Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kymmenes luku

Kontion urotyö

Purje ahoi! Tähystäjän huuto keskeytti kastemenot. Kaikki Neptunusta myöten ryntäsivät keulaan.

Lähestyvä laiva oli kaksimastoinen alus. Sen kumpaankin mastoon oli vedetty neliskulmaiset raakapurjeet. Priki, muisteli Oskar merimiehen oppejaan. Kolmimastoinen Oiva taas oli parkki. Kahdessa etummaisessa mastossa, keula- ja isomastossa, sillä oli viisi raakaa ja kuhunkin yksi raakapurje. Takimmaiseen, mesaanimastoon, taas vedettiin vain yksi kookas kahveliseeli. Jos kaikissa kolmessa mastossa olisi ollut raakapurjeet, aluksen tyyppi olisi ollut fregatti. Mutta silloin miehistöä olisi tarvittu enemmän. Nyrkkisääntönä oli vähintään yksi seelari purjetta kohden. Käytännössä fregateissa työskenteli noin kaksikymmentä miestä, kun parkeissa pärjättiin viidellätoista.

Kapteeni kiiruhti hakemaan kaukoputkea. Oivaankin tuli eloa. Meren pinta oli edelleen peilityyni, mutta ylimmät purjeet tavoittivat sen verran tuulta, että toisen laivan liput saatiin pian näköetäisyydelle. ”Amerikkalainen”, totesi Felix Granbom. Tähti- ja raitalipun vieressä lepatti sininen lippu, josta Oskar kaukoputkivuorollaan erotti numeron 438. Sillä alus tarvittaessa löytyisi vakuutusrekisteristä.

Kun laivat lipuivat huutoetäisyydelle toisistaan, kailotti perämies Kontio:
”Ship ahoi!”
”Hullo!”
”What ship is that?” raikui Urho Kontion tenori taas veden yli.
“The brig Grace from New York bound to New York, eight days out!”
“The barque Oiva from Brahestad bound to Rio, 43 days out!”

Koska sää oli edelleen tyyni, Gracen kapteeni viestitti kapteeni Granbomille päivälliskutsun veden yli. Kapteenin jiki laskettiin mereen, ja Felix Granbom antoi soutaa itsensä amerikkalaisalukseen.

Oivalla kastemenot jatkuivat riehakkaan odottavissa tunnelmissa. Satamaan olisi enää lyhyt matka. Amerikkalaispriki oli ollut matkalla kahdeksan päivää. Se tosin oli purjehtinut kaakkoispasaatissa sivumyötäiseen. Oivan loppumatkaan saisi laskea muutaman päivän lisää, koska he matkaisivat päinvastaiseen suuntaan, hankavastaiseen.

Oskar istui kajuutan katolla tähyilemässä toiselle laivalle. Hän odotti kärsimättömänä uutisia Gracelta. Gracen kapyysista kannettiin ruokaa päällystön tiloihin. Miehistö hoiti askareitaan kannella. Meneillään oli uusien purjeiden ompelu. Lisäksi kaksi seelaria skrapasi mastoa ja kaksi muuta holistoonasi eli työnteli raskasta hiomakiveä edestakaisin pitkin kansilankkuja.

Holistoonaamista ei Oivalla juuri harrastettu. Felix-enosta hohtava kansi oli sivuseikka, ja hän tiesi myös, että miehet piti täkin hiomista simputuksena. Ehkä Gracen kapteenista oli tärkeää puunata laiva juhlakuntoon ennen kotimaahan saapumista, pohti Oskar. Kai se panee miehistön pläkässä vielä maalaamaankin laivan. Tyynellä kun ei ole temppu eikä mikään vetäistä vähän väriä laivan kylkiin pelastusveneestä käsin. Gracen kapteeni taisi olla niitä, joka pani miehet töihin juhlapyhinäkin, oltiin sitten satamassa tai merillä. Pääasia, että laiva pysyi edustuskunnossa.

Lopulta Oskarin odotus palkittiin. Amerikkalaisprikistä laskettiin pari laatikkoa Felix-enon veneeseen. Jiki lähti lipumaan kohti Oivaa. Kapteenia tervehdittiin hurraahuudoin, ja kaikki huiskuttivat ja huusivat kiitokseksi Gracelle. ”Kaikille on hedelmiä ja leipää”, kuuluttti Felix Granbom väkinäisesti hymyillen. ”Jaa kaikki tasan”, hän opasti konstaapelia luovuttaessaan laatikot tämän haltuun. Itse hän vetäytyi kajuuttaan ja viittoi Kontion mukaansa. Oskar hätisteltiin pois. Hän kapusi kajuutan katolle ja ryömi kuulolle rikkoutuneen kattoikkunan tuntumaan.

Riossa riehuu paha keltakuume-epidemia”, totesi Felix Granbom synkästi ja kolisteli tuoleja. Oskar raotti varovasti ikkunan peitoksi vedettyä öljyttyä purjekangasta. Kontio seisoi odottavan näköisenä ja nojasi käsillään tuolin selkämykseen. Felix-eno kurtisti otsaansa. ”Redillä lähes joka toisen laivan mesaanikahvelissa liehuu keltainen lippu, ja kaupungin sairaala on täynnä keltakuumepotilaita. Hautausmaalla urakoidaan, jotta vainajat ehditään peittää joukkohautoihin ennen kuin ruumiit alkaa helteessä mädätä.”
Kontio näytti värähtävän. Oskar ei nähnyt hänen kasvojaan.
”Lastauksen aikana Gracelta oli karannut viisi miestä. Vissiin tartunnan pelossa. Yrittivät kai pelastaa henkensä ottamalla hyyryn heti ensimmäiseen mahdolliseen kaupungista poistuvaan laivaan.” Felix Granbom piti tauon ja siveli viiksiään etusormensa syrjällä ennen kuin jatkoi. ”Kolme oli sairastunut. Ne oli kärrätty sairaalaan. Kaksi kuoli. Yks oli parantunut ja palannut laivalle, muttei kyennyt vielä töihin.” Eno painoi päänsä käsiinsä. Kontio ei näyttänyt saavan sanaa suustaan. Ei ihme. Oskarkin oli täysin uutisten lamauttama.

Koli on kuitenkin vietävä sinne ja meille on jo varattu jatkorahti: kahvia Bostoniin”, jupisi eno ja kohotti katseensa jälleen. Oskar pidätti henkeään. Hänelle tuli mieleen Odysseus, joka joutui matkan edetessä joka käänteessä uhraamaan miehiään. Lopulta kotiin palasi enää kapteeni itse. ”Niin arvokasta lastia ei tohdi menettää näissä suhdanteissa.” Felixin jäinen katse kylmäsi Oskaria. Enon suu oli viivana. Hänen äänensä oli vakaa, mutta rystyset pureutuivat valkeina pöydän reunaan. Tahtoiko Felix-eno tosiaan oikeasti Rioon?

Felix Granbom huokaisi raskaasti. Tässä sitä taas oltiin puun ja kuoren välissä. Alfredilta oli Lontooseen saapunut sähke. ”Loistava tilaisuus kahvia riosta bostoniin.” Menorahdin hän oli saanut päättää itse. Loistavalla tilaisuudella oli varmasti jotakin tekemistä uhkaavan keltakuume-epidemian kanssa. Ei sinne kukaan ilmaiseksi purjehtisi. Saisihan hän tietysti itsekin osansa matkan tuotosta kaplaakeina, mutta samalla hän oli miehistön esimies, joka sai yhtälailla kärsiä vaikeista olosuhteista ja kantaa vastuun. Ja jos Oskar vielä sairastuisi, heikkona kun oli maattuaan matkan viimeiset viikot koijassaan, ei hän enää koskaan voisi hyvällä omallatunnolla kohdata Anna Charlotan katsetta.

Felixin oli pakko myöntää, että tuottavuus oli viime aikoina heikentynyt. Kapteenituttavienkin oli ollut entistä vaikeampi saada uusia pestejä. Tulos oli nyhdettävä sieltä, mistä sen sattui saamaan. Alfred oli tullut yhä nihkeämmäksi Oivan korjauskulujen ja varusteiden suhteen. Hän joutui laskuineen joka kerta yhä tiukempaan syyniin. Onneksi Oiva oli sentään vielä saatu maalata ja sen pohja kuparoida laivamatoja vastaan. Olihan se sentään varustamonsa lippulaiva maailmalla. Eivät kauppakumppanitkaan luottaisi rähjäisellä laivalla seilaavaan kapteeniin. Eikä kukaan kauan työskentelisi vuotavassa laivamatojen nävertämässä purkissa, jota pitäisi joka vahtiin pumpata.

Varustamolle piti maksimoida tuotot ja pihistää kaikessa mahdollisessa. Miehistökulut oli jo vedetty niin tiukalle, että niistä tuskin pystyi penniä venyttämään. Nytkin Oivan seelareista lähes puolet oli alle kaksikymppisiä kloppeja ensimmäisellä merimatkallaan. Silti miehitystä ei ollut yhtään lisätty. Lisäksi piti ulkomaillakin yrittää haalia kotimaista halpaa työvoimaa. Suomalaisten merimiesten palkat kun ylsivät tuskin puoleen amerikkalaisten tienesteistä. Vaikka kyllähän niillekin piti ulkomaan satamissa luvata vähän ekstraa. Jos nyt Riossa väki lähtisi karkailemaan, tulisi se Alfredille kalliiksi, ja kapteenihan siitä tietysti taas sapiskaa saisi. Felix otti lakin päästään ja huokaisi.

Ruokahuoltokin oli suomalaisilla vissiin maailman kauppalaivaston heikoin. Kuluja polkemalla suomalaiset tosin pärjäsivät markkinoilla. Oli uskomatonta, että syrjäinen ja pieni kolkka, joka ei edes ollut oma valtionsa – Venäjän lipun allahan tässä seilattiin, oli kohonnut niinkin merkittäväksi tekijäksi rahtimarkkinoilla. Tonnistoltaan Suomen laivasto oli väkilukuun nähden maailman viidenneksi suurin.

Kyllä säästötoimet välillä ottivat koville. Hyvä että alla oli sentään kunnon alus. Miehet pysyivät kohtalaisen tyytyväisinä. Jos miehet eivät uskalla avoimesti purnata, ne kyllä osoittavat tyytymättömyytensä epäsuorasti. Kyllä niillä keinonsa oli. Ne osasivat virittää pinnan kireälle viivyttelemällä, vetelehtimällä tai hutiloimalla tahallaan. Viime kädessä ne tietysti karkasivat tai sepittivät vähemmän ylistäviä lauluja, joita sitten veisasivat pumpatessaan. Kotiin palatessa kyrsiintyneet seelarit jättivät asiaankuuluvan kapteenille hurrauksen väliin ja soutivat äänettömästi maihin – tai pahimmassa tapauksessa hoilasivat jonkin pilkkarenkutuksen. Onneksi hän oli toistaiseksi välttynyt sellaiselta julkiselta nolaukselta.

Kajuutan kattoikkunalla Oskar pohti, miksi kotoisen turvallinen Alfred-eno halusi lähettää heidät sellaiseen tautipesäkkeeseen ja mikseivät he voineet yksinkertaisesti myydä kivihiiltä jonnekin muualle.
Pitkän tauon jälkeen Felix jatkoi:
”Eikä siinä vielä kaikki. Kronometriin on tullut heittoa. Emme olekaan vielä niin kaukana lännessä kuin luulin.”
Kontio suki korvallistaan.
”Ahaa! Siksi me siis olemme lilluneet niin kauan paikallaan, kun vähän lännempänä tyvenvyöhykkeen kapeimmalla kohdalla olisimme jo aikoja sitten selvinneet kaakkoispasaatiin”, täräytti Oskar katolta.

Kapteeni ja perämies vilkaisivat toisiaan merkitsevästi ja purskahtivat nauruun.
”Äläs sentäs isottelemahan rupia Söökreen”, murahti Kontio.
”Katos poikaa”, Felix oli selvästi tyytyväinen puheenaiheen vaihtumisesta. ”Tulehan alas sieltä niin jutellaan.”

”Oskar on kirjansa lukenut. M. F. Maury, ”The Physical Geography of the Sea and its Meteorology”, vai mitä Oskar?”
”Niin, no lueskelin sitä ajankuluksi, kun ei ollut muutakaan. Nyt vaan pohdin vielä sitä, kuinka sijaintimme voisi määrittää ilman kronometria. Onko se edes mahdollista? Kronometrihan käy Lontoon Greenwichin nollameridiaanin aikaa, ja me vertaamme sitä sekstantilla määritettyyn paikalliseen puolen päivän aikaan. Noiden aikojen erosta päättelemme, millä pituusasteella seilataan. Jos vaan olisi olemassa jokin toinen tarkasti käyvä kello...”
”Kyllä vaan”, keskeytti Kontio rykäisten ja rapsutti hämillisenä leukapartaansa.
”Totta tosiaan. Astronomit käyttävät kuun, tai vielä tarkemmin Jupiterin kuitten, kiertoa absoluuttisena tarkkuuskellona. Jupiterin kuun pimennyksiä sattuu tuhatkunta vuodessa, ja niin tarkasti, että niitä voi taulukoiden avulla käyttää kellona. Käytännössä meidän on kyllä helpompi tähystää tunnettuja maamerkkejä. Tässä päiväntasaajalla St. Paulin kalliot on hyvä kiintopiste, ja Rion ja Kauriin kääntöpiirin lähellä sijainnin voi tarkistaa Trinidadin ja Martin Vazin saarista. Harmi vaan, ettei niitä aina onnistuta peilaamaan. Voi olla huono näkyvyys tai kurssi vähän pielessä, tai ehkä uutkiikarimies vetää hirsiä. Tälläkään reissulla maata ei ole saatu näkyviin sitten Azorien Floresin.”
”Niin mutta, miten kuitten kiertoa sitten oikein käytetään kellona? Jupiterin kuut kyllä tiedän. Olen nähnyt ne isän kanssa teleskoopilla, mutta en nyt ymmärrä..”
”Siinä tarvitaan kasa kuutaulukoita ja mahdottoman hyvä sekstantti. Sillä sitten mitataan kuun asema kiintötähtiin nähden tai jos Jupiterin kuita käytetään, tarkkaillaan pimennystä, mitataan kiertoratojen kaltevuutta, tai jotenkin sinne päin ja verrataan tulosta taulukoihin. Mutta se vaatii harjottelua, vie iäisyyden eikä oikein käytännössä maksa vaivaa. Edes likimääräisten mittaustulosten saaminen keikkuvalta kannelta on tuiki mahdotonta.”
Urho Kontio katsoi kapteeniin ja karautti kurkkuaan.
”No, eno. Osaatko tehdä sellaisen mittauksen?”
”Hmmnn, jaa. Kyllähän sitä merikoulussa piti harjotella, kuivalta maalta käsin tosin. Mutta siitäkin on aikaa, eikä sen jälkeen ole ollut tarpeen. Onhan meillä ne taulukot tuolla hyllyssä, kaiken varalta.”
Kontio rykäisi taas ja sai lopulta kakaistua:
”Kyllä mä sen osaasin. Jotta tarkkaillaan Jupiterin kiertolaisii ja niitten jäämistä planeetan pimentoon. Ja pannaan sitten vertaillen. Havainnot vastaan taulukkojen laskennallisesti ennustetut pimennykset.”
”Hienoa! Miten se tehdään? Näytä! Heti tänä yönä, kun on vielä tyyntäkin.”
Innoissaan Oskar hypähti ilmaan ja potkaisi lastoitetulla jalallaan tuolia, johon hän oli nojaillut. Tuoli kaatui kolisten. Nurin olisi mennyt Oskarikin, ellei Kontio olisi ajoissa tarttunut häntä kainaloista.
”Kun Kontio kerran osaa, kokeilemme heti tänä yönä!” hihkui Oskar ja hyppi yhdellä jalalla sauvojensa varassa.

Kontio katsoi anteeksipyytävästi Felix Granbomia, joka oli noussut seisomaan ja karisti nyt olematonta tuhkaa takkinsa hihansuista. Mistä oikein kiikasti? Miksi Felix-eno oli hämillään ja mitä Kontio epäröi? Lopulta kapteeni oli tyytyväinen hihansuuhunsa. Miehet mittailivat toisiaan katseellaan jonkin aikaa. Kontio oli ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa vaivaantuneen hiljaisuuden. ”Oon kyllä valmis näyttämähän kuinka se käy. Mutta vaan luvan peräst. Jos nimittäin sallitta mun taas käytellä sekstanttia. Ja sais mun puolesta tuo Söökreen tulla apulaaseks. Yhyrees me selviamma vallan mainiost.”
Oskar säteili. Kapteeni Granbom katosi salongin ovesta ja ilmestyi hetken kuluttua takaisin paksu kirja ja sekstantti käsissään.
”Perämies Kontio on hyvä.”

Kannella tunnelma oli äitynyt riehakkaaksi. Matruusit ahmivat brasilialaisia hedelmiä, joita etelän herkkuihin tottumattomat tervalla töhrityt jungmannit karsastivat. Osa miehistöstä oli ryhtynyt vesisotasille. He nostivat läkkiämpäreillä vettä kannelle kastetta varten järjestetystä tynnyristä ja roiskivat sillä joka suuntaan. Oskar mietti, miten Gracesta saadulle leivälle oli mahtanut käydä. Olikohan se vielä kuivaa?

Juhlijoiden huomaamatta taivaalle oli kerääntynyt pilviä, joista yhtäkkiä lankesi kaatosade heidän niskaansa. ”Kaikki tynnyrit kannelle”, kiljaisi joku, ja jungmannit ryntäsivät kannen alle hakemaan tyhjiä voi- ja suolalihatynnyreitä. Matruusit Harjapää, Åsvik, Svanström ja Niskanen sekä timpuri Smeds kiirehtivät tukkimaan spyygatteja, reelingin valuma-aukkoja, joista kannelle tulviva vesi tavallisesti pääsi virtaamaan takaisin mereen.

Oskar kohotti kasvonsa kohti taivasta nauttien suihkusta. Sade oli jo liimannut hänen paitansa kiinni ylävartaloon, ja hänen tukkansa roikkui suortuvina ohimoilla ja poskilla. Puolimatruusi Lustig oli jo saanut tynnyrin asemiin kannelle ja riisui parhaillaan housujaan. Pian muut merimiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Kaikki heittivät likaiset vaatteensa yhteen tynnyriin ja tanssahtelivat ympäriinsä pelkät alushousut jalassa. Tervapartaisten poikien sadetanssi oli kuin jonkin intiaanirituaalin irvikuva.

Kontio ja Oivan kirvesmies Abraham Smeds seurasivat nuorempiensa temmellystä sivusta. Oskar näki, kuinka Sandmankin pomppi ja pyörähteli napa hytkyen muiden mukana. Thomasia vaan ei näkynyt. Vaan sitten kapyysin ovi heilahti. Ulos astui rusottavaihoinen intiaani, jonka rintaa koristivat sotamaalaukset. Päässään intiaanilla oli suikaleiksi leikelty astiankuivausriepu ja hän kolisteli vispilällä kattilarumpua. ”Come on, mukaan vaan”, hän kirkui ja nykäisi Oskaria hihasta.

Oskar potkaisi purjekangaskengän terveestä jalastaan ja napitti paitansa auki, mutta housujen riisumisessa hän tarvitsi byssaintiaanin apua. Kun Oskarkin viimein oli alushoususillaan, suuntasivat tervapartaiset Axelsson, Olsson, Lustig, Karinkanta ja Rask sekä kepeilläään köpöttelevä Oskar hoilaavana kulkueena Thomasin johtamana kohti keulaa. He pyörähtelivät, kiljuivat, pyydystivät vesipisaroita kielelleen ja tömistivät jaloillaan. Kun kulkue palasi puolikannelle, oli sinne alkanut syntyä pieni järvi.

Matkalla puolimatruusi Lustig oli poikennut skanssiin hakemaan saippuapalan. Kun muut pääsivät puolikannelle, hän kiilasi kulkueen perältä kaikkien ohi ja syöksyi selälleen kahluualtaaseen. Sitten hän alkoi saippuoida kansilankkuja. Olsson vislasi, otti vauhtia ja hyppäsi liukuun takapuolelleen. Muut seurasivat perässä. Pian koko remmi polski valtavassa kylvyssä Oskarin rummutuksen säestyksellä.

Kun sade taukosi, Kontio ja Smeds valmistivat kumpikin itsellensä kylvyn tynnyriin, ja riisuutuivat hekin. Kapteeni Granbom ilmestyi kajuutasta ja heitti vaatteet yltään. Hän kaatoi ämpärillisen saippuaista vettä päähänsä, saippuoi itsensä kiireestä kantapäähän ja heittäytyi lammikkoon. ”On siinä meillä koria kippari”, toitotti Kontio tynnyrikylvystä, kun Felix Granbom viiletti muiden mukana vesiliukua pitkin puolikantta.