Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kolmas luku

Myrsky nousee

Oskar kömpi ulos ruuman luukusta ja suunnisti toista skanssirakennuksen perän puoleista ovea kohti. Takila paukkui ja navakka tuuli kiidätti reilusti paapuuriin kallistunutta parkkia aalloilla.

Onneksi Tom sentään oli aina juttutuulella. Pieni ja hentorakenteinen lontoolaispoika porisi kuin rokkapata. Aluksi Oskar oli meinannut hukkua ylitseen soljuvaan puhetulvaan, kun ei ollut tahtonut vieraskielisten sanojen pyörteissä saada oikein pysyvää otetta mistään.

”Hei Tom! Tiedätkö muuten mitä virkaa kolilastin lämpötilan mittaamisella on?” huikkasi Oskar. Hän paukkasi kapyysin ovesta sisään niin kiireissään, että melkein unohti vetää päänsä kumaraan matalan oven karmin tieltä. Laivaa rakennettaessa ei ollut otettu huomioon pitkäkoipisia eikä keskimittaista pidempiä merimiehiä.

Thomas Rover kaatoi parhaillaan ämpärillistä suolalihaa höyryävään veteen. Nyt veteen päätyvästä lihaerästä keitettäisiin soppaa ylihuomenna. Tämän päivän ja huomisen lihat likosivat jo valmiiksi toisissa astioissa kapyysin nurkassa. Thomas vihelteli jotakin Oskarille tuntematonta vauhdikasta sävelmää, ja kopautti ämpärin tyhjäksi. Oskar tarttui Thomasin avuksi lihan liotusastian toiseen korvaan, ja he siirsivät sen yhdessä hellan sivuun.

Sen jälkeen Thomas, vihellystään keskeyttämättä tanssahteli kapyysin toiselle laidalle ja otti korillisen laivakorppuja työn alle. Hän kiinnitti hellan yläpuolelle ritilän ja alkoi sitten vihellyksen tahdissa heitellä korppuja sille. Samalla hänen jalkansa naputti rytmiä lattiaan. Oskar otti toisen korppukorin ja alkoi hänkin vauhdikkaasti viskellä. Välillä korput lensivät ohi, tai he osuivat niillä toinen toisiinsa. Siitä olisi varmaan kehkeytynyt oikea korppusota, jollei laivan äkillinen heilahdus olisi palauttanut heitä järkiinsä.

Thomas Rover pysähtyi hetkeksi ja katsahti varkain Oskariin. Hänen ilkikurisesti tuikkivat silmänsä melkein peittyivät rasvaisen tumman otsatukan alle.
”Funtsaat siis, että miks kolin lämpötilaa mitataan.”
”Niin, kun Felix-eno ei vaivautunut selittämään”, vastasi Oskar suutaan mutristaen ja yritti katsoa toveriaan silmiin, mutta tämä väisti katseen ja paneutui taas korppuihin.
”Ahas. No. Mäpä kerron sitten, kun satun omasta kokemuksesta tietään, kuin siinä voi käydä. Katos hiili voi syttyy ihan ittestään, ilman kipinää - noin vaan.” Thomas napsautti sormiaan ja heitti viimeiset korput ritilälle. ”Jos on kolilasti ruumassa pitää ensikskin vahtii, ettei se kostu ja toiseks, ettei sen lämpötila nouse.” Thomas kääntyi Oskarin puoleen, puhalsi otsatukkaansa sivuun ja tuijotti räpäyttämättä Oskaria silmiin.
”Kerran kun me faijan kanssa oltiin seilaamassa Buenos Airesiin ruuma täynnä kolia, täkkilankkujen välistä alko yhtäkkiä työntyyn savua.”

Oskar oli mielissään. Hänestä oli mukava kuunnella Tomin juttuja tämän jännittävistä matkoista isänsä kanssa. Lontoolaispoika oli suunnilleen hänen ikäisensä, vaikka ei läheskään hänen pituisensa, mutta monta kokemusta rikkaampi.

”Oli styyryn jobi tsekata lasti kerran päivässä. Pikkujurrissa se oli varmaan lukenut lämpömittaria väärin, tai ehkä siltä oli kaikessa kiireessä päässy unohtuun koko homma. Se kun oli ottanu oikeen asiakseen laivapojan kasvatuksen.” Tässä kohtaa Thomas väänsi naamaansa ja otti juuriharjan parrakseen.
Kaveruksia nauratti.
”Faija komensi kaikki miehet tilkkimään ruuman ilmareikiä. Ajatteli, et saatas sillai tuli tukahtuun. Vaan siitä mitään hyötyy ollut. Kohta ei kannen päällä enää kestäny astua. Olis jalkapohja takuulla palanu saappaankin läpi, ja me oltiin vielä paljasjaloin koko poppoo. Seilattiin katos tropiikissa, vähän ekvaattorin linjan eteläpuolella.”
”Mitä sitten? Kapusitteko mastoon?”
”Jotain tosiaan piti kekata ja vähän vikkelään. Kapteeni Roverilla oli onneks vielä toinen konsti varastossa. Se pisti miehet viipymättä poraamaan reikiä täkkiin.”
”Siis ensin tiivistettiin ja sitten taas rei’itettiin. Mitä järkeä siinä oli?”
”Vesi sammuttaa tulen, eiks jeh. Niistä aukoista pumpattii vettä ruumaan.”
”Sammuiko se?”
”No ei. Kuulu vaan kauhee sihinä, kun vesi höyrysty tulikuumalla kannella. Savu vaan sakeni. Kohta ei nähny enää eteensäkään. Yskitti niin, että keuhkot meinas irrota ja joka iikalta tietty paloi jalkapohjat rakoille. Piki kiehui kansilankkujen välissä. Oisitpa nähny kuinka se kupli – niinku sula laava. Kaikki metallihommelit hehku punasina ku poltinraudat.” Thomasin silmät paloivat, kun hän maalaili näkymää Oskarin eteen.
Oskar henkäisi. Luojan lykky, että Thomas ylipäätään vielä seisoi hänen edessään kertomassa tätä juttua.

”Lasti oli siinä vaiheessa jo tietty mennyt. Mutta vielä oltiin sentään hengissä. Jotenkin piti sinnitellä. Savulta ei nähny mitään. Kuulin vaan, ku faija kähisi, et pelastusveneet veteen. Pinkastiin varpaisillaan irrottamaan veneet kajuutan ja skanssin katoilta, viskattiin ne skönelle ja hypättiin ite perässä. Joku vieressä kilju hädissään, et kohta se räjähtää, kohta räjähtää. Ja me soudettiin niin kovaa ku ikinä jaksettiin. Oltas takuulla voitettu mestaruus, jos siitä ois ollut kyse.”

Oskar puuskahti helpottuneena.
Thomas kääntyi virnistellen hämmentämään pataansa.
”Faija tietty jäi laivaan vikaks, niin ku kunnon kapteenin kuuluu.”
”Ei kai se vaan palanut laivan mukana?”
”Ei onneks. Katos ku se vaan piti huolen, et kaikki pääs pois laivasta ja seuras sitten perässä omalla jikillään.”
Tomin isähän oli oikea sankari. Tom oli ihan syystä ylpeä.
”Ku oltiin sitte päästy vähän matkaa, takana pamahti. Lastiluukut posahti auki ja lens ilmaan. Mikä pauke! Kuulo meni pitkäks aikaa. Sitte purkki roihahti niin et humahti vaan. Seilit, mastot, yhtä liekkimerta koko paatti. Oli se vaan aika notski!” Tom huokaisi haaveellisen näköisenä. Hän vaikutti suorastaan hurmaantuneen omasta kertomuksestaan.
”Kuinka teidän sitten kävi?”
”Niin, tota..”, Thomas pyyhkäisi kämmenselällään ylähuultaan, ”Mee - Me soudettiin.”
Oskar odotti jännittyneenä jatkoa.
”Soudettiin autiolle saarelle, josta yks laiva kuskas koko miehistön Kapkaupunkiin.”

”Aikamoinen juttu. Onneksi selvisitte. Vaikka laiva siinä meni”, totesi Oskar mietteliäänä ja huomasi, kuinka jotakin ujutettiin hänen kauluksensa sisään.
”Hei, mitä sä oikein teet!”
”Etkös kuule ropinaa, hiljaista ja nopiaa. Madot etsii uutta suojaa, kiroo tätä helteen tuojaa.”
”Yääh!” Oskar kaivoi paitansa alta kourallisen laivakorpuista paenneita toukkia.
Niitä ropisi ritilältä hellalle koko ajan lisää.

”Miltäköhän grilllattu toukka maistus? Tai paahdettu, taikka keitetty? ” Thomas pyöritteli silmiään. ”Vois tietty olla suu860n kulinaarien herkku niin ku etanat, sammakonreidet, skorpionit tai merimakkarat. Saatas ainaki vähän vaihtelua puhvelinlihalle. Mehän voitas vaikka perustaa toukkafarmi ja maahantuontiliike: Oskar&Thomas Trading Company - merten hovihankkijat.”
”Joo. Taatusti puhtaita valtameren ylittäneitä, aidoilla homeisilla laivakorpuilla lihotettuja ja myrskyjen karaisemia toukkia. Seitsemän meren eksoottinen tuulahdus nyt edullisesti sinunkin ruokapöytääsi.”
”Takuulla! Hei, mut sähän voisit tietty ujuttaa kourallisen näitä Kontion lautaselle.”
”Ei hassumpi idea, täytyyhän meillä joku koemaistaja olla, jos meinaamme liiketoimintaan ryhtyä.”
Thomas pälyili Oskaria odottavasti virnistäen otsatukkansa alta.
”Äsh, luuletko, ettei Kontio yhtään osaisi epäillä, mistä ne madot on peräisin.”
”Ihan oikeesti. Ota pois. Pistä taskuus. Se jyrinäparta mitään huomaa.”

Oskar sulloi Thomasin mieliksi matoja taskuunsa köyden, kotorannan kiven ja linkkuveitsen seuraksi, muttei tosiasiassa aikonut toteuttaa tuumaa. Hän oli jo liian vanha sellaisiin metkuihin. Eikä laivassa sitä paitsi oikein ollut mitään paikkaa, mihin paeta odottamaan ukkoskuuron laantumista siinä tapauksessa, että Kontio sattuisi huomaamaan koiruuden.

Oskar puski vastatuuleen kohti laivan ahteria. Taivas oli edelleen tummanpuhuva. Päivä ei ollenkaan tuntunut valkenevan. Oiva ui syvällä ja laineet löivät perästä yli kannen. Vahdissa olevilla merimiehillä oli täysi työ purjeissa ja ruorissa. Tässä myräkässä kukaan ei varmaan huomaisi, jos hän salakuljettaisi Saladinin puolikannen yli kajuuttaan. Oskar hoiperteli. Pysyäkseen pystyssä hänen oli pakko ottaa tukea reelingistä. Silti kannelle tunkeva vesi tahtoi pyyhkäistä jalat alta. Hän eteni kannelle kasatulta puupinolta toiselle ja yritti ehtiä seuraavan pinon suojiin ennen kuin aalto taas murtuisi kannelle.

Kajuutassa Sandmanilla ja kapteeni Granbomilla taisi olla vakava keskustelu meneillään. Oskar kohtasi Sandmanin pelokkaan katseen. Hah! Paksukainen oli tainnut jäädä kiinni ylisuurten muona-annosten jakamisesta. Oskar tiesi konstaapeleja erotetunkin liiasta avokätisyydestä. ”Sandman rauhoittuu. Eihän tämä vielä myrskyä ole nähnytkään.”
”Vaikka isomastokin rutisee.”
”On se pahempiakin puhureita uhmannut. Otetaan nyt vaan tuulesta kaikki irti. Takila kyllä kestää. Mastot on terveet ja köysistökin vastahuollettu."
Kapteenin ääni oli varman huoleton.

Sandman olikin siis tullut ilmoittamaan kapteenille tuulen yltymisestä. Konstaapeli toimi tavallisesti kapteenin vahdin esimiehenä, mutta hänellä ei ollut valtuuksia määrätä kannella työvuorossa olevia miehiä reivaamaan tai lisäämään purjeita, vaan hänen piti ilmoittaa kaikista suuremmista tuulen suunnan ja voimakkuuden muutoksista kapteenille, joka teki päätökset ja tarvittaessa otti komennon haltuunsa.

”Mu-mutta kun ollaan pahasti slaagsiidassa paapuuriin päin ja..”
”Ei sitä pienestä kallistelustakaan kannata välittää.”
Sandman näytti kuihtuvan kokoon itsevarman ja reippaan kapteenin edessä.
”Tätä kyytiä ollaan muutamassa päivässä pasaatituulten leppeässä kesässä. Ja voidaan heittää hyvästit villapaidoille, saappaille ja öljytakeille. Vai mitä Oskar?” myhäili kapteeni ja hymyili Oskarille.
”Hy-yvä on, herra kapteeni” vikisi Sandman.

Oli vaikea vastata kapteenin hymyyn. Oskar ymmärsi ja huomasi melkein säälivänsä kalvennutta Sandmania, joka laahusti takaisin tyrskyjen pyyhkimälle kannelle.

Kapteeni avasi salongin oven ja kuului saapastelevan hyttiinsä. Oskar painoi korvansa Kontion hytin oveen. Vihollinen hengitti tasaisesti, ja vahdin vaihtoon oli vielä aikaa. Oskar tunsi hetkensä koittaneen. Hän nappasi naulasta sadevaatteensa ja sulloi ne villapaitansa alle. Sydvesti päässä muukalainen ei herättäisi huomiota, eikä kukaan kerkiäisi katsoa tarkemmin.

”Äkkiä! Sisään! Minä haen jotakin syötävää”, sihahti Oskar kun he olivat päässeet kajuuttaan. Hän avasi toisen tyhjän hytin oven ja työnsi Saladinin sisään. Se olisi kohtalaisen turvallinen. Sen ja Kontion hytin välissä oli vielä toinen hytti, jossa ei nukkunut ketään.

Oskar sipsutti pentterin ovelle ja pujahti mahdollisimman äänettömästi sisään. Hän nirhaisi linkkuveitsellään aimo siivun savukinkkua ja nappasi hyllyltä kokonaisen leivän palttoonsa liepeen alle. Ovella hän kuulosteli tarkkaan ennen kuin astui taas messiin ja livahti huoneen poikki Saladinin uuteen piilopaikkaan. Mies oli jo tehnyt olonsa mukavaksi. Hän makasi koijassa peitto korville asti vedettynä eikä enää vapissut. Hänen olemuksensakin oli kummasti kohentunut aamuisesta kohtaamisesta. Melkein kuin Oskarin edessä olisi maanut toinen mies. Oskar levitti saaliinsa sängylle Saladinin eteen ja keräsi öljyvaatteensa lattialta.

Saladin nousi ja kävi ahnaasti kiinni ruokaan. Kun mies oli syönyt kaiken viimeistä murua myöten ja vielä nuollut sormensakin, hän katsoi tummanruskeilla silmillään kiinteästi Oskariin ja kumarsi taas.
”Kiitän Oskaria, olinkin varma, että hän auttaisi. Oskar on todella hyvä poika.”
Oskar ei voinut muuta kuin toljottaa muukalaista kummissaan. Miehellä oli päässään nuhraantuneista kankaansuikaleista kääritty turbaani. Hänen asunaan oli haalistuneet leveät ja väljät housut sekä jonkinlainen lähes polviin asti ulottuva tunika. Vaatteiden väri oli joskus ollut kirkas, kaukana tavallisten miesten vaatteiden tummista ruskean, sinisen ja mustan sävyistä. Miehen iho oli vaaleanruskea.

”Oskar pelasti käärmekuninkaan pojan. Olemme isäni kanssa hänelle siitä ikuisesti kiitollisia. Ja vaikka rikkautemme onkin riistetty, enkä voi suoda aineellista palkintoa hänen hyvistä teoistaan, hän sallinee minun kertoa tarinoita. Palkkiokin tulee varmasti aikanaan, vaikka ei sitä ehkä heti sellaiseksi tunnista. Toisin kuin luullaan, kosminen oikeus ei koskaan unohda hyväntekijöitä, ja pahakin saa palkkansa. Se on vain ajan kysymys. Hänen tulee vain olla kärsivällinen ja uskollinen itselleen.”

Oskar oli entistä enemmän kummissaan. Puuttuu vain lentävä matto, hän ajatteli. Tai ehkä mies houraili. Olivatko kalseassa ruumassa vietetyt viikot nostattaneet kuumeen? Vieraan silmät ja ääni vangitsivat kuitenkin hänen mielenkiintonsa. Hän vajosi istumaan vuoteen jalkopäähän ja jäi kuuntelemaan muukalaisen kuisketta.

”Kauan sitten kaukana idässä, missä kardemumma kasvaa, hallitsi kuningas, joka oli niin mahtava, että joka kerta kunhän aivasti, piti jokaisen hänen valtakuntansa asukkaan toivottaa hallitsijalleen “terveydeksi“. Kun kuningas oli vilustunut, kajahti kaupunkien toreilla ja turuilla tämän tästä ”terveydeksi”. Kun kuningas aivasti, keskeyttivät kaikki alamaiset askareensa ja toivottivat kuninkaalle ”terveydeksi!” Kaikki, paitsi pieni tähtisilmäinen paimenpoika.

Kun moinen röyhkeys kiiri kuninkaan korviin, haetutti hän heti uppiniskaisen paimenpojan luokseen. Poika seisoi tyynenä kuninkaan edessä, eikä laskenut katsettaan, vaikka kuningas äkeissään läksytti häntä.
”Nyt sanot välittömästi ”terveydeksi” minulle”, äyskäisi kuningas.
”Terveydeksi minulle”, vastasi pikku paimen.
”Ei vaan minulle, senkin pölvästi”, ärjyi kuningas ja vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle.
”Ei vaan minulle, ei vaan minulle”, vastasi poika.
”Nyt riittää pelleily!” karjaisi kuningas suunniltaan raivosta ja paukutti nyrkillään rintaansa.
”Ihan vain ja ainoastaan minulle itselleni.”
”Aivan oikein. Ihan vain minulle itselleni”, sanoi paimenpoika ja osoitteli hänkin peukalollaan itseään kohti.

Kuningas tärisi ja puhkui, eikä raivoltaan saanut sanaa suustaan. Silloin kuninkaan ylimmäinen neuvonantaja pisti väliin: ”Jollet sinä kuriton poika heti tältä seisomalta lausu: ”Terveydeksi, teidän majesteettinne”, saat maistaa kuolemaa.”
”Ei, en sano. En ennen kuin olen saanut tuon prinsessan vaimokseni”, vastasi poika tähtisilmät ilkikurisesti välkähtäen.

Tässä vaiheessa keskustelua jännittyneenä sivusta seurannut kuninkaan tytär kohotti kätensä suun eteen yrittäen turhaan tukahduttaa huulilleen pyrkivän naurunpyrskähdyksen. Paimenpojan häikäilemätön suorasukaisuus huvitti prinsessaa, joka oli jo ehtinyt torjua monen monta ylhäistä kosijaa, jotka turhaan olivat pyrkineet hänen suosioonsa liehittelevällä käytöksellään ja toinen toistaan arvokkaammilla lahjoillaan. Hmm. Oikeastaan paimenpoika ei ollut lainkaan hullumman näköinen. Ennemmin hänet ottaisi kuin jonkun pitkäpiimäisen prinssin.

Paimenesta prinsessa oli nauraessaan kaunis kuin vuorten usvan takaa nouseva aurinko. Kuningasta ei naurattanut. Hän käski vartijoidensa viedä pojan pois ja heittää hänet luolaan suuren valkoisen karhun ruuaksi.

Karhun luolan suulla vartijat siirsivät yhteisvoimin suuaukon sulkevaa kiveä juuri sen verran, että saivat sysättyä paimenpojan sisälle pimeään. Luolan perältä esiin hyökkäsi karhu, jota oli pidetty viikkokausia nälässä. Se lähestyi poikaa muristen, avasi kitansa ammolleen ja oli juuri upottamassa hampaansa pojan kaulaan, kun sen katse osui pojan tähtikirkkaina luolan pimeydessä hohtaviin silmiin. Silloin sen leuka loksahti kiinni ja se perääntyi pojan silmien lumoamana takaisin luolan taaimmaiseen nurkkaan.

”Nyt en saa heretä tuijottamasta. Karhu on vallassani vain niin kauan kuin silmäni pysyvät auki. Jos silmäni painuvat kiinni hetkeksikin, olen kuoleman oma”, ajatteli poika. Hän pysytteli hereillä sepittelemällä päässään pientä runonpätkää, ja kun vartijat tulivat aamulla katsomaan, kuinka pojan oli käynyt, he löysivät hänet täysin vahongoittumattomana.

Kun poika tuotiin kuninkaan eteen, tämä punehtui kiukusta.
”Oletkos nyt valmis sanomaan minulle ”terveydeksi”, kun olet saanut kohdata kuoleman silmästä silmään?” hän kysyi nyrkkiään puiden.
”Ei en sitten, vaikka näkisin kymmenen kuolemaa. En ennen kuin annatte minulle tyttärenne vaimoksi”, vastasi tähtisilmäinen paimen tyynesti.
”Hyvä on. Sitten saan tuntea kymmenen kuolemaa nahoissasi. Itsehän sitä kerjäsit. Etköhän sitten tule toisiin ajatuksiin”, pauhasi kuningas ja antoi vartijoilleen käskyn heittää poika kymmenen verenhimoisen villisian saaliiksi.
Kuninkaan villisiat olivat kuuluja hirmuisuudestaan, eikä kukaan koskaan ollut selvinnyt hengissä niiden aitauksessa.

Heti, kun paimenpoika oli vartijoiden naurun säestyksellä mätkähtänyt takamukselleen sikojen mutaiseksi polkemaan maahan, kuului toiselta puolelta aitausta hirmuinen mylvintä. Kymmenen villiasian lauma rynnisti torahampaat ojossa tanner tömisten kohti poikaa. Juuri kun hän oli jäämäisillään 40 sorkan murjomaksi, hän otti taskustaan huilun ja alkoi soittaa pientä sävelmää.

Ensinuotit kuultuaan siat nousivat takajaloilleen ja alkoivat ottaa tanssiaskelia. Ne pyörähtelivät ja sipsuttivat kuin ballerinat kuralätäköstä toiseen takkuiset harjakset tanassa. Paimenpojan oli vaikea pidätellä nauruaan, mutta hän tiesi, ettei saanut irrottaa kuuliaan huilusta, koska heti kun soitto lakkaisi, olisivat nälkäiset siat taas salamana hänen kimpussaan. Poika saattoi siis vain soittaa soittamasta päästyään. Ensin hän soitti hitaasti, mutta kiihdytti vähitellen tahtia, kunnes siat joutuivat hypähtelemään ja pyörimään niin vimmatusti, että ne menivät päästään pyörälle ja rojahtivat lopulta lopen uupuneina maahan ja vaipuivat uneen.

Silloin paimenpoika päästi naurunsa valloilleen. Hän nauroi ja nauroi. Hänen naurunsa helisi aitauksessa vielä silloinkin, kun ällistyneet vartijat tulivat aamulla keräämään sen, mitä hänestä olisi jäljellä, mutta löysivät ällistyksekseen hänet jälleen kokonaisena ja täysissä voimissaan.

Kun tähtisilmäinen paimen jälleen tuotiin kuninkaan eteen täysin vahingoittumattomana, kuningas vimmastui.
”No niin! Nyt varmasti olet valmis sanomaan minulle ”terveydeksi”, kun olet saanut tuntea nahoissasi kymmenen kuolemaa”, hän tiuskaisi.
”En. En edelleenkään aio sanoa teille ”terveydeksi”. En ennen kuin olen saanut tyttärenne vaimokseni. Ja ihan sama, vaikka kohtaisin sata kuolemaa”, vastasi tähtisilmäinen pikku paimen.
”Vai ruvetaan sitä vielä röyhkeiksi! Sitten on aika näyttää pojalle, miltä sata kuolemaa näyttää. Heittäkää viikatekaivoon!” ärjyi kuningas ja viittasi vartijoilleen.
Vartijat tyrkkäsivät pojan tyrmään, jonka keskellä aukesi syvä pyöreäseinämäinen kuilu. Kuilun reunalta poika erotti kaivon pohjalla palavan tulen valossa sen seinämille iskettyjen viikatteiden terät, jotka hohtelivat terävinä. Joka kaivoon putoiaisi ei millään voisi välttää tuskallista kuolemaa. Tähtisilmäinen paimen anoi vartijoilta hiukan harkinta-aikaa. Ehkä hän sittenkin tulisi katumapäälle, ja olisi valmis sanomaan kuninkaalle ”terveydeksi”.

Vartijat jättivät pojan yksin tyrmään. Hän riisui viittansa, kietoi sen paimensauvansa ympärille ja ripusti hattunsa kepin nenään. Sitten hän sitoi viitan alle vähän lattialta löytämiään olkia täytteeksi, tökkäsi sauvan pystyyn kaivon reunalle, asettui itse piiloon tyrmän varjoisimpaan nurkkaan ja kutsui vartijoita. Hän ei ollut muuttanut mieltään, vaan kiletäytyi edelleen sanomasta kuninkaalle ”terveydeksi”.

Vartijat astuivat sisään ja tyrkkäsivät kaivon reunalla nököttävän hahmon kaivoon. Paimensauva, viitta ja hattu putosivat kuiluun, tuli sen pohjalla sammui ja vartijat poistuivat täysin vakuuttuneina siitä, että itsepäinen pikku paimen oli nyt lopulta saatu hengiltä.

Seuraaavana aamuna yksi kuninkaan henkivartijoista saapui tyrmään. Hän oli juuri laskemassa lamppua alas viikatekaivoon, kun kuuli paimenpojan äänen viereltään ja oli säikähdyksissään vähällä pudota terien ruuaksi.

Kun kuningas näki paimenpojan, hän joutui raivon valtaan ja jyrisi: ”Kun nyt olet saanut maista sataa kuolemaa, suostut varmaan sanomaan minulle ”terveydeksi”.”
”Ei, en varmasti ennen kuin olen saanut tyttärenne vaimokseni”, vastasi poika päättävästi.
Kuiningas harmistui, mietti hetken ja huokaisi:”Jos nyt sentään suostuisit vähän tinkimään vaatimuksistasi.” Hänelle oli valjennut, ettei saisi uhkailemalla poikaa kääntämään päätään, ja päätti sen sijaan yrittää lahjoa tämän. ”Voisimme vähän neuvotella. Tulepas, niin lähdetään pienelle ajelulle.”

He nousivat vaunuun ja asettuivat mukavasti samettipäällysteisille istuimille. Kunigas antoi vaunun seinää kopauttamalla ajurille lähtömerkin. Parin virstan päässä he saapuivat metsään, jossa puiden lehdet helisivät hopeaisina. Puiden rungotkin olivat täyttä hopeaa, ja henkeään haukkoen paimenpoika pani merkille taivasta kurottavien hopeisten kuusien hopeaiset kävyt. Kunigas pani tyytyväisenä merkille pojan mykän ihastuksen. Kun he ajoivat hopeisena hohtavan niityn poikki, jota täplittivät hopeiset kukat, kuningas kesketti hiljaisuuden ja sanoi: ”Tätä hopeametsää jatkuu tästä etelään aina valtakunnan rajoille asti ja se on kokonaan sinun, jos vain suostut sanomaan minulle ”terveydeksi”.”

Poika oli juuri silloin havainnut puun oksassa hopeisen hämähäkin seitin, jossa kimmelsi hopeisia kastepisaroita. Se oli niin lumoavan kaunis, että oli vaikea irrottaa siitä silmiään, mutta poika onnistui vastustamaan kiusausta ja vastasi kuninkaan katseeseen yhtä horjumatta kuten ennenkin. ”Ei. En ennen kuin olen saanut prinsessan vaimokseni”, hän vastasi päättäväisesti.

Kunigasta pojan itsepintaisuus kummastutti, mutta vaunut vierivät eteenpäin, ja metsän takaa heidän eteensä kohosi jotakin, joka välkähteli kultaisena nousevan auringon säteiden osuessa siihen. Kohta aamuruskon punaamaa taivasta vasten erottui kultainen torni ja sitten kokonainen kultalinna. Sen seinät ja muurit, jopa ovat ja ikkunanpielet olivat täyttä puhdasta kultaa.

Kuningas myhäili tyytyväisenä huomatessaan pojan tuijottavan ilmestystä suu auki. ”Saat tämän linnankin, kunhan sanot minulle ”terveydeksi”, virkkoi kuningas maireasti uskoen jo saaneensa pojan taivuteltua. Mutta paimenpoika irrotti katseensa linnasta, suuntasi säihkyvät tähtisilmänsä kuninkaaseen ja vastasi:”En ikinä. En ennen kuin ole saanut prinsessan vaimokseni.”

Kuningas lyyhistyi pettyneenä kasaan istuimellaan, ja antoi ajurille huokaisten käskyn jatkaa matkaa. Kotvasen kuluttua he saapuivat lammelle, joka jo kaukaa hohti niin kirkkaasti, että silmiin koski. Paimenpojan oli pakko varjostaa kädellä silmiään.

”Tässä on timanttilampi. Pohjiaan myöten täynnä kimmeltäviä jalokiviä. Sanot vain minulle ”terveydeksi ”ja sekin on sinun, vaikka heti”, ähkäisi kuningas.
Paimenpoika istui hetken lähes loisteen sokaisemana, mutta kokosi sitten itsensä ja vakuutti epäröimättä:”Ei. En ennen kuin annatte tyttärenne minulle vaimoksi.”
Silloin kuninkaan oli pakko myöntää tappionsa ja uskoa, ettei paimenpoika ollut lahjottavissakaan.
”Hyvä on”, hän sanoi. ”Ota sitten. Mutta kai sitten varmasti sanot minulle ”terveydeksi”.”
”Mikäs siinä. Totta kai”, vastasi paimen. ”Reilu peli. Jos te annatte tyttärenne minulle vaimoksi, sanon minä teille ”terveydeksi”.

Se oli kovasti kuninkaan mieleen. Hän aloitti heti häävalmistelut ja antoi julistaa koko valtakunnalle, että prinsessa menee naimisiin tähtisilmäisen paimenpojan kanssa. Kansalaisia riemastutti kovasti, että monille ylhäisille prinsseille rukkaset antanut kuninkaantytär suostuikin nyt tavalliselle paimenpojalle.

Hääpäivänä ihmiset kerääntyivät toreille juhlimaan. Kuningas oli kutsunut ilveilijöitä, tulennielijöitä ja teatteriseurueita huvittamaan kansaa. Soittolavoilla pelimannit panivat parastaan. Kaikki saivat osansa kuninkaallisen keittiön juhlaa varten valmistamista herkuista. Kansalle jaettiin tuoksuvia inkiväärillä ja ruusuvedellä maustettuja sokerikurorrutettuja manteleita, ja jokainen sai syödä vatsansa täyteen makeita hillottuja hedelmiä.

Linnassa juhlapöytään kannettiin tuimasti pippuroitu porsas, josta kuningas itse alkoi leikata siivuta juhlaväelle. Siinä leikatessa pippuria pöllähti hänen nenäänsä, ja hän aivasti kuuluvasti.
”Terveydeksi! Terveydeksi, teidän majesteettinne”, kiiruhti tähtisilmäinen paimen toivottamaan ennen kuin kukaan muu ennätti avata suutaan.
Kuningas oli kovasti mielissään, ja julisti siinä samassa kaikkien juhlavieraiden kuullen pojan koko valtakunnan uudeksi kuninkaaksi. Hänestä tulikin hyvä kuningas, joka hallitsi viisaasti vielä monen monta vuotta, eikä koskaan pakottanut ketään toivottamaan itselleen ”terveydeksi”.

Saladin vaikeni. Hämmennyksissään Oskar otti sadevaatteensa ja vetäytyi hyttiinsä. Hän ei totisesti vielä koskaan ollut tavannut yhtä kummallista miestä.

Kannelta kajahti kolme vihellystä ja perämiehen huuto. Oskar oli tainnut torkahtaa. Vahtivuoro oli jo vaihtunut. ”Kaikki miehet kannelle!“ Oskar tiesi, mitä se merkitsi. Hän hyppäsi öljykankaisiin housuihin ja veti öljytakin päälleen sekä rasvanahkasaappaat jalkaansa. Hyttinsä ovella hän vielä kesytti villisti sojottavat säkkäräiset suortuvansa mustalla sydvestillä, kiristi saappaan- ja hihansuut tervanarulla sekä sitaisi narun vyötäisilleenkin pysyäkseen paremmin kuivana.

Kun purjeita koottiin, tuli Oskarin miehistön nuorimmaisena huolehtia isoyläprammiraa’asta roikkuvan purjeen kiinnittämisestä. Hänen paikkansa oli keskimmäisen eli isomaston ylimmän raakapuun nokassa. Oskarin piti kiivetä ylös ensimmäisenä, jotta hän olisi paikallaan korkeuksissa samaan aikaan kuin alempien purjeiden sitojat. Näin kovassa kelissä hän varmaankin saisi avukseen jonkun toisen merimiehen, ja alimpien purjeiden pärjääminen hoidettaisiin koko miehistön yhteisvoimin.

Kannella risteili elämänlankoja, turvaköysiä, joihin miehet olivat kiinnittäneet itsensä napanuorilla, vyötäisiltä lähtevillä naruilla tai valjailla. Oli annettu käsky jiikata purjeet. Miehet olivat jo tarttuneet jiiktouveihin ja koorninkeihin. Oskar asettui Thomas Roverin taakse köyteen. Kun käsky kuului, he ja kolme muuta ryhmää vetivät voimiensa takaa. Ylhäällä rikissä roikkuvan purjeen lieve alkoi kohota. Kangas laskostui veto vedolta. Työ ei ollut helppoa. Oskarin märät kädet luistivat, ja touvi viilsi ilkeästi. Hellittää ei kuitenkaan voinut ennen kuin koko purje oli saatu vedettyä kasaan ja ylös raa’an tuntumaan.

Hyvällä säällä takila oli yksi Oskarin lempipaikoista

Kun kaikki purjeet oli jiikattu, tuli kiinnittämisen vuoro. Oskar muisti, kuinka hän oli ensimmäisen kerran kavunnut mastoon. Oltiin purjehdittu vielä Pohjanlahdella, ja sää oli ollut ihanteellinen. Tuuli oli pullistanut purjeita sopivasti ja lokakuun aurinkokin oli valjusti pilkottanut pilvien takaa. Silti rintalastaa oli puristanut ilkeä painontunne, joka oli sieltä levinnyt vatsaan. Kädetkin olivat hionneet niin, että köysistä ei ollut tahtonut saada pitävää otetta. Sittemmin hänestä oli kehittynyt oikein ketterä kiipeilijä ja hän liikuskeli tottuneen sulavasti köysistössä ja pitkin raakoja. Takila olikin yksi hänen lempipaikoistaan. Siellä hän kauniilla ilmalla tuuletti ajatuksiaan kaikessa rauhassa. Tällä kertaa kiipeämään lähteminen tuntui kuitenkin samalta kuin aivan ensimmäisellä kerralla. Isomasto ei kohonnut suoraan kohti taivasta, vaan oli kallellaan, ja märssykori keikkui möyryävän meren yllä, valmiina kippaamaan syvyyksiin sinne uskaltautuvan merimiehen.

1800-luvun lopun maalaus parkki Uskosta, jonka purjeet ovat repeytyneet myrskyssä Atlantilla. Repeytymisen ehkäisemiseksi purjeet kootaan myrskyn edellä ja sidotaan raakoihin. Kaikkia purjeita ei koitenkaan voida koota, koska ilman niitä laivaa ei pystyisi lainkaan ohjaamaan.

Oskar lähti kiipeämään vantteja pitkin, tai oikeastaan hän eteni kuin laiskiainen kiikkuen selkä alaspäin köysiverkossa. Reilut kymmenen metriä kavuttuaan Oskar sai jalkansa isoraa’an tyveen. Kolmasosa matkasta takana. Alapuolelle kerääntyneen miehistön katseet porautuivat hänen selkäänsä ihan niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Seuraavaksi tuli vastaan alamärssyraaka. Oskar oli jo melkein puolessa välissä huipulle. Paras unohtaa roikkuvansa omien käsiensä varassa hengenvaarallisella korkeudella ilman turvaverkkoa ja ajatella jotakin muuta, Oskar ajatteli. Keskity liikkeisiin. Jokainen raaja kerrallaan. Vasen jalka seuraavaan verkonsilmään, juuri noin. Ja nyt oikea käsi. Sitten on vuorossa oikea jalka. Oskar ohitti märssykorin puttinkivantteja pitkin ja hivuttautui sen jälkeen edelleen askel askeleelta ylöspäin. Ylämärssyraaka edessä. Huh! Hän oli päässyt reilusti yli puolenvälin.

Pidä katse vaan mastossa, komensi Oskar itseään. Nyt hänen ja myrskyävän Atlantin välissä ei ollut enää muuta kuin pitkä pudotus. Tällaisessa merenkäynnissä ei olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä uimalla, ja tuskin laivan partaan yli heitetystä köydestä tai pelastusrenkaastakaan olisi mitään apua. Ihmisvoimat eivät riittäisi aallokkoa vastaan. Pelastusvenettäkin vaahtopäät paiskoisivat kuin lastua. Vain täysi kaheli edes laskisi parkassin tällä kelillä.

Oskar eteni köysiverkossa kiikkuen kohti märssykoria.

Masto heilahti rajusti. Oskar ei ollut vielä kypsä meren ammottavaan kitaan ravisteltavaksi. Hän takertui vaistomaisesti kaikin voimin maston viertä kulkeviin köysiin, mutta tajusi sitten, että pysyisi helpommin paikallaan, jos hän pujottaisi jalkansa köysiverkon silmiin ja istuisi verkossa halaten jaloillaan mastoa. Hän killui huojuvassa mastossa kuin ruohonkorteen tarrautunut muurahainen. Masto huojui puolelta toiselle aivan kuin ruohonkorsi tuulisella niityllä. Nyt hän tiesi, miltä muurahaisesta tuntui. Sillä vaan oli hänen tilanteeseensa verrattuna ainakin yksi etu puolellaan: sen alla oli kuiva, pehmeä ja kotoinen niitty. "Nyt Riittää! Unohda muurahaiset ja tappiomieliala”, hän komensi itseään. Meri pysyisi loitolla niin kauan kuin hän ei luovuttaisi.

Alhaalla kannella miehet katselivat hengitystään pidättäen Oskarin menoa. Vaikka perämies ja jungmannit olivatkin usein pitäneet kapteenin sukulaispojan asemaa epäreiluna ja naureskelleet Oskarin herkkänahkaisuudelle ja hitaan hienostuneelle puheenparrelle, ei kukaan nyt kadehtinut häntä. Sen sijaan heistä jokainen toivoi hänen parastaan, ainakin sen vuoksi ettei itse olisi seuraavassa myrskyssä joutunut hänen tilalleen.

Keulassa tähystäjän paikalla perämies Kontio kiristeli hampaitaan. Nyt kapteenin turhamaisuus oli mennyt liian pitkälle! Jos Granbomin oli pakko leveillä urheudellaan, pitikö sen tehdä se kömpelön sukulaispoikansa kustannuksella. Purjeet olisi aivan hyvin voinut koota jo muutama tunti aikaisemmin, kun kaikki merkit osoittivat, että pahempaa oli tulossa. Ilmapuntari, vuodenaika ja kokemus olisivat kiistattomasti osoittaneet, ettei ollut toiveita sään paranemisesta.

Kapteeni Granbom puristi ruoria rystyset valkoisina. Oiva ei tahtonut millään pysyä myötätuulessa, vaan myrsky pakkasi jatkuvasti puhaltamaan parkin pois kurssista ja kyljittäin aaltoja vastaan. Granbomia kylmäsi. Jos Oiva leikkaisi pahasti, se ei pystyisi uhmaamaan luonnonvoimia, vaan sivuaallokko heittelisi sitä holtittomasti kyljeltä toiselle. Oiva kallistuisi rajusti ja pahimmassa tapauksessa kaatuisi kokonaan. Sitten oli, taas kerran, vielä huoli Oskarista.

Jos Oskar nyt putoaisi, hän ei enää uskaltaisi näyttäytyä kotona. Miten hän voisi selittää sisarelleen Oskarin kuoleman? Hänen kontolleen oli annettu esikoispoika, josta vanhemmat odottivat suuria. Olisi lopulta sittenkin parempi, jos koko laiva kaatuisi. Sitten he kaikki olisivat kunnioitettuja sankareita, meren uhreja, eikä kenenkään tarvitsisi tietää, että hän oli saattanut Oskarin vaaraan tai ei ainakaan ollut aktiivisesti estänyt häntä vaarantamasta henkeään.

Saladinin kertoman sadun juoni noudattelee unkarilaista kansansatua. Suomeksi satu tähtisilmäisestä paimenesta on ilmestynyt Kaarina Helakisan suomennoksena Valittujen Palojen Suuressa satukirjassa vuonna 1971.