Hyppää suoraan sisältöön

Merimiesten kieli oli toisenlaista kuin meidän. Jos kaipaat selitystä oudolle sanalle, tekstin hyperlinkit johdattavat sinut sanastoon. Näin merkityille sanoille saat lyhyen selityksen jo viemällä hiiren sanan päälle.

seitsemästoista luku

Vedonlyöntiä sydämillä

On vasta kesäkuun alku ja sää kuin lehmän henkäys”, puuskahti vanhempi kirjanpitäjä Oskarin palatessa lounaalta takaisin toimistoon. ”Ei tuulenvirettäkään”, vahvisti toinen ja leyhytti itseään tilikirjalla. Oskar avasi kirjoituspöytänsä kannen ja istuutui. Hänen edessään lojui sähkeitä eri puolilta maailmaa, mutta hän ei kyennyt keskittymään rahtimarkkinoihin, kun takapuoli tuntui liimautuvan tuoliin ja kauluksen sisäpuoli imeytyi kiinni niskaan. Varmasti jokainen pöytänsä ääressä ahertava olisi ollut valmis vaikka viipymään toimistossa pitempään, jos vain olisi saanut riisua hiostavan pikkutakkinsa ja puristavan kauluksensa edes iltapäivän tuntien ajaksi. He tekivätkin sen varkain aina silloin, kun paitahihasillaan esiintymistä jyrkästi paheksuva Burns ei ollut paikalla.

Oskar otti kynän käteensä ja alkoi raapustaa numeroita paperille. Riitti, että hän näytti ahkeralta. 214, 215, 216, 217, 218… Hän kirjoitti ruuduttamalleen paperille numerojärjestyksessä 49 peräkkäistä lukua seitsemän ruudun nouseviin vinoriveihin siten, että lopputuloksena oli kärjellään seisova neliö, jonka joka toisessa ruudussa oli jokin luku 214:stä 262:een. Sitten hän piirsi ensimmäisen neliön sisään toisen neliön. Uuden neliön sivujen pituus oli seitsemän ruutua ja sen kulmat sijaitsivat täsmälleen ensimmäisen neliön sivujen puolivälissä. Sen pinta-ala oli puolet ensimmäisen neliön pinta-alasta. Neljä kolmionmuotoista kuuden luvun ryhmää jäi uuden pikkuneliön ulkopuolelle. Kun Oskar vielä sijoittaisi nekin pikkuneliön tyhjiin ruutuihin, hän saisi taikaneliön, jossa jokaisen pysty-, vaaka- ja vinorivin lukujen summa olisi sama, tässä tapauksessa 1666.

Oskar rengasti keskimmäisen luvun 238. Suoraan sen alapuolella olevaan tyhjään ruutuun hän siirsi ison neliön yläkulmasta luvun 220. Saman pikkuneliön ulkopuolelle jääneen yläkolmion muut luvut: 219, 227, 218, 226 ja 234 hän asetteli pikkuneliön kahden alimman rivin tyhjiin ruutuihin. Luvun 219 vinosti 220:n alle vasemmalle ja luvun 227 vinosti 220:n alle oikealle ja luvut 218, 226 sekä 234 tässä järjestyksessä pikkuneliön alimman rivin tyhjiin ruutuihin. Pikkuneliön vasemman puolisen kolmion luvut hän siirsi samalla lailla keskimmäisen luvun oikealle puolelle ja oikean puoleisen kolmion luvut taas keskustan vasemmalle puolelle. Hän oli juuri kirjoittamassa alimmaisen kolmion lukuja pikkuneliön yläosan viimeisiin tyhjiin ruutuihin, kun ovi kävi.

Oskar katsahti varovasti ovelle valmiina peittämään paperinsa, mutta tulija olikin Vivian, joka energiseen tyyliinsä oli jo pyyhältämässä toimistohuoneen poikki kohti hänen työpaikkaansa. ”Kröhöm. Tuoltako herran laskelmat rahtimarkkinatilanteesta tänään näyttävät?” murahti Vivian tervehdykseksi kulmat kurtussa.
Oskar nosti sormen huulilleen ja piirsi päällään ilmaan koko konttorin kattavan kaaren. ”Tää on taikaneliö. Sijoitin siihen luvut 214:sta 262:een niin, että jokaisen rivin summa on 1666”, supatti Oskar.
”Kuulostaa vaikeelta. Sekö on sun tän päivän työs?”
”Äh, ei tieteskää. Sutasin tän parissa minuutissa.”
”Nyt kyllä narraat. Yrität vetää mua höplästä.” Vivianin kulmakarvat vetäytyivät yhteen ja nenänvarsi rypistyi uhkaavasti.
”Mistä lyödään vetoa?”
”Jos häviät, saat jatkaa mun jakelukierroksen loppuun, kun täällä kerran muutenki vedät lonkkaa.”
”Ok. Ja mä.. saan sun piparmintut”, keksi Oskar ja osoitti voitonvarmana paperituuttia Vivianin kädessä. ”Täytän yksinkertaisen yhdeksän ruudun taikaneliön. Saat ite määrätä, mistä luvusta aloitetaan. Jos mä onnistun, jaat mulle pussistas makeaa niin, että ensimmäiseen ruutuun tulee yksi, toiseen kaksi, kolmanteen neljä ja niin edelleen, yheksänteen ruutuun asti. Tajusitko?” Oskar katsoi vieressään seisovaa Viviania ilkikurinen pilke silmissään.
”Kiinni veti! Ja jos mokaat viet nää sähkeet perille, mutta juomarahat kannat mun taskuun. Okei?”
”Hyvä on sitten”, nurisi Oskar muka alistuneesti ja mutristi alahuultaan. ”Mistä luvusta alotetaan?”
Vivian mietti hetken ja sanoi sitten ovelan näköisenä: ”567. Mä mittaan aikaa”.

Oskar kirjoitti luvut taas vinoriveihin paperilleen ja piirsi ison neliön sisään toisen pienemmän. Pienen neliön ulkopuolelle jäi vain neljä lukua, jotka hän sijoitti pikkuneliön vastakkaisiin, tyhjiin ruutuihin.
”Siinä se on!”
Vivian tuijotti ruudukkoa suu auki. Oskar loisti tyytyväisenä. Kerrankin hän oli saanut ystävänsä sanattomaksi.
”Tarkistetaan”, vaati Vivian suu viivana ja siirsi karkkipussiaan kauemmas.
”Ensin ylärivi. 568 + 573 + 572 = 1713. Selvä, seuraava rivi. Mistä mä muuten tiedän ettet sä vaan asettanu lukuja ruudukkoon miten sattuu?”
Oskar seurasi Vivianin pähkäilyä lukujen parissa. Lopulta tyttö oli tarkastanut kaikkien pysty-, vaaka- ja vinorivien summat.
”Uskomatonta. Mutta.. ethän sä laskenut ollenkaan”, Vivian henkäisi.
”Siinä se niksi just onkin”, hymyili Oskar itsetyytyväisesti ja nojautui taapäin tuolillaan. Oli mukava voittaa. "Palkinnonmaksun aika!”

Nujerrettu Vivian, joka oli jo ehtinyt iloita vapaasta iltapäivästä rannalla sillä välin, kun Oskar jakaisi loput sähkeet, kaivoi nyrpeänä makeiskäärönsä taas esiin. Hän asetti yhden punaisen sokerisydämen ensimmäiseen ruutuun, toiseen kaksi, kolmanteen neljä, neljänteen kahdeksan ja viidenteen kuusitoista. Pussi tyhjeni uhkaavasti. Kuudenteen ruutuun olisi kuulunut 32 makeaa sydäntä, mutta neljän jälkeen pussi ehtyi, eikä sieltä herunut ravistamallakaan kuin vähän muruja. Vivian puri huultaan.
”Senkin kieroilija! Ensin huijasit mut lyömään vetoa ja sitten vielä pöllit kaikki mun piparmintut. Mitä mä nyt näihin viimesiin ruutuihin panen?”
”Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä”, virnuili Oskar ja kertoi Arvelinin tarinan kiinalaisesta vangista ja erehdyksestä, joka olisi vienyt Kiinan keisarin perikatoon, jos tarina olisi ollut totta.

Vivian nieli tappionsa ja kuunteli tarkkaavaisesti. Tarinan lopuksi hän tiedusteli kiihtyneenä: ”Laaditko isompia ruudukoita yhtä näppärästi?”
Oskar myönsi. Hänestä oli melkein sama, oliko ruudukossa 9, 25, 49 tai 81 ruutua. Tosin taikaneliöt, joissa oli 16, 36, 64 tai jokin muu parillinen määrä ruutuja eivät syntyneet yhtä helposti.

Vivianin silmiin syttyi ahnas kiilto.
”Nappaa vaan papereita mukaas ja menoks. Painutaan tienaamaan vähän rahaa!” hän hihkaisi, veti Oskarin käsipuolesta ovelle, sieppasi naulakosta tämän hatun ja hyppelehti edellä ovesta ulos. Kadulla Vivian aikoi painaa hatun Oskarin päähän, mutta ele jäi puolitiehen. Oskar otti hattunsa, asetti sen itse Vivianin ulottumattomissa keikkuvaan päähänsä ja lähti kummissaan linkkaamaan jo kymmenisen metriä edelleen kerinneen tytön perään.

He kulkivat puolijuoksua torin poikki ja torin luoteiskulmasta Faneuil Hallin takaa edelleen pohjoiseen Union Streetiä pitkin. Marshall Streetin kulmassa Vivian henkäisi: ”Tän jälkeen juhlitaan. Popsitaan tuolla niin paljon ostereita, että napa kiiltää.”
Oskar vilkaisi tyyriin näköisen Union Oyster Housen ikkunoita. Lasista heijastui hiukan kumaraharteinen, luiseva ja pitkänhuiskea muodikkaasti pukeutunut nuori mies, jonka posket olivat painuneet kuopalle ja sirorakenteinen, hädin tuskin pojan kainaloiden alapuolelle ulottuva tyttö vaatimattomassa jo hiukan haalistuneessa puuvillamekossa.
”Ollaan me kans pari. Pitkä viilee pohjosen viikinki ja tällanen räiskähtelevä irlantilaispätkä”, puhahti Vivian.
”Mutta hiustenväri täsmää”, huomautti Oskar puuskuttaen.
”Sun taipuisa mahonkis on kyllä kaukana tästä tulipunasesta säkkärästä”, Vivian korjasi työntäen karanneita kiharoita takaisin myssynsä alle.
”Musta sun tukka on kaunis”, tunnusti Oskar vilpittömästi, iloisena saadessaan tilaisuuden hyvitellä ystäväänsä. Vivian lisäsi vauhtia.

Boston&Maine -rautatieyhtiön aseman hallitsemalta Haymarket Squarelta Vivian jatkoi suoraan pohjoiseen kohti valtavaa nelikerroksista kivirakennusta, jonka kulmissa oli nelikulmaiset tornit. Oskarille kaupungin pohjoisosa oli ihan outo, eikä hän tiennyt, että he olivat saapumassa Lowellin asemalle, suurimmalle ja uusimmalle kolmesta Causeway Streetillä kylki kyljessä seisovasta rautatieasemasta. Oskar tiesi, että Bostonissa oli kahdeksan rautatieasemaa, kullakin kaupungissa toimivalla rautatieyhtiöllä omansa. Hänelle oli kuitenkin jokseenkin epäselvää, minne raiteet miltäkin asemalta johtivat, mutta hän tiesi, että junalla pääsi kaikkialle.

Juuri edellisellä viikolla Robin Burnsin setä oli muistellut ylellistä kahdeksan päivää kestänyttä matkaansa Trans-Continental Excursionilla, kiskoilla kulkevalla hotellilla, jolla hän oli viitisen vuotta sitten matkannut Bostonista ja San Franciscoon. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä mantereen ylittäjistä kesällä 1870. Historiallisen etapin kunniaksi he olivat Bostonissa täyttäneet pullon Atlantin vedellä ja tyhjentäneet sen perillä Tyyneen valtamereen. Neitsytmatkalla mukana oli matkustanut myös junan oman sanomalehden toimitus. Burnseilla säilytettävissä muistonumeroissa eniten palstatilaa saivat 40 mailin tuntinopeudellla ohikiitävien maisemien kuvaukset. Oskarin mieleen oli jäänyt junailijan kehotus saapua ajoissa junaan, joka ei odottaisi matkustajia. Sen perään liitetty uutinen kertoi Chicagon asemalla kyydistä jääneestä miehestä, joka parhaillaan yritti toisella veturilla yhyttää huippunopeudella puksuttavan Trans-Continental Excursionin. Oskar oli silmäillyt sanomalehdestä myös pörssiuutisia, junaan saapuneita uutissähkeitä sekä lyhyitä katsauksia salongein, tupakkahuonein, parturi- ja kampauspalveluin sekä uruin ja kirjastoin varustetun loisteliaan ylellisen junan seuraelämästä.

Lowellin aseman hallin lippuluukuilla tungeksi lomalle lähtijöitä. Odotushallin penkeillä istuskeli naisia, jotka leyhyttelivät itseään sanomalehdillä ja viuhkoilla. Heidän takanaan seisoskeli punakoita miehiä, joiden turpea kaula pullahti kireän kauluksen yli. Miesten ohimoilla virtasi hikipisaroita. Seinustoille oli kerääntynyt nuorten miesten joukkioita, jotka paitahihasillaan nojailivat viileisiin kiviseiniin. Takkinsa he olivat ripustaneet rennosti käsivarrelleen. Odottajien lomassa parveili suttuisia pikkupoikia muutaman lantin toivossa. He tarjosivat kengänkiillotusta, opastus- ja kantajanpalveluja, virkistäviä juomia tai sanomalehtiä aseman odotushuoneessa aikaansa tappavalle väelle.

Oskar oli ymmällään. Aikoiko Vivian kenties matkustaa jonnekin?