Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Seitsemäs luku

Kelvollista kiisseliä

Oskar vajosi sumuisiin uniin, joissa hän kerta toisensa jälkeen upposi veden pyörteisiin syövereihin. Vesi hänen yläpuolellaan oli kuin kirkasta lasia, mutta hänen ympärillään velloi pyörre ja sen takana näkyi pelkkää mustaa. Lasikaton ylle ilmestyivät turbaanipäiset kasvot, joiden piirteet väreilevä veden pinta vääristi tunnistamattomiksi. Sitten kuva kasvoista alkoi terävöityä. Oskariin katsoivat äidin silmät, ja turbaani vaihtui äidin nutturaksi. Seuraavaksi kasvot saivat isän suun ja tuuhean parran. Äidin silmät katosivat. Kasvoilla häilähtelivät vuorotellen Felix-enon, perämies Kontion, Tomin sekä kaikkien Suomeen jääneiden sukulaisten piirteet.

Oskar istui veden alla kuin kaivossa ja kohotti käsiään anovasti kohti kasvoja. Mutta ne pienenivät koko ajan, ja pyörre imi häntä kiihtyvällä vauhdilla yhä syvemmälle. Lopulta kasvot olivat enää pieni piste. Oskarin suu avautui huutoon. Hänen suunsa täyttyi vedellä, mutta silti hänen oma äänensä kaikui hänen korvissaan. Kasvot ilmestyivät jälleen. Tällä kertaa entistä selvempinä. Suuret ruskeat silmät katsoivat häntä mustien kulmakarvojen alta. Tummahuulisessa suussa välkkyivät hohtavan valkoiset hampaat. Nyt Oskar kuuli äänenkin. Oliko joku nostanut hänet pyörteestä?

”Onko Oskarilla kovat kivut?” kysyi Saladin ja paineli Oskarin hikistä otsaa turbaanista revityllä kostutetulla kangaskaistaleella. Oskarin raottaessa uudestaan silmiään Saladin nosti peltimukin hänen huulilleen. Oskar ryysti kulauksen ja nukahti jälleen, nyt syvempään ja rauhallisempaan, parantavaan uneen.

Kun Oskar heräsi, Saladin oli edelleen hänen vierellään. Pöydälle sängyn viereen oli ilmestynyt ruokaa. Saladin väläytti valkohampaisen hymynsä ja valutti pari lusikallista lientä Oskarin suuhun. ”Ei liikaa, ettei kukaan huomaa.”
Oskarin päässä pyöri kysymyksiä, joita hän ei jaksanut pukea sanoiksi.
”Tänään kerron Oskarille tarinan kalastajasta ja hengestä. Nythän hän jo jaksaa kuunnella.”
Oskar nyökkäsi tuskin havaittavasti ja Saladin asettui lattialle risti-istuntaan.

”Kaukaisen kotikyläni rantatörmällä kohoaa varmaan vielä tänäkin päivänä merkillinen sammaloitunut muistomerkki. Kerran lapsena rapsutin sen pintaa ja olin erottavinani koukeroisia kirjaimia. En osannut lukea merkkejä, mutta paljastin löytöni isoäidilleni, joka tiesi kertoa patsaan tarinan. Hän oli kuullut sen isoäidiltään, joka taas oli kuullut sen omalta isoäidiltään, joka taas oli muistellut kuulleensa sen aikanaan kylän vanhimmalta.

”Kauan kauan sitten tässä kylässä asui köyhä kalastaja”, aloitti isoäitini. ”Kalastaja oli niin vanha ja raihnainen, että pystyi hädin tuskin elättämään perheensä. Eräänä aamuna hän lähti tavalliseen tapaansa ani varhain rantaan verkkoineen. Kuu kumotti vielä taivaalla, kun hän heitti verkkonsa.

Kun hän sitten ryhtyi vetämään sitä rantaan, se tuntui hyvin raskaalta. Kalastaja veti voimiensa takaa, mutta verkko ei hievahtanutkaan. Suuresta saaliista innostuneena hän kiinnitti verkon päät paaluilla rantaan, ettei se karkaisi ja sukelsi veteen irrottamaan verkkoaan. Hän ahersi pitkään ennen kuin sai sen kuivalle maalle. Mutta hänen suureksi pettymyksekseen siinä ei ollutkaan lainkaan kalaa, vaan ainoastaan vettynyt puoliksi mädäntynyt aasin ruho, joka hajosi kappaleiksi hänen irrottaessaan sitä verkosta.

Hammastaan purren kalastaja paikkasi verkkonsa rannalla ja rukoili Allahia antamaan seuraavalla kerralla paremman saaliin. Toiveikkaana hän laski verkkonsa toisen kerran, ja taas se tuntui ylen raskaalta. Riemumielin mies kiskoi kiskomistaan, mutta tälläkään kertaa verkosta ei löytynyt kalaa. Sen sijaan siihen oli tarttunut painava mudan täyttämä saviruukku. Harmissaan mies tyhjensi ruukun ja asetti sen viereensä rannalle.

Puhdistettuaan verkkonsa kalastaja laski sen kolmannen kerran. ”Nyt vihdoin tärppäsi”, hän ajatteli tuntiessaan taas verkon painon. Mutta ei. Helähtäen verkko karahti rantaan täynnä ruukunpalasia ja lasinsiruja. Kalastajaa sapetti, muttei hän kuitenkaan lannistunut, vaan heitti verkkonsa viimeisen kerran. Hän oli aikanaan itsekseen päättänyt, ettei koskaan heittäisi verkkoaan enempää kuin neljä kertaa päivässä. Ensin verkko vaikutti tyhjältä, mutta sitten kalastaja huomasi verkonsilmässä pienen pitkulaisen pullon, joka kimalteli auringossa. Se oli messinkiä. ”Onnenpotku! Tästä saan kauppiaalta hyvän hinnan ja voin sitten ostaa rahoilla vehnää”, kalastaja tuumaili itsekseen. Hän pyöritteli pulloa käsissään ja näki, että se oli suljettu tiiviisti ja korkkiin oli lyöty arvokkaan näköinen lyijysinetti. Kalastaja arveli, että sillä tavalla suljetun pullon sisältö mahtoi olla arvokas. Painavakin pullo oli. Varmaankin täynnä jotakin kallisarvoista. Kalastaja tutkaili pulloa joka puolelta ja ravisteli sitä. Se ei kuitenkaan helissyt. ”Onpa merkillistä. Jospa avaan sen ja pidän sisällön. Silti voin yhä myydä pullon kauppiaalle.”

Niinpä kalastaja mursi sinetin veitsellään ja avasi pullon. Typötyhjä. Ymmällään mies käänsi pullon ylösalaisinkin, mutta mitään ei tullut ulos. Hän laski pullon eteensä rantahiekalle ja alkoi koota verkkoaan. Silloin pullosta syöksähti esiin niin sakea savupilvi, että kalastajan täytyi kavahtaa pari askelta taaksepäin. Savu kohosi kapeana vanana taivasta kohti ja levittäytyi lopulta usvaksi koko meren ja rannan ylle. Sitten sumu alkoi kieppua ja tiivistyä massaksi. Hetken päästä kalastajan edessä seisoi vuoren korkuinen henki. Kun kalastaja sen hirvittävät kasvot, hänen olisi tehnyt mieli kääntää katseensa pois ja pötkiä pakoon, mutta hänen lihaksensa kieltäytyivät tottelemasta.

Henki kumartui miehen puoleen ja rääkäisi:
”Oi suuri henkien valtias! Enää koskaan en uhmaa sinua.”
Sen kuullessaan kalastaja sai kerättyä rohkeutensa rippeet ja kysyi hengeltä:
”Mitä sanotkaan, oi henki? Kerro minulle tarinasi, ja kuinka jouduit tuohon pulloon.”
Silloin henki mulkaisi kalastajaa uhkaavasti ja lausui:
”Voisit puhutella minua vähän kunnioittavampaan sävyyn. Ennen kuin tapan sinut.”
”Voih! Miksi tappaisit minut?”, parkaisi kalastaja. ”Minähän juuri vapautin sinut. Joko unohdit sen?”
”En toki, mutta se ei estä minua tappamasta sinua. Aion myöntää sinulle vain yhden toivomuksen. Saat itse valita, kuinka kuolet.” Henki katsoi pelastajaansa uhmakas pilke silmäkulmassaan.
”Mitä minä sinulle olen tehnyt?” kysyi kalastaja.
”Minun on pakko tappaa sinut. En voi sille mitään. Kuuntele tarinani, niin ymmärrät”, lausui henki ja alkoi puhua. ”Kapinoin suurta henkien valtiasta vastaan. Rangaistukseksi hän sulki minut pulloon ja painoi lyijyiseen korkkiin taikasinettinsä, jotten voisi paeta ja antoi palvelijoidensa heittää pullon mereen. Viruessani ahtaassa vankilassani meren pohjalla vannoin ensin, että jos joku vaan löytäisi pullon ja vapauttaisi minut ennen kuin sata vuotta olisi kulunut, palkitsisin hänet tekemällä hänestä upporikkaan koko loppuelämäkseen. Mutta vuosisata kului, eikä kukaan tullut. Minua harmitti. Seuraavaksi vannoin, että jos joku tulisi ja vapauttaisi minut ennen kuin kaksisataa vankeusvuotta tulisi täyteen, antaisin vapauttajalleni kaikki maailman rikkaudet. Mutta toiset sata vuotta meni, eikä taaskaan kukaan tullut. Aloin pikku hiljaa menettää malttini. Vannoin, että jos pelastaja saapuisi ennen kuin kolmas vuosisata meren pohjalla olisi kulunut umpeen, täyttäisin vain hänen kolme toivomustaan. Sekin vuosisata kuitenkin kului ilman, että kukaan olisi tullut ja päästänyt minua pinteestä. Lopulta tulin niin vihaiseksi siitä, että jouduin vain virumaan pullooni teljettynä, että vannoin tappavani vapauttajani välittömästi. Hän saisi vain valita kuolintapansa, siinä kaikki. No niin, nyt ymmärrät miksi sinun tulee kuolla. Koska kerran päästit minut pullosta, valitse nyt, kuinka tapan sinut.”

Kalastaja oli hyvin murheissaan.
”Minä onneton, kun pelastin sinut! Kuka sitten huolehtii vaimostani ja kolmesta lapsestani, kun minä olen poissa? Rukoilen sinua säästämään henkeni.”
” Mahdotonta! Johan minä kerroin. Valitse pian. Hukkaat vaan aikaani.”

Kalastaja alkoi punoa juonta.
”Jos minun kerran pitää kuolla”, hän sanoi ”vetoan kunniaasi. Todista minulle ensin, että todella olit tuossa pullossa. Sitten uskon tarinasi ja kerron, kuinka tahdon kuolla.”
”Kyllä minä sieltä juuri tulin”, vastasi henki.
” Väität muka! Minähän itse näen, että jo peukalosi juuttuisi pullon kaulaan. En käsitä kuinka noin valtava olento edes kehtaa väittää mitään noin naurettavaa.”
Silloin henki muutti itsensä jälleen usvaksi, joka kasaantui pylvääksi ja alkoi kieppua pullon yllä. Kun pyörre oli kadonnut kokonaan, pullon sisältä kuului kumiseva ääni:
”No, epäileväinen kalastaja, täällä minä olen. Jokos uskot?”

Sen sijaan, että olisi vastannut, kalastaja nappasi lyijykorkin ja painoi sen äkkiä pullon suulle.
”Nyt, suuri henki, anele minulta armoa ja valitse kuolintapasi. Tai ehkä onkin parempi, että heitän sinut mereen ja rakennan rannalle muistomerkin varoitukseksi kaikille kalastajille, etteivät he suotta avaisi pulloasi ja päästäisi sinun pahuuttasi valloilleen – sinun, joka kiität vapauttajaasi tappamalla hänet.”

Silloin henki yritti kaikin voimin murtautua ulos, mutta kannen taikavoima pidätteli sitä. Epätoivoissaan se yritti päästä ulos viekkaudella.
”Jos avaat kannen, hyvitän sinulle kaiken”, se lupasi.
”Ei, en luota sinuun. En aio ottaa sitä riskiä, että toisen kerran joutuisi sinun armoillesi”, vastasi kalastaja ja viskasi pullon mereen.

Sitten kalastaja kokosi rannalle muutamia kiviä rakennustarpeiksi ja meni köyhään kotiinsa. Siitä lähtien hän palasi rantaan joka päivä muuraamaan muistomerkkiään, joka kohosi päivä päivältä. Hänen kuolemansa jälkeen rakennelman on seissyt jo vuosisatoja rannalla varoittamassa seudun kalastajia petollisesta pullonhengestä.”

Oskar makasi hytissään jalka kahdelle tyynylle tuettuna. Toipilaan aika alkoi käydä pitkäksi. Hän oli seikkaillut Monte Christon kreivin, Ivanhoen, Robinson Crusoen ja Jules Vernen maailmoissa sekä kuunnellut joka päivä Saladinin kuiskiman sadun. Hän ei käsittänyt, kuinka Saladin liikkui laivalla. Mies tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä ja katoavan sitten taas kuin tuuleen. Kertaakaan hän ei ollut huomannut Saladinin tulevan tai lähtevän. Ja vaikka Tom, Felix ja ajoittain Kontiokin vierailivat hänen luonaan, koskaan Saladin ei jäänyt kiinni. Kaiketi miekkonen valkoisine turbaaneineen olikin ollut pelkkää kuivittelua – tai hallusinaatio, sattuuhan sellaista kun on oikein väsynyt tai epätoivoinen. Viime päivinä miestä vaan ei ollut näkynyt. Oikeastaan Oskarin oli ikävä häntä. Olisi ollut mukava taas vaihteeksi kuulla jokin tarina kaukaisilta mailta. Hänen oma kirjahyllynsä oli loppuun luettu. Jäljellä oli enää Vänrikki Stoolin tarinat, ja sen hän osasi vieläkin ulkoa kannesta kanteen.

Hän oli aikoinaan sijoittunut toiseksi lyseon poikien stoolimestaruuskisassa. Pojat olivat keskenään kehitelleet runon lausunnasta urheilulajin: kun joku lausui minkä tahansa säkeen alun, piti toisten jatkaa se loppuun. Jos ei osannut, joutui pois pelistä. Fabian oli voittanut mestaruustittelin, Oskar oli finaalissa pitkän kilpalausunnan jälkeen joutunut tyytymään toiseen sijaan. Päättäjäispäivänä he olivat sitten yhdessä esittäneet koko Runebergin teoksen vuorolukuna kauppahuoneen asiakkaiden iloksi.

Enolla oli vielä muutama englanninkielinen lehti, joista Oskar oli tavannut Charles Dickensin jatkokertomuksia. Eno kehui Oliver Twistiä, mutta Oskarin englanninkielentaito ei ihan riittänyt kirjallisten vivahteiden ymmärtämiseen. Hänestä lukeminen oli vaivalloista, vaikka Thomasin kanssa jutteleminen jo sujuikin kevyesti.

Hänen katseensa seuraili pienten sateenkaarten tanssia hytin seinillä ja katossa. Thomas oli ripustanut isän tuomat hiotut venetsialaiset lasihelmet hytin pyöreään ikkunaan. Valopisteiden kisailu toi mieleen hänen huoneensa kotona. Sielläkin helmet olivat roikkuneet ikkunassa. Sateenkaaret ja valon läike olivat viihdyttäneet häntä silloinkin, kun hän oli sairastanut vesirokkoa, sikotautia tai ollut vaan vilustunut. Kuumeisena hän oli aina kuvitellut, että katto oli läikehtivä meri, jonka pinnassa auringon valo välkehti. Hän oli haistanut tuulen ja kuullut kotirannan lokkien kirkunan. Meri oli tullut hänen huoneeseensa, kun hän ei itse ollut päässyt rannalle. Meri ja isä. Isä ja meri. Hänelle ne olivat olleet melkein synonyymejä.

Kuinka hän olikaan ihaillut isää. Isää, joka oli harvoin läsnä, mutta silti niin tärkeä hahmo merenkulusta elävässä pikkukaupungissa – ja Oskarille elävä sankari.

Laivojen vesillelaskut olivat olleet kevään merkkitapauksia. Kansanjuhlia, joihin kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Oskar oli aina muiden pikkupoikien kanssa ämpärit käsissä seisoskellut nilkkojaan myöten jäähileisessä rantavedessä ja odottanut lähtökumausta. He olivat käärineet housunlahkeensa, mutta silti ne tahtoivat valahtaa nilkkoihin. Oskarille ei siitä tosin ollut ollut riesaa, sillä hänen säärensä olivat aina talven aikana venyneet niin, etteivät syksyllä ommeltujen housujen lahkeensuut enää olleet vaarassa kastua.

Rantavarvin tapulipetillä uuden laivan runko odotti yhtä malttamattomana kuin pojat. Vasta kun varpaat olivat käyneet tunnottomiksi, isä lopulta kiipesi kajuutan katolle johtamaan seremoniaa. Alfred-enon kutsuvieraat hurrasivat laivan kannella. Isän komennolla laivaa maalla pidättelevät pönkät nykäistiin irti ja perän kiinnitysköydet iskettiin kirveellä poikki. Sitten laivan ympärillä häärivät miehet tarttuivat suureen junttaan ja kumauttivat sillä perään niin, että runko vavahti ja alkoi liukua laskuränniä pitkin kohti merta. Liukasteeksi kelkkojen pohjiin oli sivelty saaveittain suopaa, jota soopankokit olivat päiväkausia keittäneet teurasjätteistä ja tuhkalipeästä valtavissa padoissa Granbomin kauppahuoneen takapihalla.

Koko rannalle kerääntynyt kansanjoukko: opettajat ja koululaiset, kauppiaat ja varustajat, kaupunginlääkäri, jopa ruustinna ja kirkkoherra sekä koko kulmakunnan koirat, jotka olivat vainunneet hernerokkaa varten keitetyn sianlihan tuoksun, keskitti huomionsa isään. Kaikki aplodeerasivat ja hurrasivat ja torvisoittokunta pani parastaan. Isä hoippui kannella yrittäessään säilyttää tasapainonsa kiihtyvässä vauhdissa. Mutta hän ei koskaan kaatunut. Oskar oli ollut pakahtua ylpeydestä, kun isä naruista nykäisemällä nosti lautaa, joka peitti aluksen nimen ja kajautti sen kaikkien kuultavaksi.

Lopuksi isä tarkisti kirvesmiesten kanssa, ettei laiva vuotanut. Kirvesmiehet kiinnittivät peräsimen ja ruorin. Mastojen ja purjeiden valmistamisen aika tulisi juhlahumun jälkeen. Aikuiset joivat maljoja laivan onneksi ja pikkupojat, joita maljapuheet eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa, rynnistivät kilpaa rantavarville. Jokainen yritti kauhoa ämpärinsä täyteen suopaa ennen kuin muut ennättivät.

Seuraavana syksynä isä oli jälleen jättänyt perheensä talveksi. Oskar oli seurannut isän ja laivan katoamista horisonttiin. Isä ei palannut vielä seuraavana kesänä, eikä sitä seuraavanakaan. Syksy syksyltä äiti synkistyi synkistymistään, eikä toisen hiljaisen kesän jälkeen näyttänyt oikein keväälläkään heräävän eloon, vaikka hän tavallisesti jäiden lähdön myötä sai uutta puhtia ja alkoi suunnitella itselleen ja lapsilleen uusia kevät- ja kesäasuja.

Joka kerta, kun palovartija kirkontornista oli huutanut: ”Pooki flakkaa, pooki flakkaa!”, oli Oskar rientänyt rantaan tähystämään. Ja joka kerta hän oli pettynyt. Isokraaselin pookin, merimerkin, huipulle nostettiin lippu aina jonkin toisen laivan saapumisen merkiksi. Isää ei vaan kuulunut. Oskar sai olla pikkusisarilleen isänä ja lopulta melkein äitinäkin. Kun isä sitten lopulta saapui, oli Oskarista jo iso poika, eikä enää välittänyt lykkäjäisten suopasodasta. Miksi isä nyt, itse eläkkeelle jäätyään, halusi lähettää poikansa pois?

Thomas Rover pujahti kissamaiseen tapaansa Oskarin hyttiin. Juhlallisin elein hän laski Oskarin syliin lautasellisen luumukiisseliä ja kumarsi arvokkaasti toinen käsi selän takana. Oskar otti lautasen vastaan sen kummemmin kiittämättä ja alkoi hajamielisesti tankata itseään. Thomas nojasi kirjoja notkuvaan yöpöytään. Hän seurasi jokaista lusikallista katseellaan innokkaan odottava ilme kasvoillaan. Lusikka kilahti lautasen pohjaan. Oskar pysyi edelleen vaiti. Hän ei selvästikään ymmärtänyt hetken arvoa. Thomasin suupielet valahtivat. Kun lautasen pohja alkoi näkyä, eikä Oskar vieläkään ollut sanonut mitään, Tom rähähti:
”En kyllä käsitä! Täällä sitä vaan pötkötetään vällyjen alla aamusta iltaan ja eiku näytetään hapanta naamaa. Muut sentään raataa pätsin ääressä koko pitkän päivän ja keittää sulle vielä ihan ystävän palveluksena erityisannoksen – ilman klimpin klimppiä. Ja kuuluuko kiitoksen sanaa? Häh?”
Oskar punastui. Hänen täysinäinen lusikkansa pysähtyi puoliväliin matkallaan suuhun. Kiisseli oli tosiaan hyvää, mutta kuinka hän nyt enää voisi kiittää Tomia.
”Äh, et sinä ymmärrä. Hukkaan vaan aikaa täällä.”
”Kenenköhän aikaa? Matka joutuu, ja sun hommat lankeaa muitten niskoille tietty.”
”Nii-in, mutta jos olisin jäänyt kotiin, olisin Helsingissä opiskelemassa, enkä potisi punkanpohjalla murtunutta sääriluuta.”
”Mistäs sen tiedät. Olisithan sä yhtä hyvin voinu mennä nurin jäisellä kadulla. Teillä merikin kuulemma jäätyy joka talvi.”
”Älä saivartele! Ja pyyhi tuo iänikuinen virne naamaltas! Tiedät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Jos äiti vaan olisi uskaltanut panna isälle hanttiin, olisin nyt opiskelemassa matematiikkaa ja…”
”Äiti, äiti ja äiti, eihän se sun muoris sinne Helsinkiin halunnu.”
”Ei, vaan rahtas esikoisensa tälle rupiselle laivalle hukkumaan ja puristumaan kuoliaaksi toisella puolella maapalloa”, karjui Oskar kyyneleet silmissään ja löi nyrkillä jalkansa tueksi asetettua pielusta niin, että loppu kiisseli valui lakanalle. ”Serkut sen sijaan..”, hän niiskutti hiljaa.
Tom näytti saaneen tarpeekseen. Oskar näki toverinsa loittonevan selän. Kiisselilautanen jäi kumolleen sängylle.
”Jos meikä olis äitinsä kutsumusta noudattanu, lojuttais sitä nyt katuojassa jossain Lontoon sumun keskellä ympäripäissään tietty, eikä tiedettäs maailmasta mitään”, kuuli Oskar vaimeasti ennen kuin ovi kävi.

Oskar ei tiennyt, mitä ajatella. Olihan hän seikkailukirjoistaan lukenut kaikenlaista, mutta ei ollut koskaan tajunnut, että sellaista tapahtui oikeasti. Pitäisi varmaan hyvitellä Thomasia jotenkin. Voisikohan hän ostaa kapteenin kauppakirstusta syötävää suklaata?

Saaladinin kertoma satu kalastajasta ja hengestä perustuu Tuhannen ja yhden yön satuun "The Fisherman" kirjassa: The Arabian Nights Entertainments Ed. Andrew Lang. Edition Longmans, Green and Co, 1918 (1898), kirja on luettavissa netissä osoitteessa www.sacred-texts.com