Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kahdestoista luku

"Tää vielä kostetaan.."

Yksi kolmesta voittaa!”

Joukko ihmisiä parveili Long Wharfin perimmäisen laiturirakennuksen liepeillä istuskelevan lippalakkipäisen miehen ympärillä. Oskar puikkelehti höyrylauttayhtiön lippuluukulle jonottavien ihmisten lomitse nähdäkseen paremmin, mitä oli tekeillä. Väkijoukon päiden yli kurottaessaan hän näki miehen kädet, jotka siirtelivät koko ajan vilkkaasti kolmea kuppia.

Lippalakkipäinen imeskeli suupielessään tulitikkua ja silmäili koko ajan valppaasti yleisöään, vaikka kädet liikkuivatkin yhtä mittaa. Samalla puhemylly kävi lakkaamatta. Lakki oli vedetty melkein silmille. Eturivissä seisoskeleva ruudulliseen takkiin pukeutunut mies ojensi lippalakkipäiselle lantin.
”Panenpa tuplat. Nenää kutittaa siihen malliin”, sanoi lippalakkipäinen silmää iskien ja virnisti toisella suupielellään.
Ruututakki eturivistä heitti vielä toisen lantin. Hänen vieressään seisoskelevat pudistelivat naureskellen päätään. Lippalakkipäisen kädet vaihtelivat taas kiivaasti kuppien paikkoja. Yhtäkkiä kädet pysähtyivät. Nahkaiset kupit seisoivat miehen edessä kumollaan katukiveykselle levitetyllä kankaalla.

Eturivin mies osoitti keskimmäistä kuppia.
”Ai siellä.” Lippalakkipäinen pani kätensä miehen osoittamalle kupille ja rullasi tulitikun kielellään toiseen suupieleen. ”Ihanko varmasti?”
Mies nyökkäsi.
Lippalakkipäinen nosti kuppia. Alta paljastui kolikko.
”Aaa.. Ei pitäs näemmä koskaan luottaa nenään.” Lippalakkipäisen suupielet kääntyivät alaspäin, ja hän nipisti nenänsä etusormen ja peukalon väliin.
Ympärille kerääntyneestä väkijoukosta kuului hekotusta.
”Mutta uusi peli. Uu-usi peli”, lippalakkipäinen honotti edelleen nenäänsä pidellen. ”Kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin.”

”Anteeksi.” Kukkuraista kärryä työntävä mies oli vahingossa tönäissyt Oskaria kylkeen. Katse rekisteröi pikaisesti Oskarin uudet vaatteet, olkihatun ja kävelykepin, ja mies otti hiukan alistuneen ilmeen. ”Anteeksi herra.”
Oskar antoi hymyillen tietä. Kärryjä seurasi pitkä jono miehiä ja poikia säkit selässään. Bostonin sataman tungeksivan ja vellovan ihmismassan keskellä Oskarin mieleen tulivat taas muurahaiset. Ne tosin olivat huomattavasti vahvempia kuin sataman kantajat; jaksoivat raahata jopa kahdeksan kertaa oman painonsa. Mutta silti. Satamassakin jokainen kantoi kortensa kekoon, ja vilskeestä oli ulkopuolisen mahdoton äkkiseltään saada mitään tolkkua.

Oiva makasi ankkuroituna Long Wharfin laiturin päähän. Lastiluukut oli avattu ja omat miehet lossasivat ruumaa. He heittelivät ketjussa kahvisäkkejä laiturilla odottavien kärryjen lavalle. Kärryillä säkit jatkaisivat matkaansa bostonilaisten kauppiaiden varastoihin, joiden suorat punatiiliset ja graniittiset rivistöt reunustivat sataman laidan katuja.

Oskarin ohi laituria pitkin jyristävien kärryjen lavoilla keikkui mauste-, kahvi- ja teesäkkejä, kangaspakkoja, hedelmiä ja muita kaukomaiden tuotteita. Satamaan päin hevoset taas vetivät bostonilaisia valmisvaatteita, kenkiä, viljaa ja puutavaraa. Edellisenä päivänä Oskar oli nähnyt miesten siirtävän taljoilla pianoa kärryjen lavalta laivaan. ”Boston on tunnettu pianoistaan – niin ja omenoistaan, jotka syksyllä jäihin pakattuina aloittavat valtamerimatkansa täältä”, oli Felix-eno selittänyt.

Sataman ilman täytti savun haju ja laiturinvarren ruokakojujen rasvankäry. Lastauksessa apuna käytettävät höyrynosturit tuksuttivat, kärryjä vetävien hevosten kaviot kopsuivat mukulakiviin. Kuskipukeilta ja laivojen kansilta kajahteli vieraskielisiä komentoja. Oskarin korvissa monikielinen puheensorina ja hänen sieltä täältä ymmärtämänsä irralliset keskustelunpätkät sulautuivat yhteen pelkäksi sävelkorkeudeltaan vaihtelevaksi surinaksi.

Heidän kävellessään ensimmäistä kertaa sataman poikki Felix oli kailottanut, että siellä työskenteli enimmäkseen afrikkalaisia, irlantilaisia ja italialaisia siirtolaisia: kouluttamatonta ja vähään tyytyvää väkeä, jolle kausiluontoinen ja raskas työ kelpasi. Irlantilaiset, joiden osuus Bostonin väestöstä lähenteli jo kolmasosaa, olivat 1840- ja 1850-luvuilla sankoin joukoin paenneet kotimaastaan perunaruton aiheuttamaa nälänhätää. Valtaosa afrikkalaisista taas oli saapunut etelävaltioista. He olivat aloittaneet elämänsä uudella mantereella orjina. Osa heistä oli karannut omistajiltaan jo ennen sisällissotaa. Orjuuden vastaista taistelua oli johdettu Bostonista käsin, ja olipa muutama bostonilainen jopa piilotellut talossaan etelän plantaaseilta karanneita orjia.

Oskar oli ylpeä siitä, että Boston oli vastustanut orjuutta. Hänkin olisi piilottanut kotiinsa muutaman orjan. Millä oikeudella joku saattoi katsoa voivansa ostaa ja myydä ihmisiä, pistää heidän tahtonsa taskuunsa, repiä heidät juuriltaan ja kuljettaa yli valtameren vain raastaakseen heidät aluksesta jossakin täysin tuntemattomassa maailmankolkassa ja sitten panna heidät raatamaan jotakin käsittämätöntä kieltä solkottavan tilanomistajan piiskan viuhutuksen tahtiin? Kuka saattoi ottaa sellaista tunnolleen? Ja silti orjia oli varmaan pidetty yhtä kauan kuin oli ollut ihmisiäkin. Aina oli ollut tarkoitukseen sopivia sotavankeja, viholliskansoja tai muita ahdinkoon joutuneita, joiden ihmisyyttä ei pidetty arvossa. Eikä kai orjuus vieläkään ollut täysin loppunut.

Höyrypillin kimakka ujellus viilsi reiän sataman tasaiseen äänimattoon. Viereisellä laiturilla parveilevat matkustajat kasaantuivat yhteen ja tungeksiva massa lähti valumaan kohti laivaa. Saattajat erkanivat matkustajista ja vilkuttivat lähtijöille. Matkustajien jälkeensä jättämä tyhjien umpivaunujen karavaani alkoi mataa ruuhkautunutta Atlantic Avenueta pitkin takaisin yläkaupunkiin päin.

”Hei, pitkä nuorimies siellä takana!”
Oskar säpsähti. Hän oli ajatuksissaan lepuuttanut jalkaansa tyylikkääseen kävelykeppiinsä nojaten. ”Just sä, sen kävelykepin kanssa.”
Lippalakkipäinen oli puhutellut häntä. Mukipelin ympärille kerääntynyt väkijoukkokin, josta hän oli aiemmin nähnyt pelkät selät, sai yhtäkkiä kasvot. Huomion keskipisteeksi joutuminen harmitti häntä. Oliko hän norkoillut tässä liian kauan?
Lippalakkipäinen tuijotti Oskaria ja pyöritti suupielessään roikkuvaa tulitikkua, mutta ei nytkään lakannut sekoittamasta mukejaan.

Kuinkakohan kauan piti harjoitella, että pystyi noin näppärästi tekemään tuon kaiken yhtä aikaa? Olisi lullut, että terveellä nuorella miehellä olisi ollut jotakin muutakin tekemistä.
”Kakskymmentä centtiä. Mun tuurilla se tulee sulle kohta korkoineen takasin.”
Oskar empi. Pelissä oli pakko olla joku juju. Ei kai kukaan hyvän hyvyyttään sataman tienoon ohikulkijoita hauskuuttaisi – ja vielä häviäisi rahaa. Kuinka se sen oikein teki?
”En mä taida”, mutisi Oskar ja lisäsi puoliksi itsekseen: ”Pelkkää huijausta”.
”Hei kamoon.” Lippalakkipäinen levitteli käsiään. ”Seisosko nää herrat tässä, jos mä kusettasin, hä?” Kattava ele eturivissä seisojiin, jotka hymähtelivät osaaottavasti. ”Hävisin niille just viis kierrosta putkeen.”
Eturivissä naureskeltiin.
”Että se on kuule kyllä reilu peli. Yks kolmesta voittaa ja tarkkasilmäsyydestä on etua.”
Lippalakkipäinen kosketti etusormellaan silmäkulmaansa.
”Okei. Kakskymmentä centtiä.”
”Tai ehkä mun oikeestaan pitäs jo panna kamat kasaan. Mulle tää on ollut kovanonnen päivä.”
Lippalakkipäinen alkoi pinota mukejaan.
Oskar ojensi lantin.
”No olkoon.”
Ihmiset väkijoukossa nauroivat.

Lippalakkipäinen piilotti lantin keskimmäisen mukin alle. ”Ja nyt katso tarkkaan.” Mies alkoi siirrellä mukeja kiihtyvään tahtiin. Hän käynnisti taas loputtomiin hölynpölyä generoivan puhemyllynsä ja temppuili suupieleen pistetyllä tulitikulla. Repertuaarin oli selvästi tarkoitus johtaa katsojien huomio pois miehen käsistä. Oskar tuijotti niitä herkeämättä, mutta mukit vilistivät niin nopeasti, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia. Miten se sen oikein tekee? Käsiensä puolesta lippalakkipäinen olisi käynyt merimiehestä. Kämmenselät olivat punaiset, sierettyneet ja sormet turvonneet. Kun kädet vihdoin pysähtyivät, Oskar arvasi ja osoitti oikeanpuolimmaista kuppia.

”Ai meinaat, että siellä. No, katsotaanpa.” Lippalakkipäinen kohotti kuppia ja kankaalle hypähti kolikko.
Oskar hymyili.
”Ah! Tappioputki senkun jatkuu. Mutta eiköhän oteta uusi erä. Tuplaatko?”
Oskar nyökkäsi ja antoi toisen kolikon.
”No niin. Ei se pelaa, joka pelkää”, mutisi mies ja alkoi taas vaihdella kuppien paikkoja.

Tällä kertaa Oskar osoitti keskimmäistä kuppia ja voitti taas.
”Taidatkin olla tarkkasilmäinen kaveri.”
He pelasivat kolmannen kerran, ja jälleen Oskarin arvaus osui oikeaan.
”Tää on kyllä tarkkasilmäinen kaveri, ei maha mittään.”
He pelasivat edelleen. Oskarilla kävi joka kerta uskomaton tuuri. Peli alkoi tuntua hauskalta.

”Tää kaveri vie mut puille paljaille, mutta eiköhän vaan taas panna tuplat.”
Tällä kertaa miehen kädet takeltelivat. Kun mukit pysähtyivät, Oskar luuli tietävänsä varmasti, minkä kupin alla kolikko piili. Voitonriemuisena hän osoitti vasemmanpuoleista mukia. Tyhjä.
”Voittoputkes taiskin katketa siihen. Mutta kyllä se siitä.” Lippalakkipäinen iski silmää.
”Pannaan vielä tuplat.”
”Rohkea kaveri.”

Taas Oskar seurasi kuppeja herkeämättä. Hän uskoi päässeensä jyvälle. Vuorenvarmana hän valitsi keskimmäisen mukin - taas tyhjä. Vai näin sitä pelattiinkin! Pakkohan tässä oli jokin trikki olla. Ei äijä tosiaankaan nököttänyt laiturilla pelkästään väkijoukkoa viihdyttämässä.
”Karvasta, karvasta”, lippalakkipäinen pudisteli päätään myötätuntoisesti. ”Mutta kyllä sulle onni vielä hymyilee. Rouva Fortuna vaan käänsi hetkeks selkänsä.”
”Joo. Tuplataan vielä.”
”Täähän menee vakavaks.”

Niin menee, ajatteli Oskar. Hän kykki terveen jalkansa varassa, oikea jalka ojennettuna suoraksi. Samalla hän nojasi oikealla kädellään keppiinsä. Kun tuli aika valita kuppi, hän horjahti ratkaisevalla hetkellä. Vasen käsi pyyhkäisi kuppien yli ja kaatoi ne kaikki. Ei kolikon kolikkoa.

”Mitä minä sanoin. Pelkkää huijausta koko touhu!” jupisi Oskar.
Väkijoukossa kävi kohahdus. Lippalakkipäinen alkoi kädet täristen rullata kangasta kokoon. Eturivin miehet puivat nyrkkiä. Naiset heristelivät korejaan ja kohottivat kokoon taitetut päivänvarjonsa iskuun. Lippalakkipäinen nosti hartiat kyyryyn ja vilkuili ympärilleen. Musta umpivaunu tukki pakotien kadulle päin. Lippalakkipäinen nousi ja tönäisi yhä kyykistelevän Oskarin pitkin pituuttaan katuun. Silmänräpäykseksi heidän silmänsä kohtasivat. ”Teit sen tahallas. Tää vielä kostetaan..”, lipan alta leimuavat silmät uhkuivat vihaa.

Miehet kurottelivat Oskarin yli kohti lippalakkipäistä. Hän kyyristyi, väisti miesten kourat ja luikahti harjaantuneesti väkijoukon ja vaunun välisestä rakosesta. Koria käsivarrellaan kantava nainen sai otteen lippalakkipäisen paidasta, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti. Ohueksi kauhtunut paita repesi, ja kuormakärry ehti tukkia vaunun takaa auenneen pakotien. Lippalakkipäinen suuntasi hätäisesti kohti merta. Miehet eturivistä pujottelivat naisten ohi ja hyökkäsivät huutaen ja hihojaan käärien perään. ”Ottakaa lurjus kiinni!” ”Niitataan se laituriin!”

Miksei se juossut? Nuohan tekee siitä jauhelihaa ennen kuin se millään ehtii karkuun, hätäili Oskar. Ei hän ihan tällaista vihamielisyyttä ollut odottanut. Kiireesti nyt. Juokse! Juokse henkesi edestä. Nopeammin! Mutta ei. Ei siitä tainnut olla juoksijaksi. Pakoon kiiruhtaessaan koko mies heilahteli puolelta toiselle. Käynnin rytmi oli omituinen. Miehen toinen jalka oli lyhyempi toinen, eikä muutenkaan tainnut toimia ihan niin kuin terveen jalan pitäisi. Hän joutui raahaamaan sitä maata pitkin ja kun hän astui sille, koko hänen vartalonsa heilahti sivulle. Kampurajalka.

Takaa-ajajien etujoukko piiritti Kampurajalan lähellä laiturin reunaa. Nyrkki osui jalkavaivaisen leukaan. Kampurajalka horjahti ja molskahti mereen. Laiturilta oli pitkä pudotus. Miehet laskivat taas hihansa ja hieraisivat käsiään yhteen. Kukaan ei jäänyt onnettomuuspaikalle. Väki palasi tuhahdellen ja hampaitaan kiristellen.
”Huiputtaja!”
”Naruttaa nyt kunnon ihmisiä!”
”Ihan oikein sille. Porskuttakoon nyt omassa liemessään.”
”Jos vielä toiste uskaltaa täällä näyttää julkean naamataulunsa, niin..”

Oskar katsoi paremmaksi vetäytyä syrjään. Hän soluttautui kuormakärryjen ja kantajien virtaan. ”Kattoisit etees, hujoppi!” kivahti suunnilleen hänen ikäisensä poika suuri säkki olallaan. Oskar loikkasi pois tieltä ja joutui sitten väistämään hevosta, joka veti laiturille päin pyrkiviä vaunuja. Etäämpää kumahti laivakello kolkosti.

Sainpas minä taas sotkun aikaan. Kuinka tässä nyt näin kävi? Oskarin näkökenttään osui laiturirakennuksen seinään kiinnitetty pelastusrengas. Osaakohan Kampurajalka edes uida?

”Ala vetää senkin rimppakinttu!” kuului merestä pärskinnän lomasta, kun Oskar kurkisti laiturin raosta. Kampurajalka räpiköi hätäisesti pinnalla. Kunnossa se näytti olevan. Mitä nyt lakki pudotuksessa lentänyt päästä, ja märkä vaalea tukka nuoli poskia. Oskar viskasi pelastusrenkaan ja noudatti kehotusta.