Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kuudes luku

Paareilla koijaan

Perämies Kontio oli juuri ilmoittamassa suuntimia ruoriin astuneelle matruusi Lustigille, kun Oiva keikahti äkisti. Kontio tarrasi kajuutan katon kaiteeseen puolikannen puolelta, missä se vielä oli ehjä. Tähystyspaikaltaan hän näki Oskarin horjahtavan. Poika kaatui selälleen ja alkoi vieriä päistikkaa kohti merta. Samaan aikaan yksi kannelle lastatuista puupinoista huojahti ja lähti luisuun. Kiihtyvällä vauhdilla se liukui Oskarin suuntaan. Oiva hörppäsi aimo annoksen vettä styyrpuurin puoleiselta laidaltaan. Kontio puhalsi pilliinsä terävästi kolme kertaa ja loikkasi alas kajuutan katolta. ”Mies yli laidan!”

Minuutissa miehistö seisoi täysilukuisena rivissä puolikannen kohtauspaikalla. Urho Kontio kurkotti reelingin yli ja haravoi katseellaan aaltoja, mutta löysikin Oskarin aivan jalkojensa juuresta. Poika retkotti puristuneena laivan partaan ja kiinnityksistään irronneen puupinon väliin. ”Alakakaahan hiivata kansilastia merehen.” Kontio itse kävi kiireesti Oskariin törmänneen pinon kimppuun.

Hetken päästä aalloilla kellui puutavaraa kuin tukinuittopaikalla. Kun muutama pinollinen oli heivattu mereen, Oiva oikeni ja Kontio sai tilaisuuden vilkaista Oskaria tarkemmin. Oli tainnut saada tärskyn päähänsä. Toinen sääri oli jäänyt jumiin partaan ja puupinon väliin ja sojotti luonnottomassa asennossa. Toisen jalan se näytti saaneen vedettyä alta pois.

Koko kansilastin kevennysoperaation ajan kapteeni Granbom seisoa toljotti käsiään väännellen perämies Kontion takana. Kontiota alkoi hermostuttaa. Jos se ei kerran meinannut auttaa, olisi edes väistänyt.

”Eipä vaan ois kannattanu ahnehtia näin palajo puuta kannelle tähän vuorenaikahan, ko on kerta niin arvokas lasti muutenki.” Kontio ja viittasi jaloissaan makaavaan Oskariin. ”Se tais olla menoa nyt. Ei tuo ainakaan enää milloonkan kävele.”
”Kontio liioittelee. Lunkisti nyt vaan.” Kapteeni Granbomin kädet tärisivät, hänellä oli selvästi täysi työ yrittäessään itse pysytellä rauhallisena.
Kontio ei siitä piitannut, vaan ärähti entistäkin tiukempaan sävyyn:
”Voishan sitä lunkisti ottaa, jos herra kapteeni ei turhamaisuuressaan ja välinpitämättömyyressään saattas sukulaisiaanki vaaraan.” Sitten hän tuli vilkaisseeksi olkansa yli kapteenia, ja katui sanojaan saman tien.

Oli ihan turha ärsyttää Granbomia. Tilanne oli sinälläänkin riittävän ikävä. Kontio tiesi, että häntä arvostettiin, ja oli tyytyväinen asemaansa Oivalla. Ei hänellä Granbomin merimiestaidoista ollut moitteen sanaa. Sen sijaan Granbomin käytös! Se sai hänet toisinaan raivon partaalle. Mies yritti urheudellaan kalastella skanssin väen ihailua. Tahtoi näyttää olevansa oikea pesunkestävä merikarhu, seitsemän meren koulima karpaasi. Ja välillä näytön halusta sitten maksettiin näin kova hinta. Todellisuudessa mieheltä taisi puuttua rohkeutta tehdä omat päätöksensä – ei ollut vielä oppinut, ettei voi millään olla kaikille mieliksi.

Tietämättään Kontio oli osunut vielä arempaan paikkaan kuin kuvitteli.
”Kuka tässä välinpitämätön on, kun kansilastin kiinnitys oli perämiehen kontolla?”
Nyt oli Kontion vuoro kimpaantua. Vai aikoi Granbom sälyttää syyn kokonaan hänen niskoilleen. ”Kapteeni tietää justiinsa, jotta lasti oli hyväs kiinnitykses ja tietää myös jotta tällä kelillä korkiat pinot teköö aluksen liika rankiksi.”
”Vai tahtoo Kontio epäillä mun arvostelukykyäni. On meillä korkeampiakin..”
”Lisäksi painavas lastis syvällä uiva laiva on herkempi ottamahan laineita täkille, kun vapaalaita on matalampi.”
”Kontio vaikenee nyt! Mistä lähtien styyryille on opetettu sellasta, mitä kippariluokalla ei käsitellä?”
”Sitä vaan jotta ite en olsi ehroon taharoin ottanu näin palajo puutavaraa kannelle. Vielä talvikelillä.”
”Hyvähän Kontion on jälkiviisas olla. Sitä paitsi se keikutushan alkoi vasta kun pino lähti luisuun...”
”Ja mikäs se sitten silloon niin keikutti, kun purjeita pärjättihin?”

Kapteeni Granbomin naama lehahti punaiseksi, ja hän lisäsi kylmästi:
”Joka tapauksessa perämies laiminlöi velvollisuutensa tarkastaa lastin kiinnitys myrskyn jälkeen.”
”Jaa minkä myrskyn? Senkö, joka vasta yllättäin minun vuorossa nousi, vaikka konstaapelin vuoros ei vielä myrskyä oltu nähtykään?”
Kapteeni laski mielessään kymmeneen.
”Vaan tokeneekohan tuo enää tuosta? Katiksiko kapteeni luulee? Vieläkö on seittemän henkee jäljellä?” jupisi Kontio partaansa.

Granbom puristi kätensä nyrkkiin ja veti hartiansa taakse. Hetken majesteettisen tauon jälkeen hän julisti armollisen ivallisesti:
”Perämies Kontio on tästä lähin vapautettu navigointitehtävistä. Minä teen mittaukset ja vastaan suunnistamisesta. Kontio on hyvä ja luovuttaa sekstanttinsa minulle kajuutassa vielä tämän vahdin loputtua.” Kapteeni kääntyi arvokkaasti kannoillaan ja marssi kajuuttaan hartiat täristen.

Kontiota sapetti. Hän oli mennyt liian pitkälle, mutta niin oli kapteenikin. Apeana hän heitti viimeiset lankut mereen ja kumartui Oskarin puoleen. Sitkeää tekoa. Taisi sittenkin jäädä henkiin. Tullut tajuihinsa, mutta kalman kalpea ja viluinen. Ei selvästikään käsittänyt, missä oli ja kuinka oli siihen päätynyt.
”Pistätte viipymättä paarit pystyhyn ja kannatta Söökreenin koijaansa.” Kontio seurasi purjekankaasta ja parista lankusta kyhättyjä paareja Oskarin hyttiin.

Miehet laskivat Oskarin varovasti koijaansa. Kontio ja Harjapää riisuivat Oskarin läpimärät vaatteet ja käärivät hänet peitteisiin. Oskarin hampaat kalisivat, hän piteli päätään ja uikutti. Siitä oli mahdoton saada mitään tolkkua. Puristuksiin jääneen jalan housunpuntti piti repiä rikki, niin turvoksissa sääri oli. Housunlahje paljasti punoittavan ja kuuman, muodottomaksi pölkyksi turvonneen säären. Eihän se mikään kaunis näky ollut, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Poika oli sentään hengissä. Varmaan Granbomille helpotus, kun ei tarvinnut alkaa värkätä kuolinilmoitusta sukulaisille, ajatteli Kontio.

Kontio tutki ja tunnusteli varovasti ruhjoutunutta säärtä. Oskar valitti hiljaa. Pojan pää heittelehti puolelta toiselle. Ihan teki pahaa koskea jalkaan, mutta pakkohan siinä jonkun oli jotakin tehdä. Hän yritti olla mahdollisimman hellävarainen. Puheli ja hymisi rauhoittavasti samalla, kun hänen kouransa kulkivat pitkin säärtä. Se tuntui epäluontevalta, mutta sillä hetkellä hän olisi tehnyt mitä tahansa lievittääkseen koijassa makaavan pojan kärsimyksiä. Granbom oli taas paennut ikäviä velvollisuuksia. Varmaan se itkeä pillitti hytissään.

”Kuuma on ja turpea. Sääriluu siinä tais mennä. Ja on sijooltaan kun noin retkottaa. Tässä tarvittaas kunnon tujaus rommia”, Kontio supisi Harjapäälle ”mutta poika on jo muutenki pihalla, tais saara aika tällin kalloonsa. Kun voisimma lasarettiin toimittaa. Mutta ei kai sitten auta muu kun ruveta toimehen iliman puurutusta.”

Kontio pani matruusi Harjapään nilkkaan ja tarttui itse hieman polven yläpuolelle. He kiskoivat yhdessä vastakkaisiin suuntiin, ja Kontio yritti saada tuntumaa murtuman vakavuudesta. Samalla hän toivoi, että he saisivat katkenneet ja väärään asentoon joutuneet luut kohdalleen. Oskar puri huulensa verille. Kontio yritti siirtää huomionsa lakanapitsin ruusukuvioihin.

Ulkona synkät pilvet alkoivat repeillä. Hytin ikkunasta paistoi terävä valojuova. Lakanapitsin ruusuköynnökset luikertelivat symmetrisesti ylhäältä alas muodostaen ketjumaisen kuvion. Hikikarpalot vierivät pitkin Kontion selkää ja kylkiä. ”Harjapää, nostatta jalaan koholle pielusten varaan. Kipaisen sillä välin lastoitustarvikkeita.” Kontion ääni värisi. ”Niin, ja jäätte tänne kattomahan. Jos tuo sattus vaikka oksentamahan.”

Vahtivuoron päätyttyä ja luovutettuaan sekstanttinsa kapteenin haltuun Urho Kontio vieraili Oskarin luona. Jalka oli nyt tiukasti lastoitettu ja lepäsi tyynyistä ja vaatteista kasatun kummun päällä. Oskar oli tajuissaan, mutta näytti vasta haudasta nousseelta. Hänen ihonsa oli yhtä kalpea kuin lakana ja silmien ympärillä oli mustat renkaat. Huulista ja punertavasta tukastakin näytti paenneen väri. Kontio silitteli kylmän merivesikääreen huolellisesti Oskarin otsalle ja asettui sitten varovasti toisella kankullaan punkan laidalle. Kun hän kumartui Oskarin puoleen liemilusikka kädessään, poika säpsähti.
”Ke-ke-ke-itto meni yli laidan”, hän sopersi.
”Vaan onneks ei mies.”
Oskar kohottautui vaivalloisesti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Kontiota epäuskoisena.
”Kontioko minut pelasti? Kun tuli se vesi ja se puupino ja ja…”
”Pääsit alta pois. Jalakas vaan jäi nalkkihin ja meni poikki arvelemma.”
Oskar irvisti ja valahti takaisin pielukselle. Hänen mielessään häivähti kysymys turbaanipäisestä miehestä, ja hän yritti uudelleen kohottaa päätään.
Kontio pyyhkäisi hihallaan nenänpieltään, laski ison kouransa Oskarin olkapäälle ja rykäisi.
”Kaikki on reilas. Pistän kokkipojan kattomahan sun perääs. Äläkäs vaan yritä nousta iliman apua. Nyt vois uni tehrä terää.”