Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Neljäs luku

Hyttitarkastus

Oskarin edessä häämötti jo maston neljäs raakapuu, alaprammiraaka. Hän hivutti itseään sitä kohti. Niin kauan kuin laiva pysyisi pystyssä, hänellä ei olisi mitään hätää, jos hän vain sitoisi itsensä johonkin kiinni. Niin kauan kuin… Entä jos masto katkeaisi? Tai laiva kaatuisi? Vaipuisi tuulen puskemana masto edellä meren syliin. Mastoon itsensä kahlinnut muurahainen olisi sukeltavan maston vanki. Oskarin selkäpiissä kulki kylmä väristys. Piti taistella itsensä jälleen liikkeelle. Mutta entä, jos hän sitoisikin itsensä sillä tavalla, että pääsisi tarvittaessa nopeasti irti. Loistotuuma! Rosvonsolmua peliin.

Tähän mennessä sillä leikkiminen oli vaan saattanut hänet kiipeliin, mutta nyt rosvonsolmu ehkä todella päästäisi hänet pahemmasta kuin pulasta. Kerran se oli ajanut hänet käpälämäkeenkin. Silloin hän ja Fabian olivat piileksineet päiväkausia Granbomin rantamakasiinin vinnillä.

Vinnille he olivat joutuneet paetessaan julmistunutta Alfred-enoa. He olivat peukaloineet riippumaton kiinnitystä: sitoneet maton rosvonsolmuilla pihapuuhun ja kiinnittäneet solmuköyden lyhyisiin päihin ohuet ongensiimat. Sitten kumpikin oli ottanut yhden siiman ja piiloutunut pusikkoon. Oli ollut tarkoitus yllättää vain muutamaa vuotta vanhempi pikkuserkku ja nuori neiti, jotka kuhertelivat puutarhassa. Tobias oli pantu houkuttelemaan nuoripari riippukeinuun. Kun keinu sitten oli heilahtanut lupaavasti, oli Oskar tempaissut nuorastaan. Se oli katkera virhe! Hän oli odottanut hiukan kiusaantunutta kiherrystä, mutta riippumaton suunnalta kohosikin miehekäs älähdys ja raivoisaa karjuntaa.

Alfred-eno! Enon vaalean kesäpuvun miehustaa väritti tumma kahvilaikku ja hän ravisteli samaa ruskeaa nestettä tippuvaa sanomalehteä. Kaikesta päätellen Alfred oli ollut aikeissa asettautua ruokalevolle puiden katveeseen. Silloin pojat olivat ottaneet jalat alleen ja pinkoneet sanomalehteään heristelevän enon ulottumattomiin. Satamaan päästyään he olivat livahtaneet sisään makasiiniin ja kavunneet vintille. Se oli oiva kätköpaikka villin lännen rosvoille. Pari päivää pojat olivat herkutelleet sinne ripustetuilla palvikinkuilla ja reikäleivillä, eivätkä lainsuojattoman hädässään olleet lainkaan tulleet ajatelleeksi sitä, että verottivat merimiehiä varten säilöttyä muonaa.

Oskar veti itseään sentti sentiltä kohti alaprammiraakaa. Perille päästyään hän hengähti. Nyt se oli siinä! Tuuli piiskasi kasvoja. Jäiset suolavesiryöpsähdykset kirvelivät silmiä ja vaatteet liimautuivat ihoon. Oskar irrotti oikean kätensä otteen ja tapaili öljytakin liepeen alta housuntaskuaan. Himskatin kuustoista! Kylläpä käsi vapisi. Eivätkä sormet tuntuneet omilta. Vasemman käden otekin alkoi lipsua. Ties kuinka monennella yrittämällä käsi vihdoin löysi tiensä taskuun, ja hän sai nuoran päästä kiinni.

Nyt malttia. Älä vaan pudota sitä. Oskar otti köyden pään nyrkkiinsä ja nykäisi. Masto vasemman käden kyynärtaipeessa hän tapaili oikealla sopivan tukevaa kohtaa. Kohmeiset sormet kiepauttivat köyden raakapuun ympäri ja saivat ensi yrittämällä viritettyä tukevan solmun. Olipa onni, että hän oli harjoitellut. Sitten piti vielä hivuttaa köysi vyötärön ympäri.

Masto huojahti rajusti. Oskarin ote lipesi. Hän tunsi putoavansa. Muutaman sekunnin murto-osan kuluttua pää iskeytyisi mastoon tai uppoaisi kuohuihin. Sitten käsi tapasi jotakin karkeaa. Ote piti. Oskar roikkui polvitaipeistaan pää alaspäin köysiverkossa. Hän hilasi itsensä jälleen pystyasentoon, tarttui vapaalla kädellään omaan turvaköyteensä ja sitaisi sen toisen pään näppärästi kiinni. Naru riitti juuri ja juuri. Hätätilanteessa hän jäisi roikkumaan kainaloistaan köyden varassa. Oskar kiitti mielessään itseään ja pyyhkäisi helpottuneena kämmenselällään sadevettä silmiltään.

Lähes maston huipussa, piiskaavan sateen ja korvia vihlovan viiman armoilla, hänen tuli äkkiä lämmin. Hän oli todellinen sankari. Nyt voisi näyttää pitkää nenää Urho Kontiolle. Mikään ei estäisi häntä selviytymästä tästä viheliäisestä matkasta. Riosta hän voisi suoria kotiin ja tehdä elämällään ihan mitä lystäsi. Eivät vanhempien toiveet ja suvun perinteet häntä velvoittaneet.

Ylpeydenpuuska kostautui kuitenkin äkkiä. Oskar tunsi kuinka masto vähitellen kallistui. Hän laskeutui yhä alemmas kohti suupielet vaahdossa mylvivää kitaa. Ylimmän raa’an kärki puhkaisi aallonharjan. Oiva oli kuin uimari, joka kokeilee varovasti isovarpaallaan vettä ennen kuin päättää sukeltaa. Oskar sulki silmänsä. Hän valmistautui pidättämään hengitystään ja tarttui turvaköytensä päähän.

Miksi nyt? Ei hän ollut valmis. Hän ei ollut vielä edes hankkinut kultaista rengasta, joka kimalteli monen merimiehen vasemmassa korvalehdessä. Millä hän nyt maksaisi matkansa manalan lautturille Kharonille?

Onneksi huoli oli ennenaikainen. Oiva jättikin sukelluksen väliin. Ehkä vesi oli liian kylmää. Maston huippu kohosi taas, ja Oskar avasi silmänsä. Hänen raajansa olivat käyneet veltoiksi silkasta helpotuksesta. Hän pakottautui tarrautumaan tiukemmin köysiin. Vaara ei suinkaan vielä ollut ohi eikä tehtävä suoritettu. Oskar puri hammasta ja keräsi sisua jatkaakseen matkaa.

Hän oli juuri lähdössä päättäväisesti kohti viimeistä raakaa, kun yläpuolella paukahti. Isoyläprammipurje, joka hänen oli pitänyt sitoa kiinni yläprammiraakaan, repeytyi kahtia. Se siitä sitten. Ei tarvinnutkaan mennä ihan tappiin. Alapuolella jungmanni Axelsson haki paikkaansa. Oskar hilasi itseään asemiin. Hän auttaisi Axelssonia alaprammipurjeen kanssa.

Oskar tasapainotteli alaprammiraa’an alla kulkevalla vaijerilla ja syleili purjekääröä samalla kun Axelsson veti purjetta reivisolmulla kiinni raakaan. Sitten he hivuttautuivat vaijerilla eteenpäin seuraavan reiviseisingin kohdalle. Reilun kymmenen metrin levyisen purjeen kiinnittämiseksi tarvittiin monta solmua, ja pojilla oli täysi työ pysytellä tasapainossa. Onneksi masto pysyi nyt vakaana. Raakaa pitkin liikuttaessa kun turvaköysistäkään ei juuri olisi ollut apua.

Kun Oskar lopulta sai Oivan kansilankut jälleen jalkojensa alle, hän oli lysähtää maston juureen. Polvet tuntuivat pehmeiltä eivätkä hänen jalkansa tahtoneet totella. Hän nojasi hetken aikaa mastoon ja yritti koota itseään seuraavaa tehtävää varten. Puolikannella komentoa pitävä konstaapeli pisti puolet miehistä pumppuihin. Myrskyn tärskyissä Oiva oli alkanut vuotaa, eikä vettä saanut päästää nousemaan ruumaan.

Osa miehistöstä sai mennä kapteenin avuksi ruoriin. Peräkannella risteili elämänlankoja, mutta silti ruorimiehet surrattiin vielä köysillä paikoilleen. ”Otteen tarttee livetä vain kerran. Kapteeni Granbom sitoi itse Oskarin napanuoran. Hän ei tahtonut ottaa enää minkäänlaista riskiä.

Äkkiä Oiva leikkasi jälleen sivutuuleen. Ruorin ympärille ahtautui niin monta miestä kuin suinkin mahtui. Oskar tunsi likistyvänsä, mutta tarttui pienoihin muiden mukana. Oiva kallistui ja hörppäsi suojan puolelta. He väänsivät hampaat irvessä. Oiva oikeni taas, mutta horjahti melkein heti jälleen kyljelleen. Kahdeksan miestä hikoili ja haki jalansijaa ruorikistun ympärillä. Jokainen haki sopivaa tukivoimapistettä kyetäkseen vääntämään kaikin voimin.

He keskittyivät voimalliseen yhteisvääntöön. ”Hii-op”, huusi kapteeni yli myrskyn pauhun. Ruori ei antanut yhtään periksi. Oskar tunsi voiman pakenevan käsivarsistaan. Hän pelkäsi otteensa kirpoavan. Hän keskittyi ottamaan tukea kansilankuista ja väänsi muiden mukana. Lopulta aaltojen ote tuntui antavan periksi. Yleinen helpotuksen aalto kirvoitti hymyn ruorin ympärille pakkautuneiden miesten kasvoille. He voittivat sittenkin!

Oiva pakotettiin takaisin kurssiinsa, mutta edelleen tarvittiin kaikkien panosta myös pitämään se siinä. Puolen yön tienoilla laivan peräkannen yli vyöryi valtava laine, joka hukutti kaikki ruorissa huhkivat miehet alleen. Kapteeni puristui ruoria vasten. Oskar tunsi, kuinka vesi tunki hänen keuhkoihinsa. Hän menetti jalansijan. Hyöky paiskasi hänet päin kajuutan peräseinää. Juuri ennen törmäystä hän tunsi riuhtaisun vyötäisillään. Napanuora piti.

Aamuyöstä toistuva leikkaaminen sai kapteenin lopulta luovuttamaan. Hän määräsi panemaan ylhäälle jätetyt alamärssypurjeet piihin. Keulapurje brassattiin vetämään eteenpäin, isoalamärssy pantiin pakkiin. Oiva seisoi aallokossa ja jarrutti. Aluksi Oskar oli ihmetellyt, miksi purjeita ollenkaan jätettiin ylös. Nehän olivat vaarassa rikkoutua. Nyt hän käsitti. Purjeeton laiva ajelehtisi vailla ohjausta ja olisi täysin tuulen ja aaltojen armoilla. He olivat nyt keskellä merta. Heidän riskinään oli voimakas sivuaallokko, mutta lähellä mannerta tuulen armoille jätetty laiva saattaisi ajautua matalikolle ja haaksirikkoutua.

Vasta aamun valjetessa tuuli alkoi hellittää. Aallokko oli edelleen voimissaan. Lisääntyvä valo paljasti myrskyn tekemät vahingot. Kajuutan katon kaide oli tipotiessään, osa laivan parrasta oli murtunut ja isoalamärssyn liikit katkennneet, lisäksi pari purjetta oli ehtinyt repeytyä ennen kuin ne saatiin kiinnitetyiksi. Miesten kunto ei ollut yhtään sen kehuttavampi. Kaikki olivat läpimärkiä ja kylmissään. Lähes jokainen oli saanut ruhjeita tai haavoja. Kaikkien käsissä oli rakkoja ja köysistä saatuja palovammoja.

Kapteenin pilli vihelsi kolme kertaa koko miehistön koolle kutsumisen merkiksi. ”Kaikki ison skuuttia kiristämään”, kajahti huuto. Oskar oli tarttumassa isomaston alla lojuvaan köysikieppiin. Ympäriltä kuului vaimeaa hekotusta. Muut selvästi tiesivät komennon tarkoittavan jotakin vallan muuta. Felix-eno pani paloviinapullon kiertämään. Hän jakoi myrskyn koettelemille miehille perinteisen lämmitysryypyn. Oskar oli tukehtua omaansa, mutta oli kuitenkin kiitollinen lämmöstä, joka vähitellen levisi hänen jäseniinsä.

”Sitten kuivaa ylle ja petiin!” Felix-eno taputti Oskaria selkään. Oskarin olo oli raukea ja puolikuollut, kuin koko yön jatkuneen löylymestaruuskisan jäljiltä. Felix työnsi poikaa edellään kajuutan ovea kohti. Ovenavauksella vesi tulvi vastaan. Felix-eno sadatteli säänhaltijaa ja merimiesten suojelijoita. Oskar ja kapteeni rämpivät messin nilkkoihin asti yltävässä vedessä. Ruokapöydän ympärillä seisoneet irtotuolit olivat kumossa. Lattialla ja siihen kiinni pultatulla pöydällä lojui lasinsirpaleita. Vedessä seilasi puunkappaleita. ”Skailetti säpäleinä”, huokaisi Felix. Oskar katsoi ylös. Kajuutan kattoikkunan paikalla oli pelkkä aukko, josta irvisti harmaa pilvenlonka. ”Paras kollata kaikki vahingot saman tien.” Felix-eno kahlasi salonkinsa ovelle.

Oskar avasi oman hyttinsä oven ja kumartui pistämään päänsä sisään ennen kuin astui korkean kynnyksen yli. Muutamaa lätäkköä lukuun ottamatta kaikki näytti kuivalta. Hänen kirjansa tai petivaatteensa eivät olleet kärsineet vahinkoa. Mikä helpotus! Jalkopäästä hiukan vajaa koija ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin houkuttelevalta. Hän vetäisisi vaan saappaat jalastaan, heittäisi märät vaatteet päältään ja oikaisisi itsensä vuoteelle. ”Täälläkin on klasi hajalla!” kailotti kapteeni jostakin kajuutan paapuurin puoleisesta hytistä.

Oskar kauhistui. Oliko Felix-eno jo ehtinyt tyhjiin hytteihin? Hän saapasteli kiireesti äänen suuntaan. Saladinin hytin ovi retkotti auki.
”Voi hävityksen kauhistus!”
Hytti oli lohduttoman näköinen. Ikkunasta sisään syöksynyt vesi oli singonnut kaiken irtotavaran paikoiltaan. Mikä ei ollut uponnut hytin lattian peittävän lammen pohjaan, kellui ja ajelehti lammikon pinnalla Oivan keinunnan tahtiin. Koija oli kastunut läpikotaisin. Saladinia ei näkynyt missään. Oskar kurkisti vaivihkaa sängyn allekin, vaikka piti epätodennäköisenä, että itämainen miekkonen olisi maannut vesilätäkössä. Sitten hän nosti helpottuneena patjan pystyasentoon ja antoi veden valua pohjalaudoituksen raoista. Hänen salaisuutensa ei ollut paljastunut. Mutta hytti oli nyt käyttökelvoton. Keskellä viimaa ja ikkunasta sisään tunkevia tyrskyjä petivaatteiden kuivuminen kestäisi ikuisuuden.

”O-Onneksi kukaan ei nuku täällä.”
”Totta tosiaan. Hyvä, että meillä on varaa pitää pari hyttiä tyhjillään. Pitääkin vielä kollata toinen, ja Kontion hyttikin - kaiken varalta. Minä hoidan sen.”
”Minä voin kyllä katsoa ne hytit”, sanoi Oskar kiireesti ja yritti asettua enonsa tielle.
”Se on mun hommani. Kipasepas sinä hiiltä meidän omista varastoista, kun kerran olet niin aulis auttamaan. Saadaan sitten salongin matto ja kaikki vettyneet vaatteet kuivumaan.”
”Okei”, murahti Oskar alistuneesti ja lähti viivytellen kohti kajuutan ulko-ovea. Liika into olisi voinut paljastaa hänen osuutensa salamatkustajan piilottelussa. Hän kuulosteli toisen tyhjän hytin oven avautumista ja pidätti hengitystään. Hytin ovi napsahti taas kiinni. Eno ei selvästi ollut löytänytkään mitään. Oskar astui helpottuneena ulos kannelle. Seuraavaksi olisi vuorossa Kontion hytti. Jospa se oli saanut samanlaisen huuhtelun kuin ensimmäinen. Ajatus suorastaan lämmitti. Olipa hän ilkeä. Ei vihamiehillekään sentään sopinut toivoa pahaa.