Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kolmastoista luku

Yhteentörmäys

Loistavaa! Vasta ensimmäinen viikko Bostonissa takana. Oskar ei edelleenkään tuntenut ketään, mutta oli jo saanut vihamiehen. Kampurajalka kyllä tunnistaisi hänet. Epäilemättä. Muita päätä pitempää vartta oli vaikea piilottaa.

Oskar ylitti Atlantic Avenuen ja lähti linkkaamaan keskustaan päin. Onneksi jalka alkoi olla kunnossa. Kainalosauvoja ei enää tarvittu. Hän ontui kyllä edelleen, eikä jalka kestänyt pitkää seisomista, mutta se oli varmaankin vain harjoituksen puutetta.

State Streetillä ihmisvilinä jatkui. Satama-ahtaajat ja kantajat olivat vaihtuneet hyvin pukeutuneisiin arvokkaannäköisiin liikemiehiin, pankkiireihin ja pörssivälittäjiin sekä heidän konttoreissaan työskenteleviin kirjanpitäjiin, vakuutusvirkailijoihin, vahtimestareihin, kirjeenvaihtajiin ja lähetteihin.

Edessäpäin keskustan kattojen yläpuolella kohosi Beacon Hill. Hill eli kukkula, kuten sitä lyhyesti nimitettiin, oli arvostettu hienomman väen asuinalue. Sinne ensimmäisinä Bostoniin saapuneet varakkaat perheet olivat vetäytyneet, kun yhä paisuva siirtolaisten tulva oli alkanut vyöryä kaupunkiin ja ydinkeskustan asuinalueet olivat käyneet ahtaiksi ja nuhjuisiksi. Beacon Hillin laen lehvästön takaa pilkotti State Housen keltaisena kimmeltävä kupoli.

Oskar oli jo kaukaa erottanut kupolin välkähdyksen, kun he olivat lähestyneet Bostonia. Hän oli jännittyneenä seisoskellut Oivan kannella ja tiiraillut horisonttiin hinaajan vetäessä Oivaa kohti Charles Riverin suuta. Satama-altaita lähestyttäessä oli viimein saariston takaa lipunut näkyviin itse kaupunki. Se oli näyttänyt vehreältä lehtipuiden ja punatiilisten talojen täplittämältä keitaalta.

Koko miehistö oli ollut levottoman odotuksen vallassa. Eiväthän he Rion epidemian vuoksi olleet päässeet maihin puoleen vuoteen, vaan olivat joutuneet tuijottamaan samoja pitkiä naamoja ja mittailleet samoja kansilankkuja päivästä toiseen. He tunsivat jokaisen uurteen ja oksankohdan ja panivat tervetulleena muutoksena merkille jokaisen uuden likatahran ja tervaläikän. Samat rutiinit, riidanaiheet, kaunat, kinat ja pilat kertautuivat joka vahdissa. Vahdit ja päivät seurasivat toinen toistaan kuin metallirenkaat loputtomassa ketjussa. Vahtikierron takaaman riittämättömän unen sumentamassa olotilassa he olivat konemaisesti lusikoineet pahvilta maistuvaa ruokaa ja unohtaneet miltä kiinteä maa tuntui jalkojen alla.

Onneksi maa ei enää keinunut jalkojen alla. Kaupungissa tuntui olevan rajattomasti tilaa kulkea; laivan kanteen verrattuina katuja sai mittailla loputtomiin. Silti kadut olivat ensin ahdistaneet rannattomaan merinäköalaan tottunutta Oskaria. Kaupungin sisällä hän oli kuin korkealaitaisten kapeiden käytävien täyttämän sokkelon pohjalla. Silmä oli turhaan etsinyt taivaanrantaa. silloin Oskar oli toivonut olevansa lintu, uljas pitkäsiipinen albatrossi, merimiesten onnen lintu. Albatrossina hän olisi purjehtinut niin maan kuin merenkin yläpuolella ja nähnyt kaiken yläviistosta, kuin kartalla. Korkeatkaan esteet eivät olisi onnistuneet kätkemään häneltä yleiskuvaa maastosta.

Oskar ohitti laivanvarustajien ja kauppiaiden toimistorakennusten korttelit ja saapui Custom Housen, tullikamarin luo. Hän kiersi rakennusta sisäänkäyntiä etsien. Massiiviset graniittipylväät ympäröivät ristinmuotoista tullikamarin taloa joka puolelta. Se oli selvästi rakennettu kopioiden kreikkalaisesta temppeliä, jollaisen hän muisti vanhasta koulukirjan kuvassa. Oskar laski kaiken kaikkiaan 32 pylvästä. Niiden yläpuolella lepäsivät klassiset päätykolmiot. Koko massiivinen talo päätykolmioiden yllä kohoavaa kupolia myöten oli graniittia. Lopulta sisäänkäynnille saavuttuaan Oskar vilkutti Felix-enolle, joka jo odottikin häntä portailla.

Oskarin viereen pysähtyi hevosen vetämä vaunu, josta purkautui miehiä sanomalehti kainalossaan ja naisia kori tai päivänvarjo käsivarrellaan. Yksi naisista kantoi sylissään huopaan käärittyä vauvaa. Ennen kuin matkustajat ehtivät hajaantua, vaunu nytkähti jälleen liikkeelle. Oskar jäi tuijottamaan suu auki katuun upotetuilla kiskoilla kulkevan hevosvaunun perään. Tämä ei ollutkaan ihan tavallinen vossikka, eikä kuitenkaan mikään rautatiekään.
"Hevosraitiovaunu", valisti Felix hänen vierestään. "Niillä on useita linjoja esikaupungeista keskustaan."
”Olinkin jo ihmetellyt noita kiskoja, kun niitä näkyy vähän kaikkialla. Kaikki tullipaperit kunnossa?”
Eno nyökkäsi.

Felix ja Oskar astelivat raitiovaunun jäljessä edelleen ylös State Streetiä, kohti keskustaa ja Old State Housea, joka seisoi keskellä katua erillään muista rakennuksista. Oskar tuli nilkuttaen pari askelta enonsa jäljessä. He olivat tyylikäs parivaljakko. Felix oli sonnustautunut kaupunkiasuunsa: silinterihattuun ja vaaleaan, mittojen mukaan räätälöityyn kesäpukuun, johon kuului puolireiteen ulottuva pikkutakki. Asua täydensivät Oskarin kiillottamat kengät, huolellisesti asuun sävytetyt hansikkaat sekä korkea kovitettu kaulus, jonka ympärille Felix oli taidokkaasti solminut sinipilkullisen silkkisolmukkeen.

Oskarin asu oli lähes täydellinen kopio Felixin pukineista, vain hiukan edullisemmista materiaaleista. Takki roikkui ja housut lököttivät, sillä ajan puutteen vuoksi he olivat tyytyneet miesten vaatetusliikkeen tarjoamiin valmisvaatteisiin. Liikkeestä ei ollut löytynyt riittävän hoikasti mitoitettua pukua entisestäänkin laihtuneelle Oskarille. Hänellä ei ollut silinterihattua, vaan hänen punertavaa nyt lyhyeksi leikattua tukkaansa peitti kesäinen olkihattu, jota ystävällinen myyjätär oli pitänyt kalpeakasvoiselle nuorelle herralle sopivampana. Oskaria uusi kaulus hiersi, ja kengät puristivat, mutta Felix oli vakuuttanut hänelle, että näissä tamineissa saisi auliimpaa palvelua ja pääsisi parempaan seuraan. Eihän Oskar kai sentään tahtonut, että häntä pidettäisiin tavallisena satamajätkänä.

Felix pysähtyi Exchange Streetin kulmaan ruskean kivirakennuksen eteen, jonka seinässä luki suurin kirjaimin Western Union. Päivä oli lämmin. Rakennuksen sivukadun puoleinen ikkuna oli varmaankin auki, sillä ulos kuului taukoamaton nakutus: ”kli-kli-klikketi-klik”. Rakennuksen ympärillä norkoili utelias poikajoukkio. Felix astui sisään ja jäi pitämään ovea auki Oskarille, joka vasta ontui risteyksen yli.

Juuri kun Oskar ehti rakennuksen eteen, ovesta syöksyi tyttö. ”Muista kuittaukset!” huuteli joku sisältä hänen peräänsä. Tyttö katseli taakseen, eikä huomannut sisälle toimistoon pyrkivää Oskaria, vaan kumautti olkapäänsä Oskarin vatsaan. Oskar pyllähti kadulle, ja tyttö mätkähti hänen syliinsä. Tytön kirjekuoret levisivät kadulle, samoin hänen hattunsa, jonka nauhoja hän törmäyshetkellä oli juuri ollut solmimassa.

Felix riensi paikalle tarjoamaan käsivarttaan. Tyttö tarttui siihen huvittuneena ja veti itsensä ylös Oskarin kainalosta. Tyttö pyrskähti. Oskar keskittyi pudistelemaan kadulle lennähtänyttä puuvillamyssyä. Helskähtävien kikatusten puuskasta ei tahtonut millään tulla loppua. Posket punoittaen Oskar poimi kirjeet ja pakkasi ne siististi takaisin maassa lojuvaan laukkuun. ”Onpas sulla terävät luut!”, täräytti tyttö pyrskähdystensä lomasta, kun Oskar edelleen kykkien ojensi laukkua ja hattua. ”Olen pahoillani”, mutisi Oskar anteeksipyydellen ennen kuin edes oli käsittänyt, mitä tyttö oikeastaan sanoi. Hänen korostuksensa oli Oskarille vieras.

Nauruaan pidätellen, suu tiukaksi viivaksi puristettuna tyttö kätki loistavan punaiset kiharansa päättäväisesti puuvillaisen lierihatun suojiin ja veti nauhat rusetille leuan alle. Sitten hän ravisteli puuvillamekkonsa helmaa ja oikoi harteilleen kietaistua ohutta huivia. Kun hän oli kiireesti penkonut laukkunsa sisällön ilmeisesti tarkistaakseen, että kaikki oli tallella, hän nyrpisti äkkiä kapeaa nenänvarttaan, jolla pisamat näyttivät taistelevan elintilasta. ”Uh! Hemmettiin hevosvaunut, sontaavat koko kaupungin!” hän jupisi ja osoitti inhoten kadulle. Oskar katsoi sormen osoittamaan suuntaan ja näki, että he olivat kaatuessaan hiuksenhienosti ohittaneet lantakasan. "Sääli ois ollut noin hienoa pukua”, jatkoi tyttö pystyyn kömpivää Oskaria katseellaan mittaillen, selvästi lähes tikahtumaisillaan naurusta, mutta pinnistellen pysyäkseen vakavana.

Tytön hatun lieri ulottui Oskaria tuskin rinnan korkeudelle, ja tytön oli taivutettava päänsä reilusti takakenoon voidakseen lierinsä alta nähdä Oskarin kasvot. Tyttö nosti valkoiseen pumpulihansikkaaseen verhotun kätensä huulilleen peittääkseen huvittuneisuutensa, mutta Oskar näki naurun vihreissä silmissä. Se oli selvästi tarttuvaa lajia, sillä Oskarinkin suupieliä nyki, ja hänen kalpeisiin poskiinsa ilmestyivät hymykuopat. Äkkiä tyttö oikaisi niskansa, sujautti kiireesti laukkunsa olkahihnan hartioilleen ja lähti kipittämään satamaan päin. ”Kiitti kovasti”, hän huikkasi vielä Oskarille ja Felixille, nosti hansikkaan taas suulleen ja katosi sivukadulle.

”Olet Oskar vissiin aikamoinen nähtävyys täällä aliravittujen irlantilaisten keskellä”, murjaisi Felix ja ohjasi Oskaria hartiasta uudelleen kohti Western Unionin lennätintoimiston ovea. Oskar luuli kuulevansa kiherrystä viereisen talon takaa.

”Mitäs sanot, Oskar. Isäs ehdottaa, että jäisitkin tänne Bostoniin. Oppiin liiketuttavamme Burnsin luo”, totesi Felix nostaen katseensa juuri vastaanottamastaan sähkeestä. Ennen kuin äimistynyt Oskar ennätti sanoa mitään, Felix oli jo harppomassa katua alas. Matkalla rahtimeklari Ashbell Burnsin konttoriin Felix selitti, että Oskar voisi tulla mukaan esittäytymään, kun heillä nyt joka tapauksessa oli asiaa Burnsille. Rahti Eurooppaan oli vielä auki.

Oskar ei oikein tahtonut käsittää tilannetta. Oliko isä yhtäkkiä pyörtänyt päätöksensä? Ymmärsikö isä sittenkin? Eikö hän enää tahtonutkaan Oskarista uransa jatkajaa? Hän pääsisi liikemiehen oppiin, kuten serkut! Ehkä olisi sittenkin syytä haudata kauna ja rikkoa täydellinen postihiljaisuus, jota hän oli itsepintaisesti pitänyt yllä kotilaiturista irtautumisestaan asti.

Oskar seurasi Felixiä hämärään tummin puukalustein sisustettuun toimistohuoneeseen. He riisuivat hattunsa ja hansikkaansa. Felix ojensi vahtimestarille nimikorttinsa, ja tämä ohjasi heidät peremmälle. Heidän kenkiensä kopina kaikui suuren konttorin hiljaisuudessa, jonka muutoin rikkoi vain ahkera kynien rapina ja ajoittainen kirjoituskoneen rätinä. Korkeiden kirjoituslipastojen ääressä istui kumaraisia tummiin pukeutuneita miehiä riesanaan samanlaiset kovitetut kaulukset kuin Oskarillakin oli.

”Herra Granbom ja hänen sisarenpoikansa”, ilmoitti vahtimestari huoneen perällä sijaitsevaan sisempään toimistohuoneeseen. Kun he astuivat sisään, tummaan pukeutunut herra Burns sulki kirjoituspöytänsä kannen ja vingautti pyörillä varustetun konttorituolinsa jousia noustessaan tervehtimään tulijoita. Pönäkkä, Oskarin arvion mukaan viisikymppinen mies harppoi ovelle suuri hyvin hoidetun näköinen käsi ojossa. Felix-eno ja Ashbel Burns kättelivät pitkään, ja Burns vangitsi vielä tervehtivät kädet yhtä hyvin hoidetun vasemman kätensä suojiin. Joko mies on todella iloinen siitä, että Felix on jälleen kaupungissa tai vain haluaa antaa sellaisen vaikutelman, tuumi Oskar. Kun tuli hänen vuoronsa, kädenpuristus oli topakka ja lyhyt. Ashbell Burnsin poskiparta vipatti, ja hänen kaksoisleukansa heltta valahti kaulaan, kun hän katsoi Oskaria hieman alaviistosta ja naurahti kumeasti: ”Pojasta polvi sen kun pitenee”.

Oskarille osoitettiin Burnsin konttorituolia. Felix ja herra Burns asettuivat jykeviin nahkanojatuoleihin huoneen toiseen päähän moitteettoman valkoisen marmorisen takan eteen. Takan reunustalla komeili ojennuksessa rivistö pieniä patsaita, joiden selkäpuolet heijastuivat suuresta peilistä. Seinien alaosaa peitti melkein musta pähkinäpuinen puolipanelointi. Katonrajaa kiersi kultainen köynnöskuvio. Koristeboordin ja mustan paneloinnin väliin jäävää osa oli tapetoitu sinertävänvihreän sävyiseksi. Sama väri toistui tuolien verhoiluissa, tyynyissä ja seinille ripustetuissa maisemakuvissa. Oskar antoi katseensa kiertää maalauksissa. Niissä ratsastettiin, metsästettiin ja soiteltiin paimentorvea riippaoksaisten taivaaseen kurottavien puiden ympäröimillä rehevillä metsäaukeilla. Ikkunasta avautui kaistale kultakirjailtujen siniviheriäraidallisten paksujen verhojen kehystämää näkymää sisäpihalle. Verhojen raosta huoneeseen siivilöityi vain vähän valoa. Burnsin työhuoneessa vallitsi samanlainen vihreä hämy kuin sen seiniä kiertävissä tauluissa. Kalusteet olivat jykevää tummaa puuta kuten suuren konttorinkin, mutta leikkauksin ja helmiäisupotuksin koristeltuja. Ruskeaa puulattiaa peitti paksu askelten äänen vaimentava itämainen matto. Huoneet erotti toisistaan ovi, jossa oli maitolasinen ikkuna. Oskar saattoi tuoliltaan nähdä ikkunattomassa, valkoiseksi kalkitussa toimistohuoneessa ahertavien miesten tummat siluetit. Oven yläpuolella tikitti kultakoristeinen seinäkello.

Hyvän tovin kuluttua herra Burns ja Felix nousivat tummanruskealla nahalla päällysteistä tuoleistaan. Leveästi hymyilevä rahtimeklari Burns keinahteli lattian poikki kohti Oskaria. Hän oli työntänyt peukalonsa moitteettomasti istuvan tumman ja asiallisen liikemiespukunsa liivin taskuihin. Hänen pönäkkä itsevarmuutta huokuva olemuksensa sai takan edustalla seisoskelevan Felixin näyttämään heppoiselta keikarilta. ”Asia on sitten selvä.” Burns keinui kannoillaan puhuessaan. ”Sinä, Oskar saat aloittaa huomenna. Kirjanpitäjäni opastavat sinua. Lähetän sanan Mount Vernon Streetille, että tietävät panna huoneen kuntoon.” Sitten hän keinahteli maitolasiselle ovelle ja kutsui Henryä. Ovelta hän kääntyi vielä Felixin puoleen ja kysyi: ”Lähetänkö vaunut Parker Houseen kello viideksi?” Felix nyökkäsi ja laski kätensä Oskarin olkapäälle.

”Onnenpekka! Pääset oikeaan seurapiiriin”, Felix puheli matalalla äänellä. ”Mene vaan pakkaamaan matka-arkkusi. Herra Burnsin ajuri hakee sinut hotellilta kello viisi. Burnsit on Bostonin kermaa, vanhimpia asukkaita täällä. Heidän esi-isänsä olivat mukana perustamassa kaupunkia. Toivat tänne sivistyksen tänne takamaille.”

Tehdessään hämmentyneenä lähtöä Oskar kuuli Burnsin kutsuvan Felixin päivälliselle: ”Ihan vaan perheen kesken. Suurten päivällisten aika on jo tältä vuodelta ohi. Naapuruston talot tyhjenevät, kun hameväki vetäytyy kesäksi raikkaampaan ilmastoon merelle ja vuoristoon. Itsekin taidan tänä vuonna viettää pari viikkoa Nantucketissa. Pääseehän sieltä lautalla kaupunkiin, jos on tarvis.”