Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Viidestoista luku

”Ettei se voinut olla Rover?”

Seuraavalla viikolla Oskaria onnisti. Hän oli toimittanut Burnsin allekirjoittamia sähkelomakkeita lennätintoimistoon ja oli juuri lähdössä, kun operaattorien huoneesta pelmahti tuttu hahmo. Vivian puristi toisessa kainalossaan lehtiötä ja putoamaisillaan olevaa kirjekuoriröykkiötä. Toisessa kädessään hän roikotti hattuaan ja laukkuaan. Oli selvää, että hän oli tehnyt lähtöpäätöksensä hätäisesti. Oskar riensi auttamaan kirjenipun kanssa.
”Kiitti paljon!” puuskahti Vivian ja jatkoi samaan hengenvetoon: ”Näin sut täällä ja ajattelin, että haluisit ehkä lähtee pienelle kaupunkikierrokselle. Olet uus täällä, vai mitä.”
Oskar vain tuijotti mykistyneenä, kuinka Vivian piilotti itsepäiset punaiset kiharansa hattunsa alle ja pakkasi Oskarin pitelemät kirjekuoret olkalaukkuunsa. Tytön eloisuus ja suorasukaisuus tyrmäsivät hänet joka kerta.
”Joo”, sai Oskar lopulta suustaan.
”Että lähet kierrokselle vai olet uusi täällä?” kiusoitteli Vivian. ”Mennään sit, ettei mua syytetä etanoinnista. Onhan tää maailman nopeinta viestintää.”

Vivian poikkesi moniin State Streetin toimistorakennuksiin. Kauppiaat, laivanvarustajat ja osakevälittäjät saivat säännöllisesti sähkeitse tietoa maailmanmarkkinatilanteesta. Joukossa oli viestejä Intiasta, Kiinasta, Argentiinasta ja monesta Euroopan maasta. ”Nää on aamulla lähetettyjä. Mutta ennen kun Atlantin yli saatiin vedettyä kaapeli, jossa sana kulki oli viestiliikenne Eurooppaan pakettilaivojen varassa. Sillon nopeusennätys oli kaksi viikkoa. Voit varmaan kuvitella, kuinka ensimmäisen Atlantin alittavan kaapelin laskua juhlittiin.”

Vivian pysähtyi Old State Housen kulmalle ja viittoi kohti rakennusta. ”Tässä näette Old State Housen, Massachusettsin osavaltion vanhan hallintorakennuksen, jonka parvekkeelta vuonna 1776 annettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Nykyään rakennus on liiketilana, sillä päättäjät ovat siirtyneet väljempiin uusiin tiloihin Beacon Hillin huipulle.”
”Täähän tosiaan on kaupunkikierros”, nauroi Oskar.
Vivian taivutti niskansa kenoon nähdäkseen Oskarin kasvot hattunsa lierin alta ja hymyili.

”Ai mutta. Tiedät siis kaapelista. Millon se laskettiin?” kysäisi Oskar kiihtyneesti.
”On mulle siitä kerrottu. Se kuuluu lennätinoperaattoriopiskelijoiden pakollisiin historiaopintoihin. Mutta se on pitkä juttu. Ennen kun toimiva yhteys saatiin, lojui Atlantin pohjassa miljoonien puntien eestä ihan hyödytöntä kaapelia.”
”Kerro lisää!”
Vivian odotti, että hevosen vetämä raitiovaunu kolisti heidän ohitseen ja jatkoi: ”Koko kaapeliajatuksen isä oli newyorkilainen liikemies Cyrus West Field, jolla ei kai ollut mitään muutakaan tekemistä niin, että se kerkes panna pystyyn kaikenlaisia kummia hankkeita. Eka yritys vuonna 1857 meni mönkään. Kaapeli katkesi matkalla, eikä sitä saatu enää ylös. Se vaan vajosi pohjaan.”

He ylittivät risteyksen ja kääntyivät vasemmalle Washington Streetille. Kävellessään Vivian jatkoi selostustaan lierinsä alta: ”Seuraavana vuonna uus yritys. Fieldillä oli asiantuntijana sähköinsinööri Edward Whitehouse ja lisäks mukana roikku William Thomson, teoreetikko, jota Field ja Whitehouse ei ois välittäny kuunnella. Thomson nimittäin varotti, että kaapeli on liian ohut ja huonosti eristetty. Laskemaan lähdettiin kesäkuussa. Kaapeli oli niin painava, että se piti kuljettaa kahdessa pätkässä. Toinen puolikas oli brittiläisellä taistelulaiva Agamemnonilla ja toinen Amerikan laivaston Niagara-nimisellä aluksella. Niin kun se kuuluisa vesiputous, tiedät kai. Sovittiin, että purjehdittas keskelle Atlanttia, yhdistettäs kaapelinpuolikkaat siellä ja lähdettäs sitten seilaamaan vastakkaisiin suuntiin. Niagara laskis omaa puolikasta matkalla Newfoundlandiin ja Agamemnon omaa samalla, kun se purjehtis kohti Irlantia. Matka kohtauspaikalle oli täynnä kaikenlaista haaveria. Ensin kesäkuun loppuun sattu yks pahimmista myrskyistä miesmuistiin. Lontoon Times kirjotti, että mastot hipoi aaltoja ja välikannen hiilivarastosta lenteli koksia kohti taivasta. Siinä se kaapelikin meinas luiskahtaa mereen. Mutta kapteeni vaan siihen brittiläisen tyynesti, että eihän tässä mitään hämminkiä, vaikka sää ei nyt mitä suosiollisin kaapelin laskulle lienekään.”

”Mikä sen kapteenin nimi oli?”
”Miten niin? Emmä muista”, tiuskahti Vivian ja jatkoi: ”No, laivat löysi kuitenkin toisensa keskellä valtamerta, ja kaapelit yhdistettiin. Paluumatkalla Agamemnon joutui vielä valaan tönimäks ja kaapelikin katkesi pari kertaa, mutta tällä kertaa se saatiin ongittua esiin ja paikattiin. Sitten elokuun alussa Agamemnon saapui Irlantiin Valentin Bayhin. Kirkonkellot pauhasi, tykit jysähteli, mukana olleita miehiä lyötiin ritareiksi ja New Yorkissa järjestettiin soihtukulkue, joka oli sytyttää kaupungintalon. Kummallakin puolella Atlanttia odotti vino pino viestejä. Ekana sähköttään ehtinyt Thomson sai niistä muutaman ehjänä perille, mutta sitten Whitehouse, se insinööri, ehti paikalle ja ajo Thomsonin pois lähettäjän pallilta.”

Tässä Vivian keskeytti kertomuksensa ja otti muutaman kiireisen askeleen kohti viereistä toimistorakennusta. ”Pikkuhetki. Boston Globe odottaa jo päivän uutissähkeitä. Inkkarien reservaatin mailta on löytyny kultaa ja nyt hallitus käy kuumana. Yrittää kai ostaa maat. Vaikka vetoa, että Sitting Bull pistää hanttiin”, hän huikkasi olkansa takaa ja katosi sanomalehden toimituksen ovesta sisään.

Oskar jäi kadun vilinään seisomaan. Washington Street oli yksi Bostonin vilkkaimmista läpiajoväylistä. Sitä pitkin pääsi suorinta tietä kaupungin eteläosista pohjoisiin, esimerkiksi sataman eteläisistä kolkista pohjoisille rautatieasemille. Kadulle oli rakennettu kahdet raiteet hevosraitiovaunulinjoja varten, ja Oskarin ohi jyristikin vaunu pullollaan eteläisten kaupunginosien piano- ja kenkätehtaista sekä panimoista palaavia työläisiä. Säänpieksemän näköinen kuski istui pukillaan vaunun ulkopuolella ja yritti saada kaiken irti yhtä raakista hevosesta.

”Sitten vielä Boston Evening Transcript. Sitä Burnsin ukkokin lukee. Se on hienoston konservatiivinen eliittilehti”, huomautti Vivian nenänvarttaan rypistäen liittyessään taas Oskarin seuraan. Kun sähkeet oli jaettu, he kääntyivät takaisin kohti kaupungin keskustaa ja Vivian jatkoi: ”Mihin jäinkään.. Niin. Siis Whitehouse. Sen piti lähettää kuningatar Victorian virallinen onnittelusähke meren yli Yhdysvaltain presidentti Buchananille. Vaivaiset 99 sanaa. Newfoundlandissa odotti lehtimiehiä ja lennätinoperaattoreita. Viestin ois pitäny saapua muutamassa minuutissa. Mutta koko sähkeen läpitulo kesti kuusitoista ja puoli tuntia! Ajattele! Siinähän ajassa jo pari sanomalehden numerookin ehtii mennä painoon ilman uutista kuningattaren sähkeestä. Entäs Buchananin vastaus, ei yhtään sen pitempi? Yli 30 tuntia! Ja onneton vastaanottaja sähkötti meren yli jatkuvasti: ”toista”, ”lähetä hitaammin” ja viimeks vielä epätoivoissaan vaan ”mitä???”.

Silloin paniikki iski, ja Whitehouse yritti pelastaa tilanteen lisäämällä tehoja. Se kytki Thomsonin, sen teoreetikon, nimenomaisesta kiellosta huolimatta lähettimiin voimakkaat generaattorit – oikeet ämyrit. Mitä isommalle se tehoja vääns sitä katkonaisempina viestit saapu perille. Harmissaan Whitehouse palasi Thomsonin pienitehoisiin lähettimiin, mutta ei niistäkään enää ollu apua. Vahinko oli jo tapahtunut. Kaapelin eristeet sökönä. Sulaneet. Sähkösykäykset johtui langasta kaapelin metallikuoreen ja hajaantu mereen. Ei kalat niitä varmaan osannu tulkita. Syyskuussa kaapeli välitti enää sirpaleista tavusalaattia ja lokakuun lopussa linja mykistyi täysin. Ylistysvirret ja juhlinta vaihtui piikittelyksi. Field ja kumppanit vetäyty julkisuudesta. Mutta Field ei kumminkaan haudannut hanketta. Se otti seuraavaks kaapeliekspertiksi Thomsonin, joka suositteli paksumpaa ja paremmin eristettyä kaapelia ja huomautti vielä, että hyvin pienitehoinen akku riittäisi. Vuonna 1865 päästiin tositoimiin. Taas eka kaapeli katkes ja vajos pohjaan. Vasta 1866 - neljännellä yrittämällä - silloin maailman suurin laiva, Great Eastern, hoiti homman. Siitä lähtien eurooppalaiset ja amerikkalaiset on lakkaamatta voineet vaihtaa ajatuksia keskenään. Sitä jouduttiin odottaan yhdeksän vuotta, mutta lopputulos oli sen arvonen, vai mitä!”

”Ilman muuta”, totesi Oskar mietteliäänä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa kahteen pikkupoikaan, jotka kulkivat heidän edellään ilmapallot käsissään. He eivät roikottaneet palloja langasta kuten tavallisesti tehdään, vaan pitelivät niitä hankalan näköisesti käsissään. Vivian käänsi taas päänsä takakenoon nähdäkseen Oskarin kasvot.
”Noi pojat on Pemberton Squaren kuurojenkoulun oppilaita. Ne pitelee palloja siks tollalailla sormenpäillään, että ne tuntis mukulakivillä jyristävien vaunujen äänen.”
”Tuntis äänen?” hämmästeli Oskar.
”Niin. Ennen koulun oppilaita jäi usein kaahareitten alle, kun ne ei äänen perusteella osanneet varoa. Kuulemma koulun uus opettaja - Bell muistaakseni - keksi pallot. Kärrynpyörien jyly saa pallojen pinnan pieneen liikkeeseen, ja kuurot tuntee sitten värinästä vaunujen lähestymisen ja osaa hypätä ajoissa pois tietä.”
Oskar seurasi poikien menoa. He katsoivat tarkkaan ja näyttivät lisäksi tunnustelevan pallojaan ennen kuin lähtivät ylittämään katua.
”Nerokasta. Pitääpä kokeilla”, Oskar tokaisi vieläkin ihmeissään. ”Ehta yksinkertaista, mutta selvästi toimivaa.”
”Muuten, se kapteeni. Nimi oli Prudy!” hihkaisi Vivian tyytyväisenä siitä, että viimein muisti. ”Ootko ihan varma? Ettei se voinut olla Rover?”
”Ehdottomasti ei. Muistan sen nyt kun eilisen päivän.”

Oskar pani nimen mieleensä ja oli entistä tyytyväisempi itseensä. Hän ajatteli Thomasia, Kontiota, Eurooppaan matkaavaa Oivaa ja kirjelippusta, jonka oli hätäisesti lähettänyt laivalle Burnsin talosta ennen Oivan lähtöä.