Hyppää suoraan sisältöön

kahdeksastoista luku

418 630 dollaria ja 29 centiä

Pistäkää pennosenne likoon. Tämä nuorimies tässä väittää selviytyvänsä uskomattomasta laskutehtävästä parissa silmänräpäyksessä”, kailotti puulaatikolle kavunnut Vivian.

Heidän ympärilleen oli jo pakkautunut sankka liuta ihmisiä. ”Ei tarvii alkaa ykkösestä. Valitkaa mikä tahansa peräkkäisten numeroiden sarja”, Vivian vastasi hymyillen kyynärpäillään tiensä eturiviin raivanneelle tukevarakenteiselle miehelle ja katsahti ihaillen ylös takanaan seisovaan Oskariin. Mies, samoin kuin muut eturiviin ryysineet, oli paitahihasillaan ja hatutta päin. Oskaria ahdisti. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia nähdä ympärilleen kertyneen joukon yli, muttei hän olisi välittänyt tulla teljetyksi ihmismuurin taakse selkä seinää vasten.

Etäämmällä maleksi pieni olkihattuihin ja vaaleisiin kesäpukuihin sonnustautuneiden nuorukaisten ryväs. He vaikuttivat rennon huolettomilta, valmiilta heittämään pari ropoa hupaisaan pikku peliin. Oskar arveli heidän olevan matkalla johonkin yläluokan suosimaan lomanviettopaikkaan, pois kaupungin tomusta. Muutama takaa pönköttäviin pitsikauluksisiin leninkeihin pukeutunut nainen harso- ja sulkahattuineen, silkkinauhoineen ja päivänvarjoineen vilkuili varovaisen uteliaasti lieriensä alta Oskarin ja Vivianin ympärille ahtautuvaa porukkaa, mutta vetäytyi sitten kauemmas humusta ja liittyi toisten suoraselkäisinä puisilla penkeillä istuvien ja viuhkoilla itseään viilentävien naisten joukkoon. Sen sijaan muutama pumpulimekkoon ja yksinkertaiseen myssyyn pukeutunut nainen jäi seuraamaan tapahtumia likeltä.

Oskar yritti hymyillä, mutta pakotettu virne sai vain suupielet kivistämään. Jos hän olisi tiennyt, mitä Vivianilla oli mielessään, hän olisi pannut jo toimistolla purjeet pakkiin. Nyt oli liian myöhäistä, eikä Oskar saanut enää myrskyvaroitustakaan Vivianin linjalta läpi. Tyttö oli täysin äkkirikastumisen lumoissa. Pyörryttävän kuuman väkijoukon keskellä Oskaria alkoi kylmätä. Hän näki mielessään kampurajalan toispuoleisen virnistyksen. Tässä olivat kyseessä sentään paljon suuremmat rahat kuin mukipelissä. Jos panokset kävisivät liian suuriksi, Oskar ei voisi tehdä mitään auttaakseen ystäväänsä. Heidän edessään tungeksiva joukko repisi heidät joka tapauksessa kappaleiksi. Jos hän laskisi tahallaan väärin tai hitaasti, he itse olisivat enemmän kuin korviaan myöten veloissa. Jos he taas voittaisivat, väki syyttäisi Oskaria huijauksesta - ihan niin kuin Vivian itse hetkeä aikaisemmin.

”Yhdeksän ruutua! Sehän ei tuota vaikeuksia laskutaidottomalle anopillenikaan”, pilkkasi ääni yleisöstä.
”Pankaa nokittaen!” kehotti toinenkin miesääni.
”Herrat on hyvät.” Vivian veti ruudukkoon joka puolelle yhden rivin lisää. ”Viisi kertaa viisi. Kaksikymmentäviisi ruutua. Joko riittää?”
Väkijoukosta kuului tyytyväinen mumina.

Oskaria heikotti, kun hän otti Vivianilta ruudukon vastaan. Ennen laskutehtävään ryhtymistään hän pyyhkäisi katseellaan vielä kerran entisestään tihentynyttä uteliaiden katsojien rykelmää. Missään ei näkynyt pienintäkään rakoa. Ei pakotietä.

Yhtäkkiä Oskar luuli havainneensa vilahdukselta näkökenttänsä laidalla valkoisen turbaanin. Hän kuikuili toiveikkaana ympärilleen. Ja entä sitten, jos hän sattuisikin näkemään Saladinin? Kuvitteliko hän todella, että siitä sekopäästä voisi olla jotakin apua? Vaikka kyllähän se itse näytti selviävän tilanteesta kuin tilanteesta ja vielä tyynen itsevarmana kuin viilipytty. Ehkä hiukan kauempana, asemalaiturilta nousevassa ihmisvirrassa? Oskar nousi varpailleen ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin pystyi. Turbaania ei näkynyt enää missään. Ehkä hän oli vain kuvitellut näkevänsä sen. Sitten yhtäkkiä Oskarin läpi kulki lämmin tunnistamisen aalto. Ihmisvilinän keskellä heitä lähestyi toinen muita päätään pitempi mies. Vivian kuulutti vielä tehtävän niin, että kaikki varmasti kuulivat. Oskar erotti mustan tukan ja parran, kuluneen ryppyisen puvun sekä pikimustat silmät, ja huiskutti innoissaan miehelle.

Salaperäinen herra Bell! Ehkä sittenkin oli toivoa. Kunpa Bell vain muistaisi hänet. Herra Bell pysähtyi juuri juttelemaan väkijoukon liepeillä seisoskelevan silmälasipäisen miehen kanssa, katsahti välillä tuikeasti Oskariin ja hymyili lopuksi tietäväisesti päätään pudistellen. Bell selvästi käsitti. Oskar sähköistyi. Hän oikoi käsiään ikään kuin verrytelläkseen ja katsoi samalla merkitsevästi Belliä ja tämän kumppania. Vivian alkoi mitata aikaa Oskarin taskukellosta. Oskar raapusti kuumeisesti numeroita apupaperiinsa ja täytti ruudukon helposti hänelle myönnetyssä ajassa. Vivian alkoi tarkistaa tulosta yhdessä yleisön kanssa. Oskar käytti toisaalle keskittyneen huomion omalle asialleen ja kävi merkkikielisen keskustelun Bellin ja tämän toverin kanssa.

Väki oli juuri paneutunut viimeiseen yhteenlaskutehtävään, kun silmälasipäinen mies murtautui päättäväisesti ihmismuurin läpi. Hän tarrasi Viviania napakasti olkavarresta ja pajatti paksulla irlantilaismurteella jotakin sen suuntaista, että tytön oli aika tulla kotiin. Mies riuhtaisi Vivianin puulaatikolta ja yritti saada hänet mukaansa. Vivian vilkuili ympärilleen Oskaria etsien. Oskar ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen tyttöä pinteestä, vaan haki sopivaa rakoa, josta itse pääsisi livistämään. Vivian sylki, kynsi ja yritti purra. Mies heivasi sätkivän tytön olkapäilleen kuin säkin. Väkijoukko hajaantui. Kukaan ei halunnut jäädä todistamaan irlantilaista perheriitaa. Oskar jolkotti edellä ulos asemalta ja piti ovea auki kahdelle miehelle, jotka raahasivat sähisevää ja reuhtovaa Viviania välissään.

Aseman ulkopuolella miehet päästivät Vivianin otteestaan.
”Jopas olet, kuin nälkiintynyt katinretale, jota kotopuolessa pelastin aitan alta. Rukkaset ois tarpeen”, päivitteli silmälasipäinen jo vähemmän paksulla irlantilaiskorostuksella ja pyyhki hikeä otsaltaan.
”Iisisti nyt Viv! Noi herrat pelasti meidät viime hetkellä,” yritti Oskar tyynnytellä ystäväänsä. ”Ai miltä? Rikastumiseltako?” äyskähti Vivian heidän tarpoessaan hyvää vauhtia jälleen kohti keskustaa. ”Ei hienolla naisella oo varaa noin vain ilman muuta antaa vieraitten miekkosten viedä mennessään. Edes sellasten, jotka teeskentelee tuttua. Sitä saa yksinäinen nuori nainen opetella ite puolustamaan itseään”, hän säksätti kiihtyneesti.
”Sinuna olisin hiljaa. En tiedä, mihin hienolla naisella sitten on varaa. Saat kiittää onneas, että menetit vaan rikkautesi. Tuskin meistä ois enää mitään jäljellä sen jälkeen, kun sille punakalle miehelle ois selvinnyt, kuinka tyyriiks lysti tuli”, kähisi Oskar kiukuissaan, tavoitteli Vivianin kättä ja hoputti tyttöä juoksuun. ”Itehän meinasit niitata mut jo muutamasta sokerisydämestä.”
Vivian leiskautti kiukkuisen katseen lierinsä alta ja nosti kätensä puuskaan.
”418 630 dollaria ja 29 centiä! Ees Jesse Jamesin jengi ei kykenis varistamaan sellasta summaa porukan taskunpohjilta, vaikka ne kuinka tahtois jelpata köyhää ja hienostunutta irlantilaisneitosta”, paasasi Oskar taakseen vilkuillen.
Vivian ei kuunnellut, vaan paineli jo hyvää vauhtia pelastajiensa kannoilla. Oskar lönkötti ontuen perässä.

Court Streetille päästyään Bell ja silmälasipäinen pysähtyivät keskustelemaan lennätinlaitteita valmistavan työpajan eteen. Talon seinässä luki: “Charles Williams Jr Manufacturer of Telegraphic Instruments”. Oskar nilkutti paikalle viimeisenä ja puuskutti: ”Liikettä niveliin! Joku on vieläkin meidän kannoilla.” Professori Bell ja silmälasipäinen irlantilainen avasivat kiireesti työpajan oven ja vetivät Oskarin ja Vivianinkin sisään. Ovella heitä vastaan leyhähti tuoreen puun tuoksun ja konerasvan ryydittämä hiostavan seisova ilma. Huone kylpi näyteikkunoista tulvivan ilta-auringon valossa.
Williamsin kamelinselkälähettimet!”, huudahti Vivian innostuneesti ja osoitti yhdelle sivupöydälle asetettua lennätinlaitteistoa. ”Ne on mun lemppareita.”

Työpöytien ääressä parisenkymmentä hikistä sinisiin työtakkeihin pukeutunutta miestä työsti käsikäyttöisillä sorveilla metallia ja puuta. Nelikko kahlasi lastujen peittämän huoneen lattian poikki Bell etunenässä. He joutuivat väistelemään seinän vierille kasattuja puutavarakasoja, lattialle siroteltuja messinki- ja terässuikaleita, lastuja sekä siellä täällä lojuvia koekappaleita ja luonnoksia. Taustalla tasaisesti puksuttavat ja pihahtelevat höyrykoneet toivat Oskarin mieleen isosedän kellosepän verstaan tikittävän äänimaiseman. Hänen katseensa nauliutui pöydille jätettyihin työkaluihin, magneetteihin ja sähköjohdonpätkiin. Niitä olisi ollut mukava hypistellä. Hän olisi siinä samassa ollut valmis vetämään ylleen sinisen työtakin ja tarttumaan työhön.

”Hyvää iltapäivää”, huikkasi huoneen perältä keski-ikäinen viiksekäs mies, jonka paita oli liimautunut kiinni selkään. Hän ahersi jonkinlaisen höyryllä käyvän koneen kimpussa. ”Iltapäivää Williams! Jos joku kysyy, tänne ei ole tullut ketään, emmekä me ole paikalla”, vastasi Bell ja loikki portaita ylös kolme askelmaa kerrallaan. Oskar raahautui hiukan vastahakoisesti perässä. Näkymä touhukkaaseen pajaan oli kiehtovinta, mitä hän toistaiseksi oli Bostonissa nähnyt.

He nousivat kolme kerrosta ylemmäs aina talon ullakolle asti. Joukon viimeisenä saapunut Oskar istahti porraskäytävään tasaamaan hengitystään. Häntä huimasi ja hänen sydämensä hakkasi raskaaksi käyneen nousun jäljiltä. Konkkaava juoksu helteisen kaupungin halki ei ollut hänen lajinsa. Sairastelu ja pitkät punkassa vietetyt viikot olivat heikentäneet hänen kuntoaan enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää. Masentuneena hän nojasi selkäänsä oveen ja painoi päänsä polviin. Lattianrajassa kiemurteli sähköjohto. Se tuli oven alta hänen selkänsä takaa ja jatkui edelleen toisen oven alitse. Toisen oven takaa kuului Vivianin taukoamaton rupattelu. Tyttö oli ilmeisesti jo toipunut säikähdyksestä.

Kun Oskar oli saanut pulssinsa asettumaan, hän päätti seurata johtoa ja avasi ensimmäisen huoneen oven. Hämärässä pölyhiukkaset tanssivat pienestä pyöreästä ikkunasta lankeavassa valokeilassa. Kaikkialle oli siroteltu äänirautoja, kellonjousia, hevosenkenkämagneetteja, sähköjohdonpätkiä, akkuja, johtokeriä ja sikarilaatikoita. Sähköjohto päättyi arvoituksellisen näköiseen puulevylle koottuun laitteeseen. Siinä oli kolme keskenään samanlaista johtokerältä näyttävää komponenttia. Lähempää saattoi nähdä, että johtokerien yläpuolella roikkui pala metallista kellonjousta kuin miniatyyrikokoinen kirppusirkuksen ponnahduslauta. Ponnahduslaudat olivat keskenään hiukan eri pituisia.

”Mihin sä oikeen katosit?”
Vivianin kysymys sai Oskarin säpsähtämään. Hän oli kumartunut pöydän ääreen syventyäkseen tutkimaan sille rakennettua kummallista kapinetta.
”Tuolla toisessa huoneessa on kaksi samanlaista”, huomautti Vivian ja kaivoi hameensa taskusta pienen valkoisen käärön. ”Maistuisko?” hän kysyi ojentaen sitä Oskaria kohti.
Oskar vilkaisi hajamielisesti ystäväänsä, joka tarttui hänen käteensä ja kaatoi sille pussista vaaleanpunaisia karamellisydämiä.
”Etpäs vienytkään kaikkia! Mulla oli näitä vielä toinen pussi varastossa”, kihersi Vivian voitonriemuisesti.
”Mutta nää sä annat ihan vapaaehtoisesti”, huomautti Oskar ja katsoi ystäväänsä silmiin.
Vivianin nauru taukosi ja hän mutristi suutaan.
”Mennään katsomaan niitä toisia”, kiirehti Oskar ja suoristautui täyteen mittaansa.

Bell ja silmälasipäinen häärivät parhaillaan toisten laitteiden kimpussa. Yhtäkkiä Oskar muisti käytöstavat ja esitteli hiukan nolostuneena itsensä ja ystävänsä.
”Niin ja kiitti vielä paljon. Olis voinut käydä aika ohrasesti siellä asemalla.”
Bell suoristautui ja kohtasi Oskarin katseen.
”Tässä on apulaiseni Thomas Augustus Watson ja minut luullakseni Robin Burns jo taannoin esittelikin sinulle. Aleck Bell.”
Oskar nyökkäsi.
”Oskar Sjögren, Sjögren..” toisteli Bell jokaista äännettä makustellen. ”Hmm. Arvoituksen avain taitaa olla nimessä! Minua on ensitapaamisestamme lähtien askarruttanut, mistä oikein tulet ja missä olet oppinut englantia? Sirottelet kirjakielisten lauserakenteiden lomaan ilmauksia, joita olen viimeksi kuullut Lontoon sataman liepeillä norkoilevien katupoikien suusta. Intonaatiosi, puheesi sävelkulku, vivahtaa myös aavistuksen verran Lontoon katujen murteeseen, mutta ääntämyksesi taas kalskahtaa joltakin muulta. Pohjavireessä kuuluu jokin outo, minulle entuudestaan täysin tuntematon kieli. Ja mitä pukeutumiseesi ja seurusteluusi nuoren tavoitellun seurapiirileijonan kanssa taas tulee.. Olet minulle täysi mysteeri.” Aleck Bell piti erittelyssään pienen tauon, rykäisi ja kurtisti kulmiaan. ”Äänenkäyttösi on sivistyneen hillittyä, ehkä liiankin. Äänesi on syvä ja kantava.” Mietteliäästi lausuttu huomio vaikutti herättävän opettajan Bellissä ja hän kehotti: ”Anna sen vain soida ja voimistua, älä turhaan jännitä. Muutama oppitunti ja vähän harjoitusta niin saisimme sen ensiluokkaiseen kuntoon.”

Oskar oli äimistynyt. Hän ei olisi uskonut, että joku pystyisi pelkästään hänen puheestaan päättelemään, kenen kanssa hän oli seurustellut. Vaikka toisaalta, olihan hän laivalla kovasti kartuttanut kielitaitoaan lähes ainoana opettajanaan Tom Rover. Hassua! Huomaamattaan hän oli omaksunut ystävänsä puhenuotin ja viljeli nyt puheessaan hänen ilmaisujaan. Ehkä oli vain hyvä, että hän oli Burnsin päivällispöydässä pitänyt suunsa kiinni!

Aina sanavalmis Vivian kiiruhti Oskarin puolesta selvittämään hänen alkuperäänsä. Oskaria ei huvittanut avata suutaan. Hänestä tuntui, että nyt jokainen hänen suustaan päästämänsä äännähdys vangittaisiin ilmasta kuin hyönteinen haaviin, tutkittaisiin suurennuslasilla ja lopulta tainnutettaisiin ja neulattaisiin kiinni myöhempää tarkastelua varten.

Oskarin kotimaasta ja uudesta kielestä innostunut Bell alkoi esitellä isänsä kehittelemää äännekortistoa, josta hän käytti nimeä Visible Speech - Näkyvä puhe. Jokaiseen korttiin oli kuvattu suuontelon halkileikkaus, josta huulten, kielen ja kurkunpään asento erottui selvästi. ”Isäni keräsi vieraskielisiä äänteitä. Kun meillä oli ulkomaalaisia vieraita, hänellä oli tapana esitellä järjestelmää. Hän pyysi vierasta ääntämään jonkin omankielisensä sanan ja kirjoitti sen sitten korteilla. Sen jälkeen hän kutsui minut ja veljeni paikalle ja pyysi meitä lukemaan sanan. Vieraiden hämmästykseksi pystyimme korttien avulla toistamaan virheettömästi englanninkielelle täysin vieraatkin äänteet. Eihän siinä mitään taikaa ollut. Olimme melkein koko ikämme harjaantuneet korttien tulkitsemiseen ja äänielinten käyttöön. Olimme isän koekaniineja”, naurahti Aleck Bell puheopettaja-isänsä ja näyttelijä-isoisänsä koulimalla äänellään. "Sinulle kortistosta voisi olla hyötyä, jos et tahdo hätkäyttää seurapiirissä. Oppisit pukeutumiseesi sopivan sivistyneen yläluokkaisen ääntämyksen.”
”Jos vaan olis niille jotain sanottavaa”, mutisi Oskar punaisena kuin tomaatti mittaillen katseellaan lattiaa.
Bellin silmäkulmiin ilmestyivät naururypyt.
”Eivät taida Bostonin bramiinit saada kovin korkeeta arvosanaa sulta”, hohotti Watson. ”Älä huoli. Aleck on äänenkäytön ammattilainen kolmannessa polvessa ja saanut vielä lisää käytännön harjotusta melkeen kuuron äiteensä kanssa. Sille nää asiat on henki ja elämä.”

Watson siirtyi viereiseen huoneeseen, ja Aleck Bell unohti nuoret vieraansa, jotka alkoivat innokkaasti perehtyä Näkyvän puheen kortistoon. He kokeilivat korteissa kuvattuja huulten ja kielen asentoja, yrittivät saada kurkunpäänsä liikkumaan ohjeiden mukaan ja ilakoivat erilaisilla äänillä ja äänteillä. Oskar plarasi juuri kortteja löytääkseen sellaisen korttiyhdistelmän, jolla saisi Vivianin ääntämään pärisevän suomalaisen ärrän, kun hän kuuli Vivianin terävän kirkaisun. Oskar riensi Vivianin luo huoneen hämärään peränurkkaan ja valmistautui mielessään esittämään suurieleisesti urheaa ritaria, joka pelastaa neitosen ilkeän hämähäkin pauloista. Mutta nurkassa olikin jotakin aivan muuta, joka sai hänetkin kavahtamaan taaksepäin.