Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Toinen luku

Yllätys ruumassa

Oskar havahtui voimakkaaseen keinuntaan. Aallot ryskyivät laivan kylkiin. Oskar nosti päänsä äidin ompelemalta tyynyliinalta ja pörrötti jo ennestäänkin pystyssä sojottavaa tukkaansa. Aamu oli valoton. Oskar tähyili ulos, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut tiirailla akvaarioon. Hän hieraisi silmiään. Aalto vetäytyi pois, ja hytin pyöreän ikkunan puitteet kehystivät tummanpuhuvaa merinäkymää. Lyijynharmaan, vellovan veden yllä retkotti mustelmansininen taivas. Olisi ollut mukava jäädä koijaan pötköttämään ja vetää peitto korville. Eilisen jälkeen ei tehnyt ollenkaan mieli herätä kohtaamaan perämiestä ja konstaapelia. Sitä paitsi taivas lupaili lisää harmeja.

Oskar avasi sänkynsä vieressä olevan kaapin ja otti esille aarrelaatikkonsa. Oivan keinunnassa venetsialaiset lasihelmet vierivät pitkin sikarilaatikon pohjaa, vaikka ne lepäsivätkin rantahiekkapedillä. Niiden kirkkaat värit eivät tulleet esiin, vaan ne näyttivät ikävän sameilta, kun aamuvalo ei leikkinyt niiden pinnalla. Oskar keräsi kourallisen hiekkaa hyppysiinsä ja antoi sen taas valua sormiensa lomitse laatikkoon. Valokuvan äidin hymy peittyi hiekkaan. Oskar poimi laatikostaan yhden sileän, pyöreäksi hioutuneen kotirannan kiven ja punnitsi sitä käsissään. Hän pisti sen lakanalle, sujauttaakseen sen myöhemmin taskuunsa.

Laivakello kilahti seitsemän kertaa. Oskarille tuli kiire. Hänen aamurituaalinsa oli venynyt liian pitkäksi. Kello kahdeksan aamupalaan oli puoli tuntia. Oskarin piti kattaa päällystölle pöytä messiin, hakea puuro, kahvi ja tee kapyysista sekä kajuutan väen parempi leipä, voi ja savukinkku pentteristä, tyhjästä hytistä, jossa säilytettiin päällystön ruokatarpeita ja astioita. Lisäksi oli lauantai, merimiesten viikottaisten ruoka-annosten jakamisen päivä. Skanssissa aamukahviaan hörppivälle vapaavahdille piti ehtiä jakaa heidän osuutensa ennen kuin työvuoro kahdeksalta vaihtuisi.

Hyttinsä ovella Oskar törmäsi konstaapelia Uuno Emil Sandmaniin, joka oli juuri koputtamassa hänen ovelleen. ”Aletaan painua”, naukaisi Sandman ja yritti sitten hiukan madaltaa hermostuksesta entistä kimeämpää ääntään. ”Sain jo Ukolta avaimen.” Konstaapeli löntysteli edeltä kapteenin salonkiin. Oskar harppoi perässä. Sandman seisoa pönötti seinän vierustalla sillä välin, kun Oskar rullasi maton sivuun.

Sandmanin suupielessä röyhysi sätkä. Käryävä lihavuori. Ja öisin kun se ei savuttanut, se kuorsasi niin, että seinät tärisivät. Onneksi kukaan ei nukkunut Sandmanin seinänaapurina. Siitä se oli varmaan itsekin tyytyväinen. Kun naapurissa on ruokakomero, saattoi siellä aina tarpeen tullen käydä salaa näpistämässä vähän läskinreunaa ja ahtaa napansa täyteen.

Maton alta paljastui lattialuukku, josta pääsi peräpiikkiin. Sandman ähkäisi, kyykistyi ja työnsi kapteenilta saamansa avaimen lukkoon. Kun luukku vihdoin kenotti auki, Sandman laskeutui ensin toiselle polvelleen ja suoristautui sitten hitaasti ottaen toisella kädellä tukea lattiasta. ”Sinä kapuat sisään säkkien kanssa, minä otan täällä täysinäiset vastaan”, puhahti konstaapeli pyyhkien hikeä otsaltaan. Oskar otti säkin ja laskeutui kannen alle.

Kapteenin salongin lattialuukku oli ainoa reitti peräpiikin ruokavarastoon, ja luukun avain oli aina kapteenin hallussa. Konstaapelin tehtävä oli jakaa miehistölle lauantaisin 10 naulaa (4,25 kg) leipää, ¾ naulaa (320 g) sokeria ja puoli naulaa (212 g) voita. Sandmanin olisi myös pitänyt huolehtia varastojen säilyvyydestä ja tehdä silloin tällöin tarkistuskäyntejä peräpiikkiin. Tuskin Sandmanin ruho edes mahtuisi luukusta, ajatteli Oskar pahanilkisesti. Jos se tekisi säädetyt tarkistuskäynnit, sitä saataisiin säännöllisesti kiskoa irti luukun suulta.

Alhaalla odotti valtava metallisäiliö, josta Oskar lappoi Englannissa ostettuja laivakorppuja säkkeihin. Kotona leivottu hyvin säilyvä reilusti hapatettu ruisleipä oli monen harmiksi jo loppunut. Vaalea vehnäkorppu maistui pahvilta rukiiseen reikäleipään verrattuna. Oskar tunki leipäsäkit lattialuukusta Sandmanin odottaviin käsiin ja valutti kannuihin sokerin sijasta jaettavaa siirappia. Lopuksi Oskar sulki huolellisesti kaikkien säilöiden kannet ennen kuin kapusi ylös. Sandman oli heittänyt säkit olalleen. ”Minä lähenkin tästä jo näiden kanssa skanssiin. Hae sinä puntari ja voi ja tule perässä.”

Miehet ylittivät lainehtivan puolikannen keulan puolelle. Konstaapelin leveä selkä katosi miehistön makuutilan ovesta sisään. Oskar jatkoi eteenpäin kohti Oivan nokkaa. Jungmanni Axelsson tervehti häntä suojanpuoleiselta partaalta. Hänelle oli näköjään langennut aamuvahdin käymälänputsaus. Tällä säällä ei kuurattu kantta.

Oskar laskeutui vesirajan alle. Keulapakan alla säilytettiin voi-, suolaliha- ja –kalatynnyreitä. Voi oli kotona edullista ja sitä pakattiin tavallisesti mukaan jopa kahden vuoden tarpeiksi. Kyllähän se loppumatkasta aina härskiintyi, mutta voittoa tavoittelevien varustajien mielestä merimies ei saanut olla turhan nirso. Ruokavaroja täydennettiin ainoastaan tarpeen mukaan ja siellä, mistä mitäkin sai edullisimmin. Satamissa tosin kaikkien piti merilain mukaan saada tuoretta lihaa ja vihanneksia.

Oskar täytti astiansa ja oli juuri lähdössä ylös, kun hän kuuli jotakin. Hän seisahtui paikalleen ja kohotti lyhtyään. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Oskar kohautti olkapäitään. Rotat vaan taisivat rapistella. Pitäisi muistaa virittää loukut. Oskar kääntyi taas ylös kannelle vieviin portaisiin. Taas sama sihahtava ääni. Rapinaa se ei sittenkään ollut. Siitä hän oli nyt varma. Se kuulosti pikemminkin niiskaukselta. Ikään kuin.. tukahdutetulta aivastukselta? Aivastus se taisi tosiaan olla. Mutta ei kai ruumassa ollut ketään? Miksi joku merimiehistä piileskelisi pimeässä liha- ja voitynnyreiden takana? Kai kamiinattomassa skanssissa jo oli riittävän kylmä.

Oskar laski voipyttynsä alas ja kääntyi takaisin. ”Tule esiin!” hän komensi ääni hiukan väristen ja tunsi itsensä vähän tyhmäksi. Ei kai kukaan rotille puhuisi. Varovasti hän tonki jalallaan säkkikasaa tynnyreiden takana ja kohotti lyhtyään nähdäkseen paremmin. Taas kuului aivastus, nyt lähempää. Oskar siirtyi lyhtyineen sisemmälle ruumaan. Aivan keulan alapuolella perimmäisessä nurkassa kyhjötti joku säkkeihin kääriytyneenä. Oskar ei tunnistanut hahmoa. Hämärässä hän erotti vain silmänvalkuaiset, mutta oli vakuuttunut siitä, että tämä ei ollut laivan väkeä. Salamatkustaja! Jänis! Epäröiden hän siirtyi lähemmäs. Hahmo näytti pelokkaalta, melkein kauhistuneelta. Huulet väpättivät, ja koko olemus vapisi. Ei mikään ihme. Ruumassa vesirajan alla oli kuin kylmäkellarissa.

Oskarin oli kontattava päästäkseen ihan salamatkustajan viereen. Tummaihoinen mies kohotti kätensä kuin armoa rukoillakseen ja hytisi entistä rajummin. Oskarin kävi miestä sääliksi. Olipa se valinnut huonon piilopaikan. Vaikka toisaalta, mistä tahansa muualta mies olisi ollut helppo löytää.

Oskar pohti, mihin itse olisi piiloutunut. Peräpiikkiin ehkä? Siellä ei käynyt kukaan muu kuin hän itse, ja ruokaakin olisi aina saatavilla, niin kauan kuin laivan varastot vaan riittäisivät. Mutta ainoa mahdollinen kulkureitti sinne kävi kapteenin salongin lattialuukun kautta, ja avain piti joka kerta hakea kapteenilta. Felix-eno säilytti sitä nauhassa kaulassaan. Kaapelikattikin olisi yksi mahdollisuus. Siellä säilytettiin varaköysiä ja sitä käytettiin joskus arestikoppina, jos sellaiselle tuli tarvetta. Mutta siellä taas olisi ahdasta, ja mistä sinne saisi ruokaa. Mukavin piilopaikka olisi tietysti toinen kajuutan tyhjistä hyteistä. Siinä olisi kyllä riskinsä, mutta jos olisi riittävän röyhkeä ja uskalias voisi siellä elää herroiksi melkein päällystön silmien alla ja näpistellä heidän ruokaansa. Aika turvallista se oikeastaan olisi. Eihän kenelläkään olisi mitään asiaa tyhjään hyttiin. Olisi vain pysyteltävä ääneti, ettei herättäisi kenenkään huomiota.

Pitäisikö hänen ilmoittaa enolle jäniksestä? Mitäköhän Felix tekisi salamatkustajalle? Ei kai vaan lankulle ja mereen niin kuin merirosvokirjoissa? Kuoppaposkinen mies piti tikunlaihoja käsivarsiaan edelleen anelevasti koholla. Tummat silmät tuntuivat porautuvan Oskariin. Mies näytti surkealta ja nälkiintyneeltä. Ei siitä olisi haille edes kunnon välipalaksi. Nyt piti tehdä nopea päätös. Häntä varmasti jo odotettiin skanssissa. Pian joku saattaisi tulla etsimään häntä ruumasta.

”Et sinä tänne voi jäädä. Tulen hakemaan sinut. Pimeällä. Tiedän paremman piilopaikan, jos vaan osaat pysytellä hiljaa.” Oskar nosti sormen huulilleen ja vilkuili taakseen.
Mies näytti helpottuneelta ja kumarsi Oskarille niin, että otsa kosketti lattiaa.
”Tiesin, että nuoreen herraan voisi luottaa”, hän sanoi muodollisesti englanniksi.
Oskar toisti ohjeensa samalla kielellä. Mies hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat pimeässä ja ojensi kätensä.
”Saladin.”
”Oskar.”

Skanssin ovella Oskar kuuli sisältä naurunremakan. Hän puraisi alahuultaan ja tarttui vastahakoisesti ovenkahvaan.
”Hernesoppaanko liukastuit vai mikä sinua siellä voinhaussa pidätteli?” kiekaisi konstaapeli Sandman, kun Oskar astui sisään.
Pitkän pöydän ympärillä penkeillä istuvat kuusi miestä räjähtivät taas nauramaan. Konstaapelin vatsa hytkyi mukana. Oskar tömäytti voipytyn ja puntarin pöytään ja perääntyi seinänvierustan varjoihin. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli rynnistää takaisin ulos tai ainakin laukaista jotakin nasevaa vastaukseksi, mutta hän taisteli hillitäkseen kielensä ja jalkansa. Keskelle huonetta sijoitetusta kattoikkunasta lankesi valoa vain pöydän ympärillä istuviin merimiehiin. Muuten huoneessa vallitsi hämärä, jonka Oskar toivoi armeliaasti kätkevän hänen punoittavat poskensa.

Oskar puristi kätensä tiukasti taskussaan olevan rantakiven ympärille ja astui askelen taaksepäin. Samalla hän tuli polkaisseeksi kantapäällään sylkykuppia, joka vieri kolisten seinustalle. Seuraavalla askeleella taas hän kumautti takaraivonsa seinälle kiinnitettyyn juomavesisäiliöön, josta vahdin nokkamies, poliisi, valutti miesten päivittäiset kolmen litran annokset. Naurunremakka yltyi, ja Oskar puraisi kieltään. Hän kiitti mielessään niukkaa valaistusta ja pilvistä päivää.

Törmäys oli saanut juomavesisäiliön päällä säilytettävän sitruunamehupullon keikkumaan, mutta onnekseen Oskar huomasi sen ajoissa. Hän ei todellakaan välittänyt antaa miehille enää lisää naurunaihetta. Hän otti pullon käteensä ja asetti sen taas tukevasti hyllylleen. Jokaisen merimiehen piti ottaa päivittäin pieni sitruunamehuryyppy keripukkia torjumaan. Alkumatkasta Oskar oli hämmästellyt, mitä ne laimjuussarit olivat, joista merimiehet puhuivat. Kapteeni oli selittänyt, että laimjuussareilla merimiehet tarkoittavat englantilaisia. Nimitys juontui siitä, että Englannin laivastossa sitrusmehuhörpyillä oli pitkä perinne. Englantilaisilta tapa oli sitten vähitellen omaksuttu suomalaisenkin kauppalaivaston rutiineihin.

Koska vain satamissa saatiin tuoretta ruokaa, olivat erilaiset puutostaudit merimiesten perinteinen vitsaus pidemmillä merimatkoilla. Oskar muisti lukeneensa, että vuonna 1768 kapteeni Cook oli pakannut laivaansa tynnyreittäin hapankaalia ja sipuleita. Lisäksi Cookin seurassa Etelämerelle matkanneen Endeavourin miehistölle oli tarjottu sitruunamehua sekä nestettä, johon oli liotettu maltaita ja hiivaa. Näiden eväiden varassa miehistö selvisi kahdeksan kuukauden merimatkasta Tahitille lähes täysilukuisena. Ainoastaan laivan kokki oli sairastunut ja kuollut. Se oli suoranainen ihme, sillä siihen aikaan sellaisilla matkoilla tavallisesti yli puolet miehistä menehtyi tauteihin tai matkan rasituksiin.

Oskarin katse kierteli kerrossänkyrivistön peittämillä seinillä. Jokaisen koijan edessä lattialla nökötti kaksi merimieskirstua, joissa jungmannit, puolimatruusit ja matruusit säilyttivät henkilökohtaisia tavaroitaan. Niiltä ei lattialle juuri jäänyt liikkumatilaa. Koijista riippui housuja, öljytakkeja ja sukkia, kai kuivumassa.

Aamukahviaan hörppivien miesten mielenkiinto kiinnittyi puntariin, jonka konstaapeli oli ripustanut kattoon. Parhaillaan punnittava leipäannos painoi jo reilut neljä ja puoli kiloa, mutta Sandman lisäsi siihen vielä pari korppua. Sama oli toistunut joka viikko Lontoosta lähtemisen jälkeen, ja Oskar oli huolissaan ruuan riittävyydestä. Varastot hupenivat viikko viikolta. Aiemmin Oskar ei ollut tohtinut puuttua esimiehensä tekemisiin, mutta nyt skanssin väkeä hänen epäonnistumisillaan viihdyttävä konstaapeli ei ansainnut enää mitään kunnioitusta. Sisuuntuneena Oskar astui esiin varjoista.

”Eikös leipäransuuni ole neljä kiloa ja yksi neljännes viikossa?”
”Pannaan vähän reilusti”, toppuutteli keskeytyksestä hämmentynyt konstaapeli venytellen sanaa reilusti. ”Leipä se on, joka miehen tiellä pitää.”
”Roheesti vaan”, pisti väliin vanhempi matruusi Åsvik, joka Oskarin mielestä tavallisesti toimi skanssin puhemiehenä ja äänitorvena. Skanssiadvokaatiksi kapteeni Granbom häntä kutsui.
”Kerta kiellon päälle”, lisäsi Sandman vielä ja huiskautti kädellään ilmaa reteää huolettomuutta tavoitellen.
”Mitäs sitten jos proviantti loppuu kesken matkan?” yritti Oskar vielä ja suuntasi teräksisen sinisen katseen konstaapeliin.
Sandman rykäisi pari kertaa ennen kuin äyskäisi kimeästi: ”Huolehdi sä vaan omista syömisistäs. Jos vaikka saisit vähän lihaa luun ja nahkan väliin!”
Joku naureskeli taustalla. Oskarin suu mutristui ja silmät leimusivat. Hän oli ratketa raivosta, muttei kyennyt kuin äänettömästi availemaan suutaan. Isku oli tähdätty tarkasti, ja se oli osunut napakasti vyön alle.
”Kyllä meidän muonavarat sen kestää. On ne vaan sen verran yläkanttiin laskettu.”
”Juu, ei se Granbom mikään nälkvisti ole”, römisi joku pöydän äärestä ja kaikki nyökyttelivät kuorossa.

Oskarin hartiat painuvat lysyyn. Syyttäkööt sitten itseään, jos leipä käy vähiin ennen Rioa. Kummallista, että aikuiset miehet antoivat konstaapelin petkuttaa itseään. Olihan kapteeni laskenut leipäannokset korpputilausta tehdessään. Kyllähän sen jokainen kokenut merimies tiesi.

Kaikkea pantiin edelleen vähän kukkuramitalla, ja Sandman rehenteli anteliaisuudellaan. Sandman oli pelkkä limainen mielistelijä ja kukkoilija, joka ei ajatellut nokkaansa pitemmälle. Eivät peräpiikin metallisäiliöt sentään mitään runsaudensarvia olleet!

Tiskaamisen ja aamiaispöydän raivaamisen jälkeen Oskar veti taskustaan nuoranpätkän, jota hän aina kantoi mukanaan, ja kävi messin pöydän ääreen harjoittelemaan solmuja. Oli vaikea keskittyä, kun hänen ajatuksensa viipyilivät yhtenään ruumassa hytisevässä Saladinissa. Miesparka pitäisi sieltä jotenkin keplotella tyhjään hyttiin. Ehkä iltaruuan jälkeen, kun vapaavahdissa oleva päällystö vetäytyisi hytteihinsä. Jos hän veisi miehelle öljyvaatteensa, ei tätä pimeässä erottaisi miehistöstä.

Yhä mietteissään hän taittoi narun toisen pään kaksinkerroin lenkiksi ja piteli sitä tuolin jalkaa vasten. Sitten hän kiepautti nuoran lyhyen pään tuolinjalan ympäri, veti edelleen lenkin yli ja kietaisi vielä toisen kerran tuolin jalan ympäri. Lopuksi hän taittoi pitelemänsä köyden pään kahtia, työnsi syntyneen silmukan ensimmäisen lenkin läpi ja kiristi solmun vetämällä köyden pidemmästä päästä. Ensimmäinen silmukka katosi, ja sen läpi työnnetty köysilenkki jäi pitämään solmun koossa.

Solmun nimi oli rosvonsolmu. Muutama vuosi sitten Oskar oli saanut isältään solmukirjan, jota hän oli innokkaasti tutkinut yhdessä serkkujensa Tobiaksen ja Fabianin kanssa. Kirjassa kerrottiin, että villin lännen pankkirosvot sitoivat sillä hevosensa pankin eteen ryöstökeikan ajaksi. Hevonen oli kiinni nuoran pitkässä päässä, ja sai tempoa rauhassa. Solmu kyllä piti. Kun vorot sitten saapuivat rahasäkkeineen, he hyppäsivät hevostensa selkään, vetäisivät nuoran lyhyestä päästä ja karauttivat paikalta. Solmu irtosi yhdellä vetäisyllä jälkiä jättämättä, ja hetken päästä rosvojen vierailusta kieli ainoastaan preerialla kohoava pölypilvi. Pojat olivat tietysti lukeneet villin lännen seikkailuja intiaaneista ja karjapaimenista, ja he leikkivät usein cowboyta. Rosvonsolmu oli kiehtonut heitä niin, että siitä oli heti ensikokeilun jälkeen tullut heidän ehdoton suosikkinsa.

Oskar sitoi rosvonsolmun ajatuksissaan vielä monta kertaa. Ensin hän kokeili tehdä sen yhdellä kädellä ja sitten silmät kiinni. Oikeastaan hänen olisi pitänyt paneutua jalussolmuun, reivisolmuun ja kahdeksikkoon ja muihin sidoksiin, joita Kontio piti merimiehen perussolmuina. Mielestään Oskar osasi ne jo riittävän hyvin, eikä hänellä toisaalta ollut mitään halua erityisesti miellyttää Kontiota.

Juuri kun Oskar oli monta kertaa peräkkäin selviytynyt rosvonsolmusta silmät kiinni, messin keskittyneen hiljaisuuden halkaisi tuttu kantava ääni:
”Sujuvastihan tuo näkyy Söökreeniltä käyvän. Mutta mites on kaksoispoloven, polvikahreksikon ja jalussolomun laita?”
Oskar ei välittänyt vastata.
”Eiköhän pitäyrytä vaan niissä, ettei pääse unohtuun. Merillä ei villin lännen meininkeillä mällätä.”
”Eihän sitä koskaan tiedä”, livahti Oskarilta, vaikka hän tiesi Kontion odottavan ainoastaan kuuliaista myöntävää vastausta.
Kontion naama punehtui. Pojalta ei sitten herunut kunnioitusta. Ei tippaakaan. Vaikka olihan sen merimiesvalassa pitänyt vannoa kyselemättä tottelevansa päällystöä. Miten sen kanssa silti aina päätyi nokikkain?
”Saattaahan sitä ihan missä tahansa tarvita pitävää solmua, joka irtoaa yhdellä vetäisyllä.”
”Joutavia!” jyrähti Kontio parta täristen.
Oskar työnsi alahuulensa tutusti törölleen.
”Henkes voi joskus olla siittä kiinni jotta vetääset rättihin reivisolomun pää alaspäin raakasta roikkuen. Pilkkopimeessä.”
Oskar tuijotti Kontiota uhmakkaasti.
”Pistetähänkö heti kokeillen?”

”Aika kollata lasti. Jospa Oskar tulisit mukaan valoa näyttämään.” Kapteeni oli astunut messiin salonkinsa ovesta ja heilutti Oskarin edessä lämpömittaria ja lyhtyä kulmakarvojaan kohotellen.

Mielissään ja vähän vahingoniloisena Oskar käänsi selkänsä perämies Kontiolle ja hyppelehti kapteenin perässä puolikannen puhuriin. Kapteeni avasi öljykankaalla tiivistetyn lastiruuman luukun ja laskeutui alas. Oskar seurasi lyhdyn kanssa.

Ruuma oli Cardiffissa täytetty kivihiilellä. Ennen kuin oli tullut Oivan vuoro lipua täyttökourun alle, oli Oskar Felixin ohjeiden mukaan peittänyt kaikki kajuutan koijat ja huonekalut sekä tiivistänyt ikkunat. Felix-eno itse oli asunut koko lastauksen ajan maissa. Lähtiessään hän oli vielä muistuttanut jokaista, ettei laivalla ennen perusteellista siivousta missään tapauksessa saanut sytyttää minkäänlaista tulta, sillä hiilipöly syttyi herkästi.

Lastauksen jälkeen ruuman luukkuja oli vielä jonkin aikaa pidetty selällään, jotta hiilestä leviävä räjähdysaltis kaasu olisi ehtinyt haihtua. Sitten asuintilat oli tuuletettu ja Oiva kuurattu taas hohtavan puhtaaksi sisä- ja ulkopuolelta, ”märssystä alas lastilinjaan” kuten Felix-eno oli määrännyt. Varotoimista huolimatta hieno musta pöly oli tunkeutunut kaikkialle. Vasta kun Oivan vastikään maalatut kyljet taas hohtelivat tummanvihreinä, eikä missään näkynyt jälkeäkään nöyryyttävästä lastista, oli Felix-eno suostunut palaamaan laivalle.

Felix Granbom upotti lämpömittarinsa moneen kohtaan ja nyökkäili hyväksyvästi. Oskarin hämmennykseksi hän myös tunnusteli hiilikasaa.
”Miksi lämpötilaa pitää mitata?” Hän odotti oppituntia kivihiililastin käsittelystä.
Kapteeni kuitenkin vain mumisi puoliksi itsekseen:
Koli ei saa päästä kuumenemaan liikaa, eikä kostumaan.”
”Miksei?”
”-”
”Siis mitä sitten tapahtuu, jos se kuumenee liikaa.”
Kapteeni puhahti kyllästyneesti.
”Onko se vaarallista?”
”Anna olla, Oskar. Kipase vaikka byssaan. Thomasilta liikenee askaretta varmaan sullekin.”