Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Yhdestoista luku

Kirjeitä kotiin

Rio de Janeiro 5.3. 1875

Sisko kulta,

En tiedä, kuinka aloittaisin. Pelkään, etten ole osoittautunut luottamuksesi arvoiseksi, mitä Oskariin tulee. Uskoit minulle epäilyksesi hänen taipumuksistaan ennen Oivan lähtöä, ja voin ikäväkseni vain todeta, että olit oikeassa. Oskar on lahjakas, terävä ja mukava poika. Olen aina pitänyt hänestä, ja nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet paremmin, vakuutan että ihailen häntä entistä enemmän.

Tuskin Oskarin kuitenkaan kannattaa jatkaa merillä. Pelkään, että häneltä puuttuu sellaista jämäkkyyttä, jota merikapteenilta vaaditaan. Kyllähän hänellä ymmärrystä riittää, mutta hän on liian innostunut pikkudetaljeista ja uppoutuu teknisten yksityiskohtien hiomiseen – käytännön purjehduksen kannalta toissijaisiin asioihin. Tiedät varmaan, mitä tarkoitan. Sellaiset taipumukset menevät merillä ihan hukkaan. Lisäksi hän haluaa aina olla oikeassa, ja luulen, että hän siksi olisi liian säälimätön itselleen ja miehistölle. Merellä kun joskus joutuu tekemään päätöksiä hyvin hankalissa olosuhteissa pelkän näppituntuman varassa. Silloin toisinaan sattuu myös inhimillisiä erehdyksiä, jotka täytyy voida antaa itselleen anteeksi.

Toivon, että sinäkin annat minulle anteeksi. Tiedän, ettei Oskar ole kirjoittanut kotiin. Tahdon silti olla täysin rehellinen. Oskarille sattui Atlantin myrskyssä harmillinen onnettomuus. Kansilastin kiinnitykset pettivät, ja hänen jalkansa jäi puristuksiin partaan ja puupinon väliin. Hänellä oli kuitenkin onnea. Hän selvisi sääriluun murtumalla, joka riolaisen lääkärin mukaan on hyvää vauhtia paranemassa. Oskar kävelee nyt keppiin nojaten, ja lääkärin ennusteen mukaan ei onnettomuudesta jää muistoksi edes ontumista.

Kaupunki Guanabaranin lahdella ei näytä meille suotuisimpia kasvojaan. Keltakuume-epidemian vuoksi emme pääse poistumaan laivasta. Tänä vuonna sadekausikin on liioitellun märkä. Sataman seudun kadut näyttävät ainakin näin kaukaa aina mutaisilta, ja satamarantaa täplittävät vesilätäköt. Veden yllä parveilee kiusallisia hyttysiä.

Näkymä vuorille on usein pilvien peitossa, mutta kun huiput majesteettisena lipuvat näkyviin pilvien takaa, muistelen kertomuksiasi siitä matkasta, jonka teit yhdessä Johanin kanssa. Olin silloin vielä nuorempi kuin Oskar nyt. En ehkä ole koskaan kertonut sinulle Charlotta, kuinka lähtemättömän vaikutuksen kuvauksesi eksoottisista paikoista minuun tekivät. Siitä alkoi seikkailuni. Yritin jonkin aikaa esittää kuuliaista koulupoikaa ja vastustaa haluani nähdä maailmaa. Kestin sitä pari vuotta, mutta lopulta seikkailunhalu voitti. Ei tarvittu kuin sopiva tilaisuus päästä Johanin mukaan, ja jätin koulun kesken.

Ja tässä sitä ollaan! Seikkailu jatkuu.

uskollinen veljesi, Felix Christoffer

P. S. Lotta-rakas, älä turhaan huolehdi! Torjumme keltakuumetta parhaan taitomme mukaan ja nautimme ravitsevia, tuoreista raaka-aineista valmistettuja aterioita. Syksyllä tuon Oskarin taas terveenä kotiin.

Rio de Janeiro 13.3. 1875

Terve mieheen Arvelin,

Tervehdys Riosta, jota merimiehen unelmaksikin kutsutaan.

Monen mielestä tämä on koko maailman paras ja kaunein luonnonsatama. Minulla ei ole kovin monta vertailukohtaa, mutta kyllä Rio kauneudessa ainakin Lontoon ja Cardiffin voittaa. Satama sijaitsee lahdella, jonka kapeasta suusta Oiva viikko sitten hinattiin sisään. Ihan suulla seisoo sokeritopan muotoinen vuori ja vasta sen takaa aukenee näkymä kaupunkiin. Taustalla kohoavat vehreät vuorenrinteet, jotka kurottelevat taivasta. Kaiken kaikkiaan huikea näky. Tosin tällä kertaa paratiisiin on luikerrellut käärme keltakuumeen muodossa. Oiva makaa redillä Guanabaranin lahdella. Keltakuume-epidemian vuoksi saamme tyytyä vain ihailemaan maisemia etäältä.

Löysimme tänne lopulta maamerkkien ja pohjaluotausten avulla. Olimme nimittäin lilluneet kaksi viikkoa päiväntasaajalla vailla puhurinpoikastakaan, kun preijasimme amerikkalaisprikin, josta Felix sai tarkan sijainnin. Havaitsimme, että Oivan kronometri oli jossain vaiheessa matkaa mennyt epäkuntoon. Olinkin jo arvellut, että kronometri oli ruvennut jätättämään reilusti, kun emme millään tahtoneet päästä tyvenestä. Kapeimmalla kohdallaan siitä piti opaskirjan mukaan selvitä parin tunnin rullauksella. Emme siis millään voineet olla oikealla reitillä. Ja kuinka ollakaan. Olin oikeassa! Amerikkalaisprikin mukaan sijaintimme oli huomattavasti idempänä kuin kapteeni kronometrin näyttämän ajan perusteella oli luullut.

Pääsin perämiehen kanssa tekemään kuumittauksia, joiden avulla määritimme todellisen sijaintimme ja todistimme vielä silläkin tavalla, ettemme olleet vielä niin kaukana lännessä kuin olimme kuvitelleet. Kronometrivirheen vuoksi emme tosiaankaan olleet ylittäneet päiväntasaajaa purjehdusoppaan suosittelemasta kohdasta, vaan olimme kääntyneet etelään liian aikaisin.

Tyvenestä päästyämme emme enää toistaneet kuumittauksia, vaan seurasimme mantereen lähestymistä mittaamalla veden syvyyttä. Tungin lyijyluotaimen pohjassa olevaan koloon talia ennen kuin laskimme luodin Oivan keulasta mereen. Yhden laivanmitan matkalla luoti painui pohjaan. Kun nostimme sen, ihraan oli tarttunut soraa, savea tai hiekkaa, mitä milloinkin. Koska merikortteihin on merkitty syvyydet ja pohjan maalajit, sijainnin määritys kävi suhteellisen helposti.

Kukaan ei saa poistua laivasta. Harmittaa, kun kaupunki levittäytyy houkuttelevana edessämme, emmekä pääse sinne. Minua tosin vähän helpottaa se, että Felix-enokin on laivan vankina. Vaikka hän onkin aika hapan, kun ei pääse nauttimaan tavanomaisista retkistään ja seurapiiristä. Hän kaipaa myös hotellihuoneen väljyyttä ja eksoottisista herkuista valmistettuja juhla-aterioita. Enkä voi kieltää, ettei minullakaan olisi mitään pientä ruokavalionmuutosta vastaan.

Kokkimme ei ole niin kehno kuin ensin pelkäsin. Hän oppi jo matkalla valmistamaan kelvollisen kiisselin, ja kehittyy koko ajan, mutta vaihtaisin välillä ruokalistaa. Tomin englantilaisen keittiön antimet alkavat jo vähitellen tympiä, siitä huolimatta, että hän täällä satamassa sentään saa käyttöönsä tuoreita ruoka-aineita. Niitä soudetaan meille päivittäin, ja me ongimme ne laivaan. Rahammekin kauppias ottaa kepin päästä ja savustaa ne ennen kuin koskee niihin.

Meidän piti nimittäin tänään nostaa keltainen lippu. Sillä lailla viestitimme katetulle sairasparkassille, että sen tulisi saapua noutamaan keltakuumeeseen sairastuneet. Vanha, jo lähes hampaaton timpurimme, Abraham Smeds kuljetettiin sairaalaan. Muutama päivä sitten hänelle nousi korkea kuume, ja Felix siirsi hänet kajuutan puolelle tyhjään hyttiin sairastamaan. Muutenhan timpuri päivämiehenä jakoi skanssin peräpään hytin kokin kanssa.

Smedsillä kävi maista lääkäri, joka hoiti kuumetta raahaamalla miesparan kannelle ja kumosi tämän päähän useita ämpärillisiä jääkylmää vettä. Sitten lääkäri vei potilaan taas sisälle ja iski suonta. Ja kun ukko Abraham valitti päänsärkyä, sama valkotakkinen ketale ajoi hänen päänsä ja kietoi kaljun ympärille jääetikkaan kastettuja riepuja. Käski meidän vielä vaihtaa kääreitä usein. Katku kirvelsi silmiä. Koko kajuutassa oli vaikea hengittää, vaikka annoimme myrskyssä rikkoutuneen kattoikkunan jäädä ilman peitettä, jotta ilma vaihtuisi.

Lopuksi tohtori sekoitti haisunäädän öljystä, murskatusta hiilestä, rikistä, mustapippuriöljystä, kloorivedestä, kalkista, punapippurijauheesta ja ties mistä tökötistä tahnan, jolla meidän piti Smedsiä lääkitä. Lisäksi hän tähdensi, että runsas nesteen nauttiminen, ahkera kuppaus, nesteenpoistolääkkeet, kylmät ilmakylvyt ja suolihuuhtelut tekisivät potilaalle hyvää.

Aluksi hoidot näyttivät tehoavan, vaikka Smeds tuskin niistä nautti. Kuume laski, ja Smeds virkistyi. Sitten parin päivän kuluttua kaikki alkoi taas alusta. Kuume kohosi entistä korkeammaksi. Smeds vain vapisi peitteisiin käärittynä, ja hänen ihonsa ja silmänvalkuaisensa alkoivat kellertää. Lisäksi hän antoi rajusti ylen. Oksennukset olivat ihan mustia ja verisiä.

Kun oli selvää, että kyse oli keltakuumeesta, toimitimme Smedsin sairaalaan arvoisan lääkärimme vastusteluista huolimatta. Hän varoitti, ettei kaupungin sairaalan hoitokäytäntöihin voi luottaa. Kaupungin lääkäri on kuulemma saanut oppinsa takapajuisessa Teksasissa ja jättää keltakuumepotilaat virumaan oman onnensa nojaan. Sairaalassa ei isketä suonta, eikä käytetä muitakaan aktiivisesti paranemista edistäviä ja kuumetta alentavia toimenpiteitä. Lääkärimme uhkasi, että sairaalassa Smeds ei missään tapauksessa selviäisi, vaan kuolisi muutamassa päivässä.

Ajattelimme, että parempi niin. Tämän lääkärin käsissä Smeds ei varmasti olisi pysynyt hengissä niinkään pitkään. Emme olisi joka tapauksessa tohtineet jatkaa hoitoja, jotka näyttivät suorastaan kiduttavan vanhusta. Luulen, että loppujen lopuksi rajut hoidot ja polttava lääke vain saivat Smedsin kunnon uudelleen rapistumaan. Parempi kai sentään kuolla rauhassa kuin verenhukan ja toistuvien suolihuuhtelujen näännyttämänä.

Minua pelottaa, että itse sairastun keltakuumeeseen. On kauheaa kuvitella itseäni vapisevana ja voimattomana koijan pohjalla, kyvyttömänä vastustamaan lääkärin määräämiä hirviömäisiä hoitoja. Jos minä sairastun, en tahdo alistua sen konitohtorin potilaaksi! Mainitsinkin siitä Felixille, joka kuvitteli, että itseään kaupungin parhaaksi tituleeraavalta yksityiseltä lääkäriltä saisi parhaan mahdollisen hoidon. Luulen, että parasta taisi olla vain hinta.

Täältä laivasta näemme päivittäin, kuinka keltaisia lippuja nostetaan ja sairasparkassi hakee merimiehiä sairaalaan. Myös mustat ruumisvaunut seisovat alituiseen satamamakasiinien tuntumassa. Viime yönä näin unta, että ajoin niissä, ruumisarkun sisällä. En ole ainoa, joka pelkää. Monet merimiehistä ovat koko ajan pienessä pöhnässä, kun yrittävät torjua tautia paloviinan ja kiniinin yhdistelmällä.

Matkakin oli surkea, ihan loppua lukuun ottamatta. Hyvä kun olen ehjänä päässyt tänne asti. Atlantilla oikea sääriluu murtui, mutta kävelen nyt enää vain yhden kepin varassa, ja lääkäri (ei se sama, joka hoiti Smedsin kuumetta) arvioi, että ajan kanssa jalka paranee ennalleen. Siitä saan kiittää erinomaisen taitavaa perämiestämme Urho Kontiota, joka astronomisen paikanmäärityksen lisäksi hallitsee luunmurtumien hoidon.

Minusta ei kyllä ikinä tule merikapteenia niin kuin isästä ja Felix-enosta. Olen nyt siitä vuoren varma. Merimies kärsii jatkuvasta univajeesta, kun nukkua saa neljän tunnin jaksoissa; rehkii ankarasti; palelee melkein aina luita ja ytimiä myöten ja on alituiseen hengenvaarassa. Kiitokseksi siitä kaikesta saa kurjaa sapuskaa sekä sapiskaa perämieheltä. Kapteenilla on tietysti omat pienet mukavuutensa, kuten kamiina ja omat ruokavarastot, mutta lisäksi myös vastuu miehistöstä, lastista ja laivasta.

Ihmettelen vain, miksen jo kotona saanut repäistyä itseäni irti. Nyt olen päättänyt, että vaikka karkaan satamasta, kun Oiva syksyllä saapuu kotiin. Häipyisin jo täällä, jos maisemissa vaan olisi jokin toinen suomalainen laiva ja pääsisimme kaupungille. Jos ei muu auta, painelen kotirannasta juosten suoraa päätä yliopistoon. Kukaan ei voi estää minua!

Hyvää kesää ja tavataan syksyllä! Ajattelen usein meidän rantakallioitamme, joita vesi taas pian vapaana huuhtelee.

Oskar Johan Sjögren

Rio de Janeiro 20.3. 1875

Lotta-kulta,

En kerro tätä mielelläni. On tapahtunut se, mitä eniten pelkäsin. Oskar on sairastunut keltakuumeeseen.

Hän vietti jalkansa vuoksi suurimman osan loppumatkasta koijansa pohjalla makaillen ja lukien. Arvelen, että Oskarin kunto pääsi heikkenemään niin, että hän oli altis sairastumaan. Yritin kyllä kaikkeni hänen voimistamisekseen. Uhrasin suklaavarastonikin - tiedäthän etten Englannissa voi koskaan vastustaa kiusausta. Toivoin, että Oskar siitä vahvistuisi ja saisi vähän lihaa luidensa ympärille.

Nyt kun en voi muuten auttaa Oskaria, teen kaiken voitavani, jotta hän saisi parasta mahdollista hoitoa. Siksi toimitin hänet viipymättä kaupungin sairaalaan. Sairaalan lääkäri on saanut oppinsa Yhdysvalloissa, ja hänellä on kokemusta keltakuume-epidemioista. Hän on sitä mieltä, ettei potilaita kannata uuvuttaa hoidoilla, vaan heille on syytä antaa runsaasti nesteitä, sopivasti lämpöä ja lepoa. Lääkkeinä hän käyttää kiniiniä ja kalomelia. Sillä tavalla potilaiden omat voimat palautuvat parhaiten, ja elimistö saa rauhassa taistella tautia vastaan. Lääkäri on vakuuttunut siitä, että varsinkin nuorilla ja terveillä potilailla ennuste on hyvä.

Toipilasaika on kuitenkin pitkä. Lääkärin mukaan kestää useampia viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin ankarasta kuumetaudista toipuva potilas on jälleen täysissä voimissaan. Siksi, ja edelliseen kirjeeseeni viitaten, ehdotan että Oskar viettäisi ensi talven Bostonissa.

Lotta rakas, tässä olisi Oskarille juuri sellainen mahdollisuus, jota sinä olet hänelle toivonut. Sitä paitsi ymmärrät varmaan, että Oiva ei palaa vielä ensi syksynä. Olemme menettäneet yhden merimiehen. Vanha uskollinen timpuri Smeds menehtyi viime viikolla - saittekin jo varmasti sähkeeni. Ja nyt odottelemme Oskarin paranemista. Tällä menolla emme ehdi Suomeen niin, että joutuisimme taas matkaan ennen jäitä. Parempi suosiolla ottaa muutama rahti lisää kuin hoppuilla ja sitten mahdollisesti myöhästyä ja vielä menettää koko talven ansiot. Minusta ei kannata roikuttaa Oskaria mukana pelkkänä matkustajana. Kyllähän sinä tiedät millaista elämä laivalla on. Kai toivot, että Oskar pääsisi sen sijaan oikeasti katsomaan maailmaa ja tutustumaan yhteen Yhdysvaltain sivistyneimmistä ja perinteikkäimmistä kaupungeista.

Kauppahuoneen monivuotinen liikekumppani Ashbel Tredwell Burns on arvostettu ja pidetty mies. Miehesi Johankin on monesti viettänyt iltaa hänen upeassa talossaan Beacon Hillillä. Hänen perheensä ottaa Oskarin varmasti mielihyvin vastaan. Kirjoitan heille ja tiedustelen, pääsisikö Oskar liikemiehen oppiin. Hänhän voi auttaa konttorissa kirjanpidossa ihan niin kuin kotona. Osaahan hän Sinun ansiostasi sujuvasti englantiakin ja on matkalla harjoitellut lisää lontoolaisen kokkipoikamme kanssa. Oskar pääsisi kokeilemaan siipiään – turvallisesti Burnsin perheen valvovan silmän alla.

Mitä Bostoniin tulee, on se Amerikan Ateena, yliopistokaupunki, jossa on vireä henkinen ilmapiiri. Bostonissa voi opiskella monipuolisesti tieteitä ja taiteita. Siellä on upea yleinen kirjasto, ja siellä pidetään säännöllisesti konsertteja ja taidenäyttelyitä. Olen tavannut Bostonin käynneilläni valveutunutta ja sivistynyttä väkeä. Uskon, että Oskar viihtyisi Bostonissa ja että vuosi siellä tekisi hänelle hyvää. Rahtimeklarin konttorissa vallitsee kansainvälinen ja avartava ilmapiiri. Sieltä Oskar varmasti löytäisi itselleen jotakin sellaista, johon hänen taipumuksensa sopivat.

Sähkötän teille heti, kun sairaudessa tapahtuu jokin käänne. Siten tieto Oskarin toipumisesta saavuttaa teidät todennäköisesti jo ennen kuin tämä kirje ehtii perille. Heti Bostoniin saavuttuamme – arviolta viimeistään toukokuun lopussa - pistän sähkeen tulemaan. Odotan vastaustanne. Toivon, että suhtaudutte ehdotukseeni suopeasti.

sinun aina huolehtiva veljesi, Felix Christoffer