Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Yhdeksäs luku

Hermopeliä päiväntasaajalla

Täyspläkä. Merenpinta oli rasvatyyni. Oskar loikoi peräkannella purjekankaan varjossa keskeneräinen köysimatto sylissään. Hienoinen tuulenviri liikutteli hentoja yläpilviä, mutta purjeisiin asti sitä ei riittänyt kuin ajoittain. Kapteeni asteli edestakaisin kajuutan katolla ja tähysi kaiken aikaa taivaalle. Hän yritti epätoivoisesti ohjata Oivaa niin, että saataisiin edes hiukan puhtia löysinä repsottaviin purjeisiin.

Koko aamupäivän alapurjeet olivat menneet ylös ja alas kuin teatterin esirippu. Pieninkin henkäys, ja kapteeni komensi levittämään purjeet. Sitten hän tutkaili tuulen suuntaa ja pani miehet kääntämään raakoja ja säätämään purjeita, jotta oikuttelevasta vireestä saataisiin edes vähän vauhtia irti. Miehet levittivät purjeita, kiristivät ja löysäsivät köysiä ja jiikkasivat seelit taas kiinni.

Sama meno jatkui nyt kymmenettä päivää. Hiki virtasi jo aamusta pitkin kylkiä ja selkää. Puolenpäivän aikaan piki kiehui kansilankkujen saumoissa. Aurinko paistoi suoraan pään yläpuolelta, eikä Oivan kansi tarjonnut yhtään varjoista paikkaa. Kaikki olivat läkähtyä kuumuuteen. Edes tropiikin kuuluisa sade ollut vielä kertaakaan tullut helpottamaan heidän oloaan.

Viimeisestä kylvystäkin alkoi olla aikaa. Kylpy meressä oli tietysti mahdollinen, ja näin tyvenellä säällä sitä moni harrastikin. Oskaria harmitti, ettei hän päässyt sukeltamaan Oivan partaalta houkuttelevan turkoosina välkehtivään veteen. Vaikka ei suolaisessa vedessä uiminen tietenkään korvannut kunnon pesua. Kun merivesi haihtui, iholle jäi kirveltävä suolakuori. Vaatteetkin kaipasivat kipeästi pesua.

Kolmen litran päivittäisistä vesiransuuneista oli jouduttu tinkimään, eikä Oskar tai kukaan muukaan muutenkaan olisi kuvitellut käyttävänsä juomavesiannostaan pyykkäämiseen tai peseytymiseen. Mitä nyt naamaa huuhtaistiin. Ei sillä, että Lontoosta asti metallisäiliössä mukana kulkenut vesi olisi ollut erityisen hyvää. Se oli vastenmielistä litkua ja olisi oikeastaan paremmin sopinut pesuvedeksi, mutta silti säännöstelty vesiannos oli heidän kallisarvoisin aarteensa helteessä. Metallisäiliö oli heidän ainoa makean veden lähteensä ties kuinka monen meripeninkulman säteellä.

Helle ja alituiset epätoivoiset purjemanööverit alkoivat käydä hermoille. Eikä tilannetta helpottanut se, että ruokakin oli vähissä. Viikottaiset kiintiöt oli jouduttu puolittamaan, ja Sandman piti nyt tiukasti lukua lopuista muonavaroista. Kukaan ei saanut ylimääräistä. Matkan eteneminen olisi tuonut helpotusta, mutta kun Oiva oli jo yli viikon kellunut päiväntasaajan tyvenissä, pitkästyminen ja huoli tulevaisuudesta etsi toisenlaisia purkautumisväyliä. Miesten kesken syntyi sanaharkkaa, joka toisinaan kärjistyi nyrkinheilutteluksi. Kapteeni ja perämies olivat jo joutuneet selvittelemään paria yleiseksi tappeluksi äitynyttä kahakkaa.

Lisäksi määränpään vitsaukset alkoivat kummitella miesten mielissä. ”Jos emme täällä kuole nälkään tai näänny janoon, keltakuume meidät korjaa Riossa”, kuuli Oskar hikisten miesten valittelevan.

Hän itse oli lähinnä ihmeissään siitä, kuinka kauan päiväntasaajan tyvenen ylittäminen kesti. Hän oli ajankulukseen lukenut kapteenin merikortteja ja purjehdusoppaita ja ymmärtänyt, että heidän oli tarkoitus ylittää tyyni vyöhyke sen kapeimmassa kohdassa, lähellä Brasilian rannikkoa. Reittioppaiden mukaan heidän olisi niin menetellen pitänyt jo aikoja sitten päästä eteläisen pallonpuoliskon kaakkoispasaatiin. Oskar malttoi kuitenkin pitää epäilyksensä omana tietonaan ja jätti yhä vähäpuheisemmaksi käyneen Felix-enon rauhaan.

Keltakuume kuitenkin vaivasi liikaa hänen mieltään.
”Kannella maristaan, että Riossa keltakuume niittää kansaa kuin viikate heinää. Smeds muisteli kuunaripriki Nornaa, josta aikanaan Riossa kuoli kapteeni ja kuusi miestä ja priki Louisea, jonka koko miehistö menehtyi, yhtä lukuun ottamatta. Hän kertoi myös priki Olgasta, jossa tauti puhkesi vasta kotimatkalla ja koitui koko päällystön kuolemaksi. Onko se totta?”
Kapteeni otti piipun suupielestään ja kopautti sillä pöytää.
”Riossa on tavallisesti keltakuumetta liikkeellä tähän vuodenaikaan.” Felix alkoi ladata piippuaan. ”Emme vielä tiedä, millainen tilanne siellä on tänä vuonna.”
”Mutta kuoleeko siihen?”
”Ei se aina ole kuolemaks. Tiedän minä toipuneitakin”, mutisi Felix vältellen ja suuntasi huomionsa taas piippuunsa.
”Mutta onko laivoja tosiaan jouduttu hylkäämään sen vuoksi, ja kuinka todennäköisesti siihen kuolee?”
”Vissiin sitten. En tiedä. Kaupungissa on lääkäreitä ja sairaala. Se on niitten homma. Mun hommani on joku muu.”

Enon välttelevä asenne ei ollut omiaan rauhoittamaan Oskaria.
”Tarttuuko se?”
Kapteenilta pääsi pitkä huokaus.
”Ehkä ei, vaikka toiset väittää kyllä. Huhutaan, että jotkut hyönteiset levittäs sitä.”
”Voiko siltä jotenkin suojautua?”
”Jaa jaa.. Monet vannoo viinan ja kiniinin nimiin. Satamissa laivoja ja niitten papereita savustetaan tartuntavaaran vuoksi, mutta en tiedä maksaako se vaivan.”
Oskar nielaisi.
”Miehet puhuu kanssa, että keltakuumeessa sitä menee ihan keltaseks silmänvalkuaisiaan myöten ja oksentaa verta ja..”
”Että on miehet panneet oikein parastaan.. Olenhan minäkin sellasia potilaita nähnyt, pakko myöntää. Alkuun sitä vissiin vaan voi pahoin, kuume nousee, särkee päätä ja selkää.”
”Sehän kuulostaa ihan tavalliselta vilustumiselta”, parahti Oskar.
”No niin, Oskar. Taitaa olla syytä vähän piristää tunnelmaa”, murahti Felix piippu suupielissään ja nousi. ”Taidetaan olla linjalla. Aika Neptuunin astua laivaan. Onhan sulla vielä se ryyppy tallella.” Felix taputti Oskaria selkään ja lähti.

Felixin poistuttua Saladin ilmestyi Oskarin aurinkokatoksen alle tavanomainen hienoinen hymy kasvoillaan. Hän oli laivalla ainoa, jota helle ja huoli ruuasta tai määränpään vitsauksista ei näyttänyt koskettavan millään lailla.
”Hikinen aamupäivä, Oskar”, Saladin tervehti ja asettui varjoon istumaan. ”Tahdotko tänään kuulla pojasta, jonka isä hylkäsi siksi, ettei hän oppinut oikeita asioita?”

Oskar hymyili Saladinille, oikaisi jalkansa parempaan asentoon ja nojautui taaksepäin kuuntelemaan.

”Kaukaisilla vuorilla asui kerran ruhtinas, jolla oli vain yksi poika. Tämä oli tyhmä ja oppimaton eikä isä saanut mitään taottua hänen päähänsä. Eräänä päivänä isä sanoikin pojalleen:
”Kuulepas poikaseni, sinun on syytä lähteä oppiin kaupunkiin. Jospa siellä kouluaan pitävä kuuluisa oppimestari saisi jotakin mahtumaan päähäsi. Minä en siihen pysty.”

Poika lähetettiin vieraaseen kaupunkiin, ja hän opiskeli kokonaisen vuoden oppimestarin luona. Vuoden kuluttua hän palasi kotiinsa, ja isä kysyi:
”No niin poikaseni, mitä olet oppinut?”
”Isä, olen oppinut, mitä koirat haukkuvat”, vastasi poika ylpeänä.
”Allahin nimeen”, parahti isä ”siinäkö kaikki? Saat mennä toiseen kaupunkiin toiselle opettajalle.”

Niin poika vietiin toiseen kaupunkiin, ja hän jäi jälleen vuodeksi opettajan luo. Kun poika palasi kotiinsa, kysyi isä jälleen:
”Poikaseni, mitä olet oppinut?”
”Isä olen oppinut, mitä lintuset visertävät.”
Siitäkös isä suuttui ja puhisi:
”Sinä kadotettu sielu. Olet hukannut kallista aikaa tyhjäntoimitukseen. Mitään järjellistä et ole oppinut ja silti kehtaat näyttäytyä silmissäni. Lähetän sinut vielä kolmannelle opettajalle, mutta jos taas palaat tyhjäpäisenä, ei minulla enää ole poikaa, eikä ole koskaan ollutkaan.”

Poika viipyi kolmannenkin opettajan luona vuoden. Kun hän palasi, kysyi isä jälleen:
”Poikaseni, mitä olet oppinut?”
”Rakas isä, tänä vuonna opin, mitä sammakot kurnuttavat”, vastasi poika.
Silloin isä raivostui silmittömästi, riuhtaisi itsensä ylös tuolistaan niin että se kaatui ja kutsutti koolle palvelijansa.
”Tämä ihminen ei enää ole poikani. Hän saa välittömästi lähteä huoneistani. Johdattakaa hänet metsään ja ottakaa hänet hengiltä. todisteeksi tuotte minulle hänen kielensä ja silmät”, käski ruhtinas palvelijoitaan.

Palvelijat vievät pojan metsään, mutta eivät hennoneet tappaa häntä. He jättivät pojan sinne ja tappoivat hänen sijastaan vuorikauriin, jonka kielen ja silmät he veivät ruhtinaalle.

Poika kulki metsätietä eteenpäin ja saapui muutaman päivän kuluttua linnalle. Kun hän pyysi yösijaa linnanherra vastasi: ”Sopiihan se, jos tahdot yöpyä tuossa vanhassa tornissa. Mutta minä varoitan sinua. Siellä on hengenvaarallista. Tornissa majailee lauma villikoiria, joiden karmiva haukku ja ulvonta käy hermoille, ja päivittäin ne vaativat ihmislihaa.”

Pojalle selvisi, että koko lähitienoo kärsi koirien terrorista. Joka päivä torniin piti laskea ihminen koirien raadeltavaksi. Lähikylien asukkaat olivat kauhun vallassa ja surun murtamia, eikä kukaan kyennyt auttamaan. Mutta poikaa ei pelottanut, ja hän sanoi: ”Antakaa minulle vain vähän lihaa ja laskekaa minut torniin. Eivät ne minulle mitään tee.” Häntä yritettiin kovasti vakuutella ja saada toisiin ajatuksiin. Mutta koska poika ei millään suostunut luopumaan aikeestaan, antoi linnan väki lopulta hänelle lihakimpaleen, ja hänet vietiin tornille. Kun hän astui sisään, pysyivät koirat vaiti, heiluttivat vain ystävällisesti häntäänsä ja söivät hänen tuomansa ruuan.

Seuraavana aamuna poika tuli kaikkien hämmästykseksi vahingoittumattomana ulos tornista ja sanoi linnanherralle: ”Koirat kertoivat minulle omalla kielellään, miksi ne majailevat tuolla ja tuottavat koko kulmakunnalle harmia. Ne on kirottu ja niiden on pakko vartioida suurta aarretta, joka on haudattu tornin alle, eivätkä ne saa rauhaa ennen kuin se on kaivettu esiin. Sain myös selville, miten aarre saadaan tornin alta.”

Silloin kaikki, jotka sen kuulivat, ilahtuivat kovasti ja linnanherra tahtoi nuorukaisen pojakseen, mikäli tämä todella palauttaisi rauhan paikkakunnalle. Poika meni taas torniin, ja koska hän tiesi, mitä tuli tehdä, tuli hän pian ulos valtavan kullalla ja jalokivillä täytetyn arkun kera. Villikoirien ulvontaa ei enää kuultu. Koirat olivat kadonneet, ja maa vapautui vitsauksesta.

Jonkin ajan kuluttua pojan teki mieli lähteä valtakunnan pääkaupunkiin. Matkalla hän ohitti rämeen, jolla sammakot istuivat kurnuttamassa. Poika kuunteli, ja kun hänelle valkeni, mitä sammakot sanoivat, kävi hänen mielensä rauhattomaksi.

Pääkaupungissa lapseton sulttaani oli juuri kuollut eivätkä visiirit päässeet yksimielisyyteen seuraajasta. Lopulta he päättivät yhteistuumin odottaa merkkiä. Kun poika astui pääkaupungin portista sisään, lehahti kuin tyhjästä kaksi valkoista kyyhkystä hänen olkapäilleen. Visiirit pitivät sitä kaipaamanaan merkkinä ja tiedustelivat heti pojalta, ryhtyisikö hän koko valtakunnan hallitsijaksi. Poika epäröi ja pohti mahtaisiko hänestä olla siihen virkaan, mutta kyyhkyt kujersivat hänelle, että hänen pitäisi ottaa tarjous vastaan, ja hän myöntyi.

Silloin poika vietiin riemusaatossa palatsiin. Hänet kylvetettiin ja puettiin loisteliaaseen asuun. Hän muisti matkalla kuulemansa sammakoiden ennustuksen, että hänestä tulisi mahtava hallitsija ylitse kaikkien muiden ruhtinaiden. Nyt se oli käynyt toteen. Virkaanastujaisissaan poika ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen tulisi sanoa ja tehdä, sillä hän ei tuntenut palatsin etikettiä. Mutta ne kaksi valkeaa kyyhkystä seisoivat koko ajan hänen olkapäillään ja neuvoivat häntä kaikessa. Niistä tuli hänen uskollisia neuvonantajiaan koko hänen hallituskautensa ajaksi.

Iltapäivällä pitkäpartainen Neptunus nousi Oivaan verhonaan kaislahame ja päässään valkea piippalakki. Valtansa tunnuksena hän kantoi kolmihaaraista atrainta, ja hänen vyöltään roikkui pitkä puinen miekka.
”Tulin kastamaan uudet tulokkaat valtakuntani täysivaltaisiksi jäseniksi.”
”Tervetuloa, tehkää hyvin merten valtias”, toivotti kapteeni Granbom.
Sandman juoksutti kajuutasta pullon ja pikarin ja lunasti sillä itselleen Neptunuksen valtakunnan jäsenyyden. Merten kuningas sai anteliaan ryypyn. Sitten olivat vuorossa jo aikaisemmin linjan alla käyneet konkarit.

Kun oli juotu Oivan onneksi, Neptunus huusi aakkosjärjestyksessä kaikki ensikertalaiset esiin. Heidän piti jokaisen vuorollaan astua linjalle riviin. ”Axelsson, Karinkanta, Lustig, Olsson, Rask, Rover..” Oskar henkäisi hämmästyksissään. ”..ja Sjögren.” Oskar köpitti kuuliaisesti riviin ja yritti viittilöidä kainalosauvoillaan Thomasille, että tämä asettuisi hänen viereensä. Ei ollut vieläkään liian myöhäistä jakaa pulloa. Mutta Thomas Rover vaan tuijotti tiukasti eteensä. Hänen ilmeensä oli kova ja umpimielinen, eikä hän myöskään osoittanut huomanneensa Oskarin elehtimistä, vaikka tämä jo huitoi niin, että vieressä seisovat jungmannit väistyivät varmuuden vuoksi sauvanmitan päähän hänestä.

”Te pahnanpohjimmaiset, limaiset albatrossinläjät, luuvarttiin oksentavat ja vahdissa torkkuvat lättäjalat saatte tänään kasteen merimiehiksi”, aloitti Neptunus tulokkaiden puhuttelun. Oskar ei kyennyt tukahduttamaan tirskahdusta. Ensimmäisen reissun poika saattaisi tosiaan helpottaa meritautista oloaan tuulen puolella – vähemmän siistein seurauksin. Merten kuningas jatkoi saarnaansa ankaraan ja halveksivaan sävyyn ja kehotti poikia tunnustamaan ensimatkan syntinsä. Oskar sulki korvansa muiden kommellusten ja pikkuerheiden kertaamiselta ja yritti sen sijaan edelleen kuikuilla toveriaan. Oli tainnut tapahtua jokin väärinkäsitys. Tomhan oli jo ties kuinka monen matkan konkari ja ylittänyt päiväntasaajan jo ainakin pari kertaa.

” Pannaanko nyt parran raakuu vai sovitaanko kun satamaan saapuu?” Neptunus seisoi Oskarin edessä ja tahtoi tietää, lunastaisiko hän itselleen vapautuksen kasteesta.
”Sovitaan kun satamaan saapuu”, sanoi Oskar ja vilautti enolta saamaansa pulloa.

Oskar perääntyi kastettavien rivistöstä ja kolisteli sauvoillaan kajuutan katolle kapteenin viereen.
”Tom selosti nähneensä jo monta kastetta”, sopotti Oskar kiihtyneenä.
”Sitä Thomasia”, puuskahti Felix ja huitaisi kädellään ilmaa. ”Lontoon Venäjän konsulaatin laatiman mönstrauskirjan mukaan Rover on ensmästä kertaa merillä.”
”Ensimmäistä! Mutta sittenhän..”
”Mitä sitten?”
”Ei mitään.” Oli noloa paljastua tulleensa nenästä vedetyksi.

Oskar joutui seuraamaan sivusta, kuinka hänen ystävänsä silmät sidottiin ja tämän suuhun työnnettiin jotakin järkyttävän näköistä tahnaa. Sitten leukapieliin ja koko naamaan siveltiin mustaa mönjää parraksi, jonka Neptunus puumiekallaan ajoi. Parranajon jälkeen jokainen sai niskaansa ämpärillisen vettä. Eikö Tomkaan oikeasti ollutkaan päässyt seuraamaan isäänsä merille?

Saladinin kertoma satu pojasta, joka oppi kolme kieltä pohjautuu Grimmin satuun "Die drei Sprachen". Satu saksaksi Hekaya-satusivustolla.