Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

Kuudestoista luku

Mies joka sai flyygelin laulamaan

Kahdeksan jälkeen Oskar oli palailemassa Mount Vernon Streetille. Faneuil Hallin torilla Oskar oli tavannut Vivianin tuttuja. Hänen sisällään kupli. Hänellä oli nyt ystäviä ja kutsu sunnuntaiselle huviretkelle Brooklineen. Vivian oli esitellyt Oskarin ystävilleen sinä teräväluisena pohjoisen hujoppina, johon hän pari viikkoa aikaisemmin oli törmännyt Western Unionin konttorilla. He olivat rupatelleet niitä näitä teemukillisten ja leipurikojusta ostettujen piiraiden äärellä. Oskari oli nauttinut Vivianin ystävien konstailemattomuudesta ja aitoudesta. Hän oli tuntenut olonsa melkein kotoisaksi. Ainoastaan korvalehtiä ja niskaa hiertävä kaulus oli himmentänyt hänen iloaan.

Seurassa Oskar ei ollut huomannut ajan kulua, mutta nyt hänen silmäänsä pisti katujen äkkinäinen autius. Tavallisesti elämää kuhisevan Scollay Squaren liikkeet ovat sulkeneet ovensa, eikä vilkkaan kauppa-aukion hulinasta ja hyörinästä ollut tietoakaan. Oskar ei nähnyt yhtään vastaantulijaa. Vain yhdet vaunut ajoivat aukion poikki. Oskar kääntyi jo tutuksi käyneestä S.S. Piercen ruokakaupan kulmasta vasemmalle Tremont Streetille. Kaksi tummaa hahmoa lähestyi muuten autioitunutta katua pitkin. Oskar tunnisti etummaisena astelevan Robin Burnsin arvokkaan vaappuvasta kävelytyylistä. Noin kymmenen metriä hänen jäljessään harppoi pitkä mies, jonka vielä pitempi varjo saavutti huolettomasti kävelykeppiään heiluttelevan Robinin kantapäitä joka askeleella.

Oskar kohtasi Robin Burnsin Kings Chapelin hautausmaan kulmalla. Poika mulkaisi Oskaria, irvisti ja laksutteli moittivasti kieltään. ”Aijaijaijai. Äijä käy jo valmiiksi kuumana, ja saa lisää pökköä pesään, jos näkee sinut tuossa kunnossa. Kaulus nurinpäin, hansikkaat kadoksissa, takki rutussa ja kengät ravassa.”
Oskar seurasi keskustelukumppaninsa arvostelevaa katsetta ja huomasi ryvettyneet kenkänsä. ”Missä oikein olet piehtaroinut?” kysyi Robin vinosti hymyillen silitellen olematonta ryppyä huolellisesti solmitusta rusetistaan. ”Olit noin vain jäänyt matkallesi Western Unionin konttoriin, etkä tullut edes ajoissa päivälliselle. Äitikin jo kiihdyksissään nuuhkii hajusuolapulloaan. Pelkää sinun joutuneen huonoille teille. Ja todisteetkin näyttävät raskauttavilta”, huomautti Robin vielä kerran Oskarin asua päivitellen.

”Ettäkö oisin noin vaan ottanut hatkat - ilmoittamatta mitään aikeistani! Menin vaan yhen lähetin messiin. Se näytti mulle kaupunkia.” Oskarin poskeen puhkesi hymykuoppa, vaikka ei hänellä ollut oikeastaan mitään hymyn aihetta. Robinista Oskar näytti typerältä. Hän puisti päätään. Silloin pitkä mies oli ehtinyt heidän kohdalleen. Oskar ei voinut olla tuijottamatta. Mies oli yhtä pitkä kuin hän itse. Robin Burnsin huomatessaan mies hidasti kulkuaan ja tervehti poikia jotenkin hajamielisen näköisenä kohottamalla kätensä nukkavierun hattunsa lieriin. Robin vastasi kohottamalla vaaleaa kesähattuaan aavistuksen verran. Oskar näki tuntemattoman miehen rispaantuneet hihansuut ja kiiltävät housunpolvet. Ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut olla kiertelevä mustalainen. Tukkakin oli hiilenmusta, samoin silmät. Oskar kohotti kömpelösti olkihattuaan.

”Kuka toi oli”, kysyi Oskar, kun mies on päässyt vähän matkan päähän.
”Bell, yksi skotlantilaishyypiö, joka Hubbardin ukon luotsaamana on päässyt seurapiireihin. En käsitä, mitä Gardinier Hubbard hänessä näkee. Mies on vasta pari vuotta sitten kaupunkiin pyrähtänyt huonosti pukeutuva puheopin proffa ja kuurojen opettaja. Pitää koulua Pemberton Squarella ja yksityisvastaanottoa Beacon Street 18:ssa. Antaa siellä tunteja myös Hubbardin Mabelille, mutta ei se ennen ole oikeuttanut päivälliskutsuun”, tuhahti Robin.
”Onko Mabel Hubbard sitten kuuro?” tiedusteli Oskar.
”Umpikuuro! Mutta lukee taitavasti huulilta ja puhuu selvästi, vaikka kylläkin aika honottavasti. Ei sitä ulkopuolinen juuri huomaa”, vakuutti Robin ja huokaisi hiven kaihoa äänessään: ”Kauniskin hän on. Hoikka kuin pajunvitsa. Harmi vaan, ettei yhtä taipuvainen. Hän on omapäinen ja sinnikäs kuin muuli.”

”Vaikka on siinä Bellissä sittenkin kyllä jotakin”, jatkoi Robin ennen kuin Oskar ennätti vastata mitään. ”Satuin joskus viime syksynä hänen kanssaan samaan aikaan teelle Hubbardeille. Virtuoosimaisen pianosoolon lopuksi hän esitti ällistyttävän tempun. Kukaan ei tietenkään uskonut, kun hän väitti saavansa flyygelin laulamaan kanssaan. Mutta hän sai. Ensin hän laski jalkansa fortepedaalille, tunki päänsä kannen alle ja lauloi ”doo”. Hubbardin musiikkihuoneessa kävi kohahdus, ja vanha Hubbardkin nosti katseensa kirjastaan, kun piano kaiutti perään saman sävelen. Sitten miekkonen vielä kehtasi väittää, että jos kaksi pianoa eri paikoissa olisi kytketty toisiinsa johdolla, toistaisivat ne toinen toisensa sävelet. Täsmälleen samalle taajuudelle viritetyt kielet kuulemma saavat toisensa värähtelemään sillä lailla matkojenkin päästä. Miesparka haaveilee musikaalisesta lennättimestä, jossa yhtä lankaa pitkin lähetettäisiin samaan aikaan monta viestiä. Nykyäänhän linjalla voi lähettää vaan yhden sanoman kerrallaan. Langan kummassakin päässä olisi joukko eri nuoteille viritettyjä äänirautoja. Langassa kulkisi monta viestiä samaan aikaan, mutta niistä jokaisella olisi oma nuottinsa. Sinä varmaan sitten lähettäisit tiedonantosi bassosävelin ja rakas siskoni Annabel taas valitsisi nuotikseen kolmiviivaisen c:n.” Robin keskeytti paheksuvan vuodatuksensa vähättelevään nauruun. Oskar tunsi punastuvansa, mutta poika jatkoi hänen nolostumistaan huomaamatta. ”Ehkä kaunopuheinen Bell on onnistunut kiertämään pianonkielillä Hubbardin pikkusormensa ympäri. Hubbardin ukko kun nyt suorastaan rakastaa uusinta tiedettä ja kaikenlaisia teknisiä vimpaimia. Mutta musikaalinen lennätin on pelkkää utopiaa sanon minä, ja sitä mieltä on Äijäkin! ” vakuutti Robin.

Oskar kuunteli keskeyttämättä suodattaen mielessään faktat nuoren miehen puheesta. Hän oli jo huomannut, että hän harvoin kykeni ymmärtämään niitä lähtökohtia, joista käsin Burnsin perheen jäsenet arvostelivat toisia ihmisiä. Robin nauroi ja lisäsi puoliksi itsekseen: ”Annabelin mielestä Bell on kuin tikanpoika. Samanlaiset tuijottavat mustat nappisilmät ja pörröttävä töyhtöpää. Minusta niissä silmissä on oikeastaan jotakin melkein pelottavaa. Ne ovat jotenkin pistävät, liian syvälle luotaavat." Sitten hän ryhdistäytyi valmistautuen jatkamaan matkaansa. "Anna Äijän ensin vähän jäähtyä ennen kuin kohtaat hänet silmästä silmään. Paras luikahtaa takaovesta yläkertaan siistiytymään”, evästi poika Oskaria vielä ennen kuin heilautti kävelykeppiään ja lähti taas tepastelemaan kohti keskustaa.

Oskar ohitti hautausmaan ja kääntyi ylös Beacon Streetille. Numero 18 sijaitsi kaupunginpuoleisella rinteellä Boston Athenaeumin kirjastorakennusta vastapäätä. Oskar pysähtyi lukemaan ovikyltin. ”School of Vocal Physiology”, hän tavasi puoliääneen. ”Professori Alexander Graham Bell, vastaanotto klo 12-1.” Koulun nimi ei sanonut hänelle mitään, mutta hän päätti pitää vastedes korvansa auki päivällispöydässä siltä varalta, että sattuisi kuulemaan Bellin nimen. Polveilevan vieraskielisen päivälliskeskustelun seuraaminen otti hänen voimilleen, eikä hän tavallisesti viitsinyt vaivautua kuuntelemaan, sillä puheenaiheetkin olivat hänelle outoja tai yhdentekeviä. Useimmiten hän istua nökötti pöydän ääressä tuppisuuna ja antoi keskustelun velloa ympärillään, vastaili vain yksitavuisesti, jos huomasi jonkun puhuttelevan häntä suoraan