Hyppää suoraan sisältöön

Luonnollisenkokoinen oikosarven ennallistus Helsingin uudistetussa Luonnontieteellisessä museossa

Mustekalojen esiäidit hallitsivat muinaismeriä

Ordoviikkikaudella noin 450 miljoonaa vuotta sitten meri oli mustekalojen valtakunta, jota hallitsivat suuret jättimäistä porkkanaa muistuttavat oikosarvet. Niissä valtava koko yhdistyi raakaan voimaan ja lyömättömään älyyn.

Pääjalkaiset kehittyivät noin 500 miljoonaa vuotta sitten. Alku oli vaatimaton. Ensimmäiset mustekalojen esiäidit olivat muutaman millimetrin pituisia pikkuruisia jäätelötuutteja muistuttavia eläimiä.

Jäätelön tötterö oli sen sisällä asustavaa pehmeäkudoksista eläintä suojaava kuori. Kuori jakautui useaan lokeroon. Sen suulla, uloimmassa lokerossa, asui mustekalan näköinen lonkeroinen otus. Kun se kasvoi, se rakensi uuden entistä laajemman kammion, muutti sinne asumaan ja muurasi seinän uuden ja vanhan kodin väliin. Samalla tötterö venyi pituutta.

Mahtavien meripetojen fossiileja meilläkin

Oikosarvifossiili Helsingin yliopiston päärakennuksen aulan lattiassa.

Oikosarvet olivat yleisiä Suomenkin lähivesillä. Niitä on säilynyt Ruotsin ja Viron ordoviikisissä kalkkikivissä, joilla monen Helsingin julkisen rakennuksen lattia on päällystetty.

Oikosarvia voi ihailla esimerkiksi rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevan Postitalon, Yliopiston päärakennuksen aulan ja Ateneumin taidemuseon lattioissa.

Kivilattioissa näkyy monenkokoisia oikosarvien kuoria, sillä kaikki niistä eivät ehtineet ennen kuolemaansa kasvaa isoiksi, ja toisaalta niitä oli myös useampaa lajia, joista kaikki eivät koskaan saavuttaneet kolossikokoa. Jättimäisiä kuoria ei lattialaatoista kannata hakea, eikä isoja muutenkaan ole säilynyt kokonaisina, vaan mahtimitat on päätelty löydetyistä kuoren kappaleista.

Ordoviikin meressä elämän ja kuorellisten pääjalkaisten monimuotoisuus oli huipussaan. Oikosarvien koko vaihteli parin sentin kääpiöistä 9-metrisiin jättiläisiin.

Oikosarven fossiili Helsingin rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevan Postitalon lattiassa.
Oikosarvifossiili Ateneumin taidemuseon rappusella.
Suuri oikosarvifossiili Senaatintorin laidalla sijaitsevassa yliopistomuseo Arppeanumissa majailevan Geologian museon kokoelmista.

Ordoviikin merten herruus kuului mustekaloille

Ordoviikkikaudella 488-444 miljoonaa vuotta sitten elämä levittäytyi merten kaikkiin kerroksiin. Kuhinaa riitti pohjan tonkijoista pinnalla leijuvaan planktoniin. Mustekalat monimuotoistuivat rajusti, ja suuret pääjalkaiset nousivat hallitsemaan maailman meriä. Maa oli vielä autio ja tyhjä lukuunottamatta tulavtasanteiden ja jokilaaksojen varovaista viherrystä, eikä ordoviikin selkärankaisten edustajista, pienistä alkeellisista puruleuattomista kaloista, ollut vielä mitään vastusta suurille selkärangattomille.

Ordoviikin merissä uiskenteli ja pohjaa tonki mustekaloja, joiden kuorten muotokirjo oli ennen näkemätön. Oli tonttulakkeja, käyräpäisiä kävelykeppejä, kierreporrasmaisesti kohoavia spiraaleja ja vappupillin tapaan löyhästi tai tiukasti rullalle kiertyneitä kuoria - ja kaikista muodoista vielä omat ohuet ja paksut sekä pitkät ja lyhyet muunnelmansa.

Suurimmat kasvoivat lähes kymmenmetrisiksi

Suurimmat pääjalkaiset kuuluivat suorakuoristen oikosarvien ryhmään. Niiden kuori kasvoi jopa yhdeksänmetriseksi. Nämä jättimäistä porkkanaa tai ohutta mustekalatäytteistä jäätelötötteröä muistuttavat eläimet olivat senaikaisten merten suurimpia uimareita ja pelätyimpiä petoja.

Oikosarvi aisti saaliinsa jo kaukaa tarkan hajuaistinsa turvin. Lonkeroillaan vettä makustellen se lähestyi hajun lähdettä ja saalinsa äkättyään kietaisi sen syleilyynsä yhdellä lonkeron ojennuksella. Lonkerosta satimeen joutunut saaliseläin päätyi oikosarven voimakkaisiin nokkamaisiin leukoihin, jotka rouskaisivat panssaroidunkin eläimen palasiksi.

Oikosarvien voidaan olettaa syöneen kaikkia itseään pienempiä eläimiä: siiramaisia trilobiitteja, joista jotkut ordoviikkikaudella kasvoivat 70-senttisiksi; leuattomia kaloja ja toisia selkärangattomia. Mitä ilmeisimmin niille maistuivat myös pienemmät lajitoverit. Muinaisia mustekaloja tutkivat paleontologit ovat nimittäin löytäneet fossiilisista oikosarvien kuorista arpeutuneita nokkimisjälkiä.

Helsingin uudistetussa Luonnontieteellisessä museossa voi tutustua luonnollisen kokoiseen oikosarven ennallistukseen. Museon rakentama oikosarvi on saanut lukuisasti lonkeroita sen nykyisin elävä kaukainen sukulainen helmivene esikuvanaan, mutta uusimman nykyisten pääjalkaisten alkionkehitystä tutkimalla saadun tiedon mukaan oikosarvella oli kymmenen lonkeroa.

Oikosarvi oli pelottava yhdistelmä muskeleita ja älyä

Pitkän kuoren kanssa uinti ei ollut järin ketterää ja nopeudessakin oli nykykaloihin verrattuna toivomisen varaa, mutta ordoviikkikaudella oikosarvet edustivat petojen huippumuotoilua. Ylivoimaisen kokonsa lisäksi niillä oli:

  • kelluttava kaasutäytteinen ja suojaava kuori, jonka varassa ne uivat painottomasti meressä ja pystyivät kaasun ja nesteen määrää muuttamalla säätämään uintisyvyyttä.
  • kätevät, aistivat lonkerot
  • aikansa suurimmat aivot

Ne olivat siis pelottava yhdistelmä raakaa voimaa ja terävää älyä, eikä jättioikosarvilla aikuiseen kokoon ehdittyään ollutkaan mitään pelättävää. Ne olivat ordoviikkimerten kiistattomia kuninkaita vailla luonnollisia vihollisia.

Devonikaudella ketterät kalat syrjäyttivät mustekalat

Ordoviikin lopun joukkotuho koetteli rankasti suurimpia oikosarvia. Tuhon jälkeen siluurikaudella entistä suurempien ja vikkelämpien leuallisten kalojen kehitys alkoi kääntää merten voimasuhteita selkärankaisten eduksi. Siluurikautta seuranneella devonikaudella mustekalat joutuvat lopullisesti luovuttamaan valtikkansa kaloille.

Lisätietoa:

sivun alkuun Biosfäärin juttuluetteloon Hoksaa-lehden Hoksaa-lehden etusivulle