Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Neljästoista luku

Ajatusten valtatien lähetti

Oskar nilkutti sekavin tuntein kohti Old State Housea. Oikeastaan kaikki oli käynyt liian nopeasti. Kukaan ei kysynyt minun mielipidettäni, kapinoi ääni hänen sisällään. Tahdonko edes huomisaamusta alkaen liittyä Burnsin konttorisalissa puurtavien kumaraisten hahmojen joukkoon? Pidänkö herra Burnsista? Tulenko toimeen hänen perheensä kanssa? Mutta onhan tämä sentään muutos parempaan suuntaan. Sinähän ajattelet jatkuvasti kademielellä Lontooseen päässyttä serkkua, muistutti toinen ääni hänen päässään, kun hän kääntyi vasemmalle ohitettuaan vanhan hallintorakennuksen. Sisäinen raati jatkoi kiivasta sananvaihtoaan.

Oskar asteli lounaaseen pitkin Washington Streetiä. School Streetin kulman kirjakaupan markiisien alla äänet hänen päässään päätyivät lopulta sopuratkaisuun. Kannattaisi ennakkoluulottomasti tarttua uuteen tilaisuuteen. Lisäksi tulisi antaa arvoa isälle, joka oli pystynyt luopumaan viimeiset kuusitoista vuotta Oskarin elämää varjostaneesta tulevaisuudenkuvasta. Esikoispoika ei tarttuisi ruoriin eikä komentaisi laivoja merenkurkun karikkoisten vesien halki kohti valtameriä. Mutta Felix-eno ei mielivaltaisella menettelyllään ansainnut sympatiapisteitä: hänen olisi pitänyt kuulla Oskarin mielipidettä. Oskar kääntyi oikealle ja asteli määrätietoisesti vielä korttelin matkan Parker Housen hienostohotellin eteen.

Kun Oskar astui huoneensa ovesta sisään, Saladin tervehti häntä kumartaen syvään. Tummaihoinen mies istui hänen vuoteellaan jalat ristissä kasvoillaan tyypillisen levollinen ilme. Oskar oli tainnut yllättää hänet meditoimasta.

Kun Oskar oli ensimmäisen kerran astunut hotellihuoneeseensa, miekkonen oli jo odottanut häntä siellä - aivan kuten nytkin. Oskar oli tuijottanut suojattiaan typertyneenä. Ensin hän oli ollut hämmästyksestä sanaton, sitten häntä oli alkanut suututtaa. Saladin oli käynyt aivan liian häikäilemättömäksi. ”Ethän sinä minun huoneessani voi asua”, oli hän yrittänyt. ”Oletko edes kirjoittautunut sisään?” Miksi hän edes oli vaivautunut kysymään sitä? Kun hän sitten oli kiihtyneeseen sävyyn tiedustellut Saladinilta tämän suunnitelmaa kiinni jäämisen varalle, oli mies vain painanut etusormen huulilleen ja lausahtanut tyynnyttelevällä äänellä: ”Ei mitään hätää. Oskar pitää vain paikat sellaisessa kunnossa, ettei mikään kieli siitä, että tässä huoneessa asustaa kaksi henkilöä. Käärmekuninkaan poika kyllä pitää huolen itsestään.”

Saladin taisi olla kaikkien inhimillisten tunteiden ja mielenliikutusten yläpuolella. Häntä ei näyttänyt hetkauttavan mikään, eikä hän ilmeisesti myöskään kyennyt ymmärtämään, että jonkun toisen mielenrauhaa jokin voisi järkyttää.

Oskar kokosi huonepalvelijan siististi viikkaamat vaatteensa tuolin selkänojalta ja viskasi ne matka-arkkuunsa. Nyt oli Saladininkin aika lähteä!
”Muutan pois. Huone vapautuu jo tänä iltana. Sinunkin täytyy hakeutua jonnekin muualle, ellet sitten halua jakaa huonetta Felix-enon kanssa.”
”Ei, enhän toki”, kiirehti Saladin vastaamaan. ”Löydän kyllä jotakin muuta.”
Oskar hymyili. Näkikö hän oikein? Oliko Saladinin kasvoilla käväissyt säikähtynyt ilme?
”Oskar voi olla aivan huoleti”, lisäsi Saladin tavalliseen yltiötyyneen tapaansa ja kumarsi niin, että otsa hipoi kukikasta sängyn päiväpeitettä, jonka huonepalvelija iltaisin kävi poistamassa valmistaessaan vuoteen yökuntoon.

Vaunut saapuivat täsmällisesti. Ajuri nosti Oskarin merimiesarkun kuskipukille viereensä ja avasi Oskarille umpivaunujen oven. Oskar ei ollut eläissään ajanut niin hienoissa vaunuissa. Oli suorastaan kuninkaallista istua sinisellä sametilla verhotussa kammiossa täysin ulkopuolisten katseiden ulottumattomissa. Vaunut nytkähtivät liikkeelle. Bostonin mukulakivisillä kaduilla kyyti oli epätasaista, mutta Oskarista pieni tärinä tuntui vain mukavalta. Hän huokaisi ja antoi jousitetun istuimen hytkeen tuudittaa itseään. Tästä lähin hän nauttisi täysin siemauksin arjen ylellisyydestä. Ahdas ja epämukava elämä sään armoilla oli nyt lopullisesti ohi!

Oskar nojautui tyytyväisenä istuimen selkänojaan, mutta sitten uteliaisuus voitti. Hän raotti samettiverhoa ja liimautui ikkunaan tirkistelemään maisemia. Vaunut jyristelivät ylös jyrkkää Beacon Streetiä. Beacon Hillin huipulla Oskar näki State Housen, jonka kupolia hän oli ihaillut mereltä. Rakennuksen edustan nurmikenttää komisti kaksi suihkulähdettä. Toisella puolen katua avautui näkymä kaupungin puistoon, jonka Oskar tiesi Boston Commoniksi. Vaunu kääntyi oikealle State Housen eteen. Rakennusta ympäröi takorauta-aita, joka sisäänkäynnin kohdalla päättyi kahteen kiviseen pylvääseen. Rakennukseen pääsi koristeellisesta kaariportista, jonka takana kohosi portaikko. Portaat johtivat tiilisen holvikäytävän varjostamalle kapealle terassille. Kaiken kruununa tiilikaariholvin päällä seisoi valkoinen pylväsrivistö.

Katu jatkui vaikuttavan rakennuskompleksin läpi. Tunnelin jälkeen Oskarin edessä avautui kukkivien kastanjoiden varjostama Mount Vernon Street. Kadun kummallakin puolen seisoi kylki kyljessä arvokkaan näköisiä kolmi- tai nelikerroksisia punatiilisiä taloja. Niiden etuoville johtivat takorautakaiteiset portaat, joita reunustivat kukkaistutukset. Mäen alla tontit laajenivat ja rakennusten sijoittelu oli väljempää. Etupihojen muotoonleikattujen puistikoiden keskellä seisovat palatsit näyttivät ottavan hajurakoa toisiinsa ja yläkadun vähemmän ylväisiin rakennuksiin. Vaunut kääntyivät ja ajoivat sisään takorautaisesta portista seetrien ja kastanjoiden varjostamalle ajotielle.

Burnsien talo edusti samaa antiikin kreikkalaistemppeleitä mukailevaa arkkitehtuuria kuin Custom House. Sisäänkäyntiä hallitsivat valkoiseksi maalatut korinttilaistyyliset pylväät. Kun Oskar astui kuistille, valkoiseen esiliinaan ja pitsihilkkaan pukeutunut sisäkkö avasi oven ja ohjasi hänet sisään. Klassisen vaalean ja eleettömän melkein kolkon eteishallin katonrajassa luikerteli koristeellinen kipsiornamentti, jota siellä täällä oli somistettu kultavärillä.

Askelten äänet sammuivat upottavaan kokolattiamattoon. Eteisen kattokruunu oli huputettu, ilmeisesti kesän ajaksi. Sisäkkö asteli eleettömästi kohti loivasti kaartuvaa niin ikään kokolattiamaton verhoamaa portaikkoa ja kehotti Oskaria seuraamaan. Korkeat seinät peittyivät tummasävyisiin maalauksiin. Kolme kerrosta ylempänä sisäkkö kääntyi käytävään ja avasi yhden lukuisista ovista. ”Herran makuuhuone. Olkaa hyvä ja soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin. Alakerrassa teitä odotetaan päivälliselle täsmällisesti kello kahdeksan.”

Oskar havahtui laskelmistaan, kun kello konttorin ovella kilahti. Hetken aikaa avoimesta ovesta tulvi auringon valoa hämärään toimistohuoneeseen. Vastavalossa erottui lyhyehkö ja hoikka tytön siluetti. Tyttö kysyi herra Burnsia. Ääni kuulosti tutulta, mutta Oskar ei osannut yhdistää sitä mielessään mihinkään kasvoihin. Hän oli parissa viikossa tavannut niin paljon uusia ihmisiä, että oli vaikea pitää nimiä, kasvoja ja ääniä järjestyksessä. Huokaisten hän syventyi taas papereihinsa.

Vahtimestari viittasi tytön huoneen perälle sisempään toimistoon, jonka lasiovesta näkyi Burnsin profiili. Oskarin työpöydän kohdalla tytön kenkien kopina kuitenkin taukosi. Oskar tunsi raikkaan ulkoilman tuoksun ja kohotti katseensa. Hänen edessään seisoi tyttö, jonka pisamaisia kasvoja kehysti puuvillakankaasta ommeltu myssy.

”Ai hei! Oothan sä se, se teräväluinen poika. Mentiin yhdessä nurin tossa yhtenä päivänä, kai muistat”, sanoi tyttö ja heläytti perään ystävällisen naurun.
Nyt hän kyllä muisti punatukkaisen irlantilaistytön. Oskarin poskia kuumotti. Kaikki työntekijät pöytiensä ääressä varmasti höristivät korviaan. Oli tiedossa kaivattua vaihtelua työpäivän puuduttavaan yksitoikkoisuuteen. Mieleen nousi Felixin kehotus kohteliaisuudesta, ja Oskar nousi tervehtimään. Tyttö kuitenkin sysäsi hänet takaisin tuoliin.
”Anna olla vaan. Näin on helpompi jutella, kun mun ei tartte seistä niska kenossa.” Tyttö virnisti.
Tytön suoruus harmitti Oskaria, mutta oikeastaan hän oli lopulta samaa mieltä. Istuessaan hän näki vihreinä tuikkiviin silmiin syttyvän hymyn ja pisamaisen nenänvarren rypistymisen. Seisoessaan hän ei olisi korkeuksistaan nähnyt tytöstä juuri muuta kuin myssyn lierin.

”Mitä sä teet? Onks sulla asiaa herra Burnsille?” Oskar kysyi kömpelösti, yhä hölmistyneenä. Hänen englantiinsa oli tarttunut vaikutteita Thomas Roverilta.
”Olen ajatusten valtatien lähetti.”
Oskar tuijotti tyttöä pelkkänä kysymysmerkkinä. Toinen oli selvästi nokkela. Oli inhottavaa tuntea itsensä tyhmemmäksi.
”Merten ja mantereitten yli ajatuksen nopeudella kiitäneet viestit saa loppumatkasta ihan arkisesti vaan jalat alleen”, selitti tyttö ja nauroi Oskarin ilmeelle.
Taas tytön hyvä tuuli alkoi tarttua Oskariinkin, eikä hän enää harmitellut sitä, ettei ollut heti ymmärtänyt mitä tyttö sanoi.
”Lennätintä sanotaan joskus ajatusten valtatieksi. Se tuo toisella puolella maailmaa asuvien ihmisten ajatukset tänne hetkessä - ihan kuin ne asuis naapurissa”.
Oskarin vahankalpeille poskille puhkesivat hymykuopat.
”Ja siinä sivussa oon lennätinoppilaana. Osaan jo vastaanottaa selvästi lähetettyjä lyhyitä viestejä. Se pitää oppii ensiks, että pääsee ite lähettään.”
”Siis ymmärrät niitä nakutuksia?”
Tyttö nyökkäsi. ”Mä olen muuten Vivian, Vivian McLaughlin. Mikä sun nimes on?”
”Oskar Sjögren”, vastasi Oskar ja päätti tehdä asiaa Western Unionin State Streetin konttoriin niin usein kuin mahdollista. Vaikka sitten joutuisi ohittamaan Burnsin oman lähetin.