ilme kasvoillaan. Onneksi posken luomi oli iän myötä pienentynyt. Pikkupoikana se oli hallinnut kasvoja, ja Felixin oli käynyt sisarenpoikaa sääliksi. Nyt se oli kuin kauneuspilkku: antoi poikamaisille kasvoille persoonallisen leiman.

Kostea meri-ilma oli vetänyt Oskarin punertavat hiukset säkkärälle. Felix Granbom kohensi tummia kiharoitaan ja päivitteli taas kerran mielessään Oskarin joka suuntaan sojottavaa ja villisti rehottavaa kuontaloa, jonka juureen nyt kaiken lisäksi oli pesiytynyt silavankappaleita. Jos sen pehkon ruokkoaisi ja teettäisi kunnon vaatturilla luisevat ranteet ja nilkat peittävän hyvin istuvan puvun, saisi Oskarista oikein hauskannäköisen. Riossa kannattaisi vaatettaa poika asianmukaisesti.

Felixistä alkoi tuntua, ettei Oskar nousisi koko yönä. Olisi varmaan jälleen kerran myönnettävä tappionsa ja taivuttava hyvittelemään poikaa. Eihän sitä tännekään voinut jättää. Felix kyykistyi ja asettui sitten ähisten pitkäkseen Oskarin viereen kosteille ja tummiksi pinttyneille lankuille.
"Jos panet mun useimminkin tekemään näin, täytyy pistää jungmannit täkkiä puunaamaan, kunnes joka lankku hohtaa. Sitten kelpaa kapteeninkin köllötellä."
Tukahdutettu niiskaus Oskarin suunnalta.
"Unohda jo se soppa. Ehkä on parempikin permannolla, onhan sitä päivä toisensa jälkeen jo suuhun lapattu. Maistuis vaihteeksi mullekin vaikka puhvelinpaisti ja keitetyt herneet."
Oskarin oli pakko tuhahtaa.

Oivan ruokalistalla tavallinen hernekeitto vuorotteli läskillä terästetyn rokan kanssa. Välillä saatiin sentään lihakeittoa. Keittolihana käytettiin lipeään säilöttyä suolalihaa, jota säilytettiin tynnyreissä vesirajan alla. Miehistö kutsui kengänpohjamaista pääruoka-ainettaan puhvelinlihaksi.

"Tai jos saataisiin vaikka väskynäsoppaa", yritti kapteeni vielä.
"Ilman perunajauhoklimppejä kiitos", parahti Oskar harmissaan lempiruokansa pilaamisesta ja kääntyi kapteenin puoleen. Tulentekoa kummempi keittotaito kuului harvan laivakokin ansioihin, eikä Oivan kokkipoika ollut siinä suhteessa mitenkään poikkeuksellinen.
"Sen kun näkis. Hyvä kun ei kahvi pala pohjaan. Mutta onhan Thomasilla asennetta. Lontoosta ei ole vielä pitkästi. Kuka ties meille jo paluumatkalla serveerataan ranskaksi beuf Bourguignon aux petits pois."
"Ha, et sinä minua huijaa! Vaan taas herneitä ja Burgundin pataa - puhvelista, mistäs muusta. Voi kun saisi savustettua kampelaa ja uusia perunoita. Tai edes kunnon puuroa. Tämänaamuinen liisteri viipyilee vieläkin kurkussa."
"Olen minä vaan huonompaakin lusikoinut, usko pois"
"-"
"No, ehkä vielä päästään kalastamaankin. Et olekaan tainnut koskaan maistaa bonitoa tai delfiiniä."

Felix nousi ja tarttui Oskaria käsivarresta ja veti tämän pystyyn.
"Mutta nyt pulinat pois. Katsotaan, löytyisikö salongin varastoista mitään syötäväksi kelpaavaa."