Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kahdeksas luku

”Ylös vaan ja menoksi!”

Hetken päästä hytin ovelta kuului kopinaa. Thomas Rover pyrähti sisään mukanaan kaksi lähes hänen pituistaan keppiä.
”Nää unohtu”, Tom hihkaisi posket punoittaen. ”Terveisiä timpurilta. Aateltiin Smedsin ukon kans, et sun täytys tietty päästä vähän uloski tästä hikisestä kopista. On unelmakeli! Vaihdettiin pasaatiseilit, eikä sen jälkeen kukaan oo koskenu yhteenkään skuuttiin tai brassiin - eikä olla myöskään kiivetty mastoon. Miehet kehu ettei purjeille tarvikaan tehä mitään pariin viikkoon. Ne vipeltää kannella aluspaidoissa ja paljain jaloin. On kantanu sänkyvaatteensaki ulos. Taidan mäki sen tehä, ku lämpö panee vipinää tietty lutikoihin ja kirppuihinki. Oon ihan puremilla!”
Tom nosti virnistellen paitaansa. ”Ja puukspröötistä voit katella delfiinejä, lentokaloja ja - haita. Jotkut meinaa kalastaa, ja toiset musisoi iltasin, oot varmaan kuullu”, selitti Thomas yhteen hengenvetoon ja katsoi anovasti Oskaria. ”Nii ja.. kyllä mä tuon sulle toistekin kiisseliä. Emmä tietty vaihtas näitä mun terveitä koipia noihin kainalosauvoihin, en vaikka pääsisin koko loppuelämäks vällyjen alle koijaan pötköttään.”

Oskar sävähti. Mitä laivalla oikein puhuttiin? Ei kai hän sentään koko loppuelämäkseen jäisi jalkapuoleksi? Hän vilkaisi ensin sauvoja, sitten Thomasia ja vastasi epäröiden tämän pisamaiseen virneeseen.

”Ai pitäiskö minun noilla päästä kannelle?”
”Ei kun ylös vaan ja menoksi! Nouse istumaan. No, nouse nyt! Meikä ottaa toisesta kainalosta ja toiseen nappaat sauvan. Noin. Sitten sitä mentiin.”

Thomas kulki edeltä hytin ovesta ja tuki Oskaria samalla, kun tämä ensin veti päänsä matalasta oviaukosta messin puolelle. Oskar työnsi kepin ovesta ja keplotteli paketoidun jalkansa korkean kynnyksen yli. Keppiin ja Tomiin nojaten hän sai tervettä jalkaansakin siirrettyä ja kompuroi sitten kuin vastasyntynyt varsa uusilla jaloillaan messin poikki.

Kajuutan ovella tervehti lämmin henkäys. Kirkas valo sai siristelemään silmiä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Ilma oli tosiaan leppeä, tuuli tasaisen lempeä ja taivas ja merikin olivat saaneet uuden värin. Kaikki oli kristallinkirkasta, kuin vastapestyä, mutta toisaalta värikkäämpää. Mastoissa pullistelivat painavat, moneen kertaan paikatut purjeet.

Oskarin terveen jalan löysä housunpuntti lepatti iloisesti. Oskar ravisteli päätään ja nautti vilvoittavasta ilmavirrasta niskassaan. Hiostavassa punkassa vietettyjen päivien jälkeen oli ihanaa päästä tuulettumaan. Samalla unohtui myös huoli jalasta.

Felix-eno oli levittänyt pakan purjekangasta puolikannen yli ja oli parhaillaan leikkaamassa uutta yläprammipurjetta. Kolme miestä istui ompelemassa. Työskennellessään he lauleskelivat jotakin merimiesviisua. Harjapää iski parhaillaan naskalilla reikää purjekankaaseen. Puolimatruusi Lustig painoi naama irvessä tervatulla pellavalangalla viritettyä paksua neulaa seelihanskaansa vasten yrittäen saada sen paksun kankaan läpi. Vanha timpuri Smeds kyhjötti skanssin takaseinän vierustalla hyttinsä edessä jalat ristissä merimiesarkullaan, hänkin kumartuneena ompelutyön ääreen. Hän valmisti ylijäämäpultaanista itselleen housuja ja opasti aina välillä jungmanni Olssonia köysimaton punonnassa. Jungmanni Axelsson purki vanhoja köysiä ja letitti niitä Olssonille mattonyöreiksi.

Tunnelmasta olisi voinut luulla, että miehet valmistautuivat lauantai-illan tansseihin tai pyhäpäivän eväsretkeen. Skanssin ohi köpötellessään Oskar kohotti kasvonsa aurinkoon. Hänestä tuntui, että hänen kehonsa suorastaan imi auringon voimistavaa lämpöä ja energiaa. Hänen suupielensä vetäytyivät ihan väkisin korviin ja loihtivat kalpeille kasvoille lystikkäät hymykuopat.

Thomas talutti Oskarin ruuman keulaluukun ja ankkuripelin ohi keulapuomille, jonka kärjessä hänellä oli ollut tapana maata tuijottamassa Oivan keulakuohuja. Nyt puukspröötillä istui matruusi Åsvik kalastamassa, eikä Oskar olisi lastoitetun jalkansa kanssa meren ylle kurkottavan tangon nokkaan uskaltanutkaan. Keulapuomin juuressa heidän vieressään seisoi matruusi Svanström tähystämässä merelle. Oskarin ja Thomasin saapuessa kokkaan ruorimies kilautti neljä lasia. Svanström kumautti vastaukseksi laivakellolla neljä kertaa.

”Tällä säällä uutkiikkiin oliskin mukava nukahtaa”, tokaisi Svanström raukeasti, venytteli käsivarsiaan ja kohotti kasvonsa kohti aurinkoa. ”Eikä kylmä herätyskään olis yhtään pahitteeks.”
”Ei tosiaankaan.” Oskarinkin teki mieli kylmää suihkua. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi päässyt peseytymään.

Pojat seisoivat pitkän tovin sanattomina, kunnes Thomas hihkaisi:
”Tuolla, näitkö, Oskar? Näitkö?”. Aalloista loikkasi delfiini ja sen perässä heti toinen. Nekin näyttivät hymyilevän.
”Oispa purjehdus pelkkää pasaatia”, henkäisi Oskar puoliääneen. ”Siitähän voisi vaikka nauttia.” Kirkkaan veden läpi hän näki syvemmällä uivia kilpikonnia, jotka räpyttelivät jalkojaan kuin lentäisivät meren halki.
”Pääsee laiskistuun”, huikkasi matruusi Åsvik vastaan keulapuomilta.
”Äläs huoli. Kylä meidät kohta pannaan takilaa lapsalvaamaan. Mastojen skrapaus - se on perinteisesti näiden leveysasteiden hommaa”, vastasi Svanström.
”Jokos muuten laitat kalakeiton, Tom?” laiskistumista pelkäävä Åsvik kysyi.
”Vai pistetäänkö pannuun?” tiedusteli Svanström.
”Miten vaan”, vastasi Thomas irvistäen. ”Kunhan perkaatte.”
”Vaikka delfiini ois kyllä parasta herkkua”, hehkutti Åsvik maiskauttaen suutaan.
”Mutta sitä narraamaan tarvitaan enemmän väkeä”, pahoitteli Svanström. ”Eiköhän panna illalla delfiiniporukka pystyyn, että saatte tekin maistaa pojat.”

Oskar makasi onnellisena koijansa pohjalla vatsa täynnä maittavaa bonitoa. Vaikka delfiiniä ei ollut saatukaan koukkuun, oli päivä ollut harvinaisen onnistunut. Yksi parhaista. Delfiinin pyyntiä varten Åsvik ja Svanström olivat kiinnittäneet Harjapään avustamina keulaan laudan. Svanström oli laskeutunut laudalle ja toiset olivat ojentaneet hänelle harppuunan. Pariin tuntiin yksikään delfiini ei ollut näyttäytynyt. Kun Svanström sitten oli ollut kykkimisestä jo ihan puuduksissa ja valmistautunut kipuamaan ylös delfiinien juonikkuutta kiroten, oli hopeinen kylki vilahtanut lähellä pintaa. Svanström oli kohottanut aseensa ja laukaissut kohti, mutta nuoli oli vain nirhaissut delfiinin nahkaa.

”Kuinka konstaapeli selittää, että biskettisäiliössä jo pohja paistaa?”
”He-herra kapteeni, kun minä… kun miehet… olivat n-nälkäisiä.”
”Ja entäs jos proviantti loppuu kesken matkan? Kyllä ne sitten konstaapelia kiittää!”
”Niin kai. Olen pahoillani, herra kapteeni. E – en kai ajatellut niin pitkälle.”
Oven läpi ei tietenkään nähnyt, mutta Oskari kuvitteli, miltä Sandman hädän hetkellä näytti: rutisti lakkiaan käsissään pää painuneena, hiki ohimoilla virraten. Ehkä Sandman oli typeryyksissään toivonut, ettei pieni punnitusten ylöspäin pyöristely tulisi koskaan kapteenin tietoon.
”Olis syytä ajatella nenäänsä pitemmälle. Nyt Sandman laskeutuu heti ahteripiikkiin ja laskee joka ikisen korpun, mittaa siirapit jämptisti ja räknää, paljonko jokaiselle miehelle loppumatkasta voi antaa.”
”Ja kuinka kauan.. mmn arviolta.. on matka-aikaa vielä jäljellä?”
”Konstaapeli räknää niin, että ransuuneista riittää vielä kuukaudeksi.”
”Hyvä on, herra kapteeni.”

Oskar kuvitteli seuraavaa lauantaiaamua ja hykerteli mielessään. Nyt ei Sandman enää voisi rehennellä ja esittää suurta hyväntekijää. Miehet eivät varmaankaan olisi tyytyväisiä vajaisiin annoksiin. Ties vaikka Sandman itse joutuisi laihdutuskuurille!

Sandmanin laahustavat askeleet etääntyivät ja salongin lattialuukku kolahti mielenosoituksellisesti. Toivottavasti Sandman ei juutu kiinni!

”Hyvinkös täällä voidaan?” Kapteenin huvittunut naama kurkisti hytin ovesta.
Oskar mutristi suutaan. Miksi ihmeessä sairasta piti puhutella kuin pikkulasta? Eno ei ollut enää pitkään aikaan käynyt oikeaa keskustelua hänen kanssaan.
”Sandman pääsi aika helpolla. Onhan konstaapeleja erotettukin ruokavarojen tuhlauksesta”
”Ihanko sitä poliisiksi ruvetaan?” nauroi kapteeni ja pörrötti Oskarin sinne tänne sojottavaa tukkaa. ”Sandmanille on varmasti kyllin siinä, ettei enää voi esittää höveliä skanssissa. Olethan sinä sen nähnyt. Pannaan vähän ekstraa ja toivotaan, että miehet sitten tykkää hyvää.”
”Näinhän minä ja tiesin, että varastot ennen pitkää käy vähiin.”
”No, sinä nyt oletkin niin fiksu ja laskutaitoinen poika. Kyllä se Sandmankin vissiin vielä läksynsä oppii. Mutta konstaapelin virka se on koiranvirka. Ei siitä mihinkään pääse. Pitää olla esimies ja kuitenkin tiukan paikan tullen vielä yksi miehistöstä. Siinä jos missä näkee, ettei millään voi kumarrella joka suuntaan.” Felix Granbom sormeili hajamielisesti viiksiään.

Millainenkohan Felix-eno oli ollut konstaapelina? Siitä isä osaisi kertoa, jos hän nyt sellaista viitsisi penkoa.
”Niin, muuten tulin oikeestaan vaan tätä tuomaan.” Kapteeni otti rommipullon esiin takkinsa sisältä. ”Päiväntasaajalla Neptunus aina kastaa kaikki ensikertalaiset linjanylittäjät perinteisin menoin. Siinä aikalailla tervataan ja raakataan, mutta meren kuningasta voi voidella ryypyllä. Joka lupaa kaikille ryypyt seuraavassa satamassa, jätetään rauhaan.” Kapteeni laski pullon sängylle.
”Aha siis…kiitos kovasti!” Oskarin naama loisti. Tässä hänellä olisi sopiva tilaisuus lyhentää Tomia kohtaan tuntemaansa kiitollisuuden velkaa.

Kun Thomas myöhemmin tuli tuomaan päivällistä, Oskar kertoi kasteesta ja ehdotti, että he panevat pullon puoliksi.
”Joo tiedossa on”, vakuutteli Thomas konkarin äänenpainoin ja vilkuili Oskarin pulloa. ”Kerranki pantiin miehet silmät sidottuina lankulle ja mereen – sillai merirosvotyyliin tietty”, kuvaili Thomas silmät viiruina. ”Sieltä sitte vedettiin köydellä kölin ali ja toiselta puolelta ylös.” Oskar kalpeni.
”Ja viimeks tervattiin joka äijä munia myöten. Vasta Kap Hornin tyrskyt irrotti viimeset tervalaikut.”
”Ihanko totta?”
”Jep! Saat tietty olla onnellinen, et sulla on se pullo.” Thomas kääntyi lähteäkseen.

”Odota. Vielä yksi juttu. Tuota.. Voisitkohan vilkaista siihen keskimmäiseen tyhjään hyttiin?”
Thomasin kulmakarvat kohosivat.
”Kun.. minä.. Jos siellä makailisi sellainen pieni mies turbaani päässään. Silläkin.. on varmaan nälkä.”
Thomas katsoi Oskaria ensin kummastuneena, mutta sitten hänen kasvoilleen syttyi tietäväinen ilme ja hän pudisteli päätään.
”Jaa meinaat sitä tummapintaista lökäpöksyihin sonnustautunutta miekkosta, jolla on hohtavan valkoinen hymy ja joka kumartelee joka suuntaan?”
Oskar punastui. ”Mi-mistä sä siitä tiedät?” hän kuiskasi ja viittasi Tomiakin hiljentämään äänenvoimakkuuttaan.
”No jaa. Katos kun se hiippaili ruokakomerossa tässä joku päivä sitten.”
”Joutuiko se..” Oskar nielaisi. ”tai siis rangaistiinko sitä?”
”Ääh.” Tom virnuili ilkikurisesti. ”Kapteeni pani sen töihin. Tekee sun hommias, kuurailee paikkoja ja auttelee keittiössä. Vaikka kyllä enos sitä ensin roikotti korvasta partaan yli. Totes vaan sitten, ettei yhtä vapaata käsiparia kannattanu menettää ja kuskas tyypin skanssiin. Että ei sillä ainakaan nälkä ole.”