Hyppää suoraan sisältöön

Ykdeksästoista luku

”Vielä minä saan raudankin puhumaan”

Vivian haukkoi hehkeään. Heidän edessään oli korva. Irtonainen ihmiskorva, joka oli edelleen kiinni kallonpuolikkaassa.
”Sehän on pelkkä korva, ja pari luuta”, tyynnytteli Oskar. Hän pakottautui lähemmäs ihan vain Viviania kiusatakseen.

Kallonpuolikas nökötti pystyssä tangon päässä. Korvan takaa kallon puolelta törrötti olki, jonka toinen pää nojasi noettuun lasilevyyn. Lasilevyn nokipinnassa näkyi muutama viiru. Oljen toinen pää tökötti kallon sisällä pikkuruisten luiden lomassa.
”Vanha kuivunut korvalehti”, totesi Oskar tarpeettoman kovalla äänellä kumartuneena hökötyksen puoleen.
”Se-se.. se liikkuu!” hän kiljahti epäuskoisena ja nykäisi kalvenneen Vivianinkin oudon härvelin vierelle.
”Huuu-uu”, mylväisi Oskar, "Katso!". Korvasta törröttävä olki piirsi taas muutaman viivan lasilevyyn.
”No liikettä, oletko kuuro!” karjaisi rohkaistunut Viviankin, ja olki lähti uskollisesti liikkeelle.
He nauroivat katketakseen.

”Shh!” huoneen toisessa päässä Bell nosti sormen huulilleen. Hänen korvansa oli kiinni pöydälle rakennetussa laitteessa. Yhtäkkiä hän suoristautui, rynnisti viivana ulos huoneesta ja kiljahti: ”Watson! Ääni kulkee lankaa pitkin huoneesta toiseen!”
Oskar ja Vivian seurasivat ihmeissään, kun Aleck Bell ravasi portaita alas ja taas ylös ja hihkui riemuissaan Watson kintereillään. ”Sähkömagneetin edessä väräjävän kielen tuottama heikko sähkövirta riittää välittämään ääntä. Kuulin kaiken - ylä-äänetkin! Enää ei ole mitään estettä! Sanoinhan, että minä vielä saan raudan puhumaan siinä missä kuuromykät koululaisetkin!”

”Hetki sitten luulin kuulleeni näistä kielistä tässä pöydällä heikon näpäyksen - "twang”, selitti Bell hengästyneesti ja elehti samalla vilkkaasti. ”Watson, tuossa viereisessä huoneessa, kertoi irrottaneensa magneettiin juuttunutta keskimmäistä kieltä, ja tuli samalla vahingossa soittaneeksi sitä. Olin huomannut vastaavan kielen värähtelevän omassa laitteessani tässä pöydällä. Pyysin häntä sitten näppäilemään kieltä uudelleen. Ja kuulemani ääni toistui! Yhden kielen näpäyttäminen sai kaikki kielet omassa laitteessani heikosti soimaan. Kuulin ylä-äänetkin! Vaikka oikeastaan koe kyllä epäonnistui.” Aleck Bell rapsutti korvallistaan. ”Oikeastaan vain yhden kielen olisi pitänyt soida, toistaa yksi puhdas sävel. Mutta ei se mitään. Voin soveltaa tulosta puhuvan lennättimen rakentamiseen!” Hänen mustat silmänsä syttyivät. ”Olen nyt varma, että värähtelevän metallikielen avulla voi lähettää ja vastaanottaa muutakin kuin yhden sävelen – puhetta, laulua, musiikkia.” Bell hyräili ja tanssahteli ja Watson alkoi laulaa.

Vivian veti naamansa kurttuun ja nyki korvalehteään. Watson selvästi nautti laulamisesta, mutta kuulijoita se ei sanottavasti ilahduttanut. Tanssi ja sen jälkeen onneksi laulukin taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Bell hihkaisi:
”Watson, tahdon että alat heti rakentaa lennätinkojetta, jonka lähettimessä on puhetorvi ja sen suulla värähtelevä kalvo, jonka voi kytkeä metallikieleen niin, että puhe saa metallikielen värähtelemään.” Sitten hän kääntyi Oskarin ja Vivianin puoleen ja jatkoi kokeneen luennoitsijan sävyyn:
”Aloitin äänestä ja sen luonteesta. Ääni on värähtelyä, aaltoliikettä, joka etenee aineessa. Jos puhuessanne tai laulaessanne asetatte sormenpäät kaulalle, voitte tuntea oman äänenne synnyttämän värähtelyn kurkunpäässä. Se värähtely saa ohuet kalvot värisemään.”

”Ahaa.. Ai siis siksi mukulakivikadulla jyristävien hevoskärryjenkin kumu saa ilmapallon pinnan värisemään”, oivalsi Oskar yhtäkkiä.
”Täsmälleen! Ilmapallon kanssa liikkuvat oppilaani voivat tuntea kärryjen lähestymisen sormenpäissään. Samalla tavalla kärryjen jyly saa korvan tärykalvon värisemään. Tärykalvosta värähtely taas etenee korvan kuuloluihin, ja me kuulevat ihmiset koemme kuuloaistimuksen. Kuten kaikki ääni, puhekin on aineessa etenevää värähtelyä. Huomasitte sen tuolla peränurkassa. Phonautografi, se jalustalle nostettu korva, jolla äsken leikitte, muutti puheenne ääniaallot näkyviksi korvan kuuloluihin kiinnitetyn oljesta ja noetusta lasilevystä rakennetun piirturin avulla.”
Oskar tuijotti epäuskoisena korvahärveliä.
”Eli huuto sai sen kuivuneen korvan tärykalvon ja kuuloluut värähtelemään, ja värinä piirtyi lasille luihin tökätyn oljen kautta. Kalvon värinä liikutti oljenkortta lasilevyllä ihan kun se olis ollut kynä. Olki raaputti jäljen nokiseen pintaan”, täsmensi Vivian.

Vauhtiin päästyään Bell kiirehti jatkamaan luentoaan:
”Jotta saisimme aikaan puhuvan lennättimen, ääniaaltojen värähtelykuvio pitäisi muuttaa sähköiseen muotoon. Olette jo nähneet, kuinka ääni saa kalvon tai kielen värisemään. Ongelmanamme on, miten metallikielen mekaaninen liike muutetaan sähkövirraksi. Tiedämme vanhastaan, että johdon tuntumassa liikkuva magneetti synnyttää johtoon sähkövirran. Mutta jotta ääni siirtyisi johtoa pitkin meidän pitäisi saada virta väreilemään kuten ilma silloin kuin ääni kulkee siinä. Havaitsin kokeissani, että kun siirrän pysyvästi magneettista esinettä kohti sähkömagneetin napaa, sähkömagneetin käämiin eli sen ympärille kiedottuun johtimeen syntyy sähkövirta. Kun sitten siirsin magneettia sähkömagneetin navasta poispäin, käämiin indusoitui edelliselle virralle suunnaltaan vastakkainen virta. Sen jälkeen olin aivan varma, että jos pysyvästi magneettinen kappale, kuten magnetisoitu äänirauta tai metallikieli, värähtelee sähkömagneetin navan yläpuolella, sen värähtely synnyttäisi käämiin vuoroin negatiivisia vuoroin positiivisia impulsseja, ja impulssien vuorottelun taajuus olisi sama kuin kielen värähtelytaajuus.”

Vivian ja Oskar vilkaisivat toisiaan hämillisesti hymyillen. Oskar raaputti korvallistaan. ”Olinko liian vaikeatajuinen? No, selitän saman käytännössä. Laitteessani tässä pöydällä on kolme tällaista värähtelevää kieltä. Kunkin alla on sähkömagneetti – nuo johtorullat. Metallikielet ovat kiinni magneeteissa. Nyt siis kun tällainen magneettinen kieli värähtelee, liikkuu edestakaisin ylös ja alas eli alla olevaa käämiä kohti ja taas siitä poispäin, se saa aikaan sähkövirran, joka aaltoilee kielen värähtelyn tahdissa. Kielen värähtely siis kopioituu sähkövirtaan ja kulkee virran mukana samanlaiseen vastaanottimeen ja saa vastaanottimen kielen värähtelemään!”
Oskar tuijotti Belliä ihaillen suu auki. Tämä oli hämmästyttävintä, mitä hän oli koskaan kuullut. Hän olisi itsekin mielellään tahtonut rakennella ja kokeilla ja saavuttaa yhtä käänteentekeviä tuloksia.

”Magneettien avulla saadaan virta johtimessa väreilemään aivan vastaavasti kuin ilma väreilee, kun ääniaallot kulkevat siinä”, kertasi Bell. Sitten hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi painokkaasti:” Näin synnytetty väreilevä sähkövirta aaltoilee äänen taajuuden tahdissa. Virran voimakkuus taas vaihtelee äänen kovuuden mukaan.”
Oskar pinnisteli ymmärtääkseen joka sanan.
”Tämä kaikki on ollut minulle selvää, mutta tähän päivään asti olin pelännyt, ettei sähkömagneetin yläpuolella värähtelevän kielen synnyttämän virran voimakkuus riittäisi kuljettamaan ääntä pitkien matkojen päähän. Olin myös olettanut, että yksi kieli pystyisi vastaanottamaan vain yksisävelistä viestiä, mutta tämänpäiväisen kokeen epäonnistuminen todistaakin jotakin aivan muuta.” Keksijän kasvoille levisi hymy ja hänen silmänsä tuikkivat. ”Epäilykseni on ollut aivan turha. Olen nyt vakuuttunut siitä, että saamme aikaan puhuvan lennättimen. Itse asiassa olemme lähempänä päämäärää kuin luulimmekaan!”

Oskar ja Viviankin olivat pakahtua ylpeydestä. He tunsivat päässeensä todistamaan jotakin hyvin merkittävää.
"Te taidattekin olla oikeita onnen maskotteja!” Aleck Bell huudahti ja otti äkillisessä tarmonpuuskassa Vivianin kanssa taas muutaman tanssiaskeleen. ”Kunhan Watsonin kanssa saamme uuden laitteen valmiiksi, pääsemme kokeilemaan, kuinka puhe kulkee johtoa pitkin.”

Helteinen kesä ajoi herra Burnsin tavallista pitemmäksi aikaa Bostonin edustan saaristoon, ja hän tarjoutui ottamaan myös Oskarin mukaansa. Burnsin perheen helpotukseksi ulkomaalaisvieras kuitenkin kieltäytyi kutsusta.

Oskar ei juuri säätä huomannut. Hän olisi yhtä hyvin voinut viettää kesäänsä amerikkalaisen naparetkikunnan mukana, joka parhaillaan etsi Baffinin lahdelta Smithin salmen kautta tietä Pohjoisnavalle. Päivisin hän haaveili Burnsin konttorilla kasa papereita eteensä levitettyinä, eikä saanut oikeastaan mitään aikaan. Hänen imupaperinsa täyttyivät mielikuvituksellisista teknisistä piirustuksista ja useimmiten hän oli täysin kuuro muiden työntekijöiden puheille.

Työpäivän päätyttyä, tai jo vähän ennen mikäli vain pääsi livahtamaan, Oskar riensi posket punoittaen Court Streetin numero 109:n työpajalle. Ovella häntä tervehti höyrykoneiden iloinen tuksutus ja väkipyörien kirske. Hän veti keuhkonsa täyteen pajan sähköistä ilmaa, ja hänen suupielensä vetäytyivät korviin. Konttorin hiljaisen paperin rapinan ja hämäryyden jälkeen työn äänet ja verhottomista ikkunoista verstaan seinille ja mekaanikkojen kasvoille lankeava ilta-auringon punerrus merkitsivät astumista aivan toiseen maailmaan. Vaihdettuaan tavanomaiset tervehdyksensä pajan omistajan, muhkeaviiksisen Charles Williamsin, kanssa Oskar harppoi ullakolle seuraamaan puhuvan lennättimen edistymistä.

Williams muisti joka kerta harmitella sitä, kuinka hän oli Watsonissa taas kerran menettänyt erinomaisen mekaanikon.
”Minä koulutan, ja keksijät nappaavat sitten parhaat kyvyt”, pahoitteli Williams hiven ylpeyttä äänessään.
Hänen pajassaan valmistettiin tavanomaisten lennätinlaitteiden lisäksi tilaustyönä ainutkertaisia uniikkikappaleita sähkölaitteista innostuneille bostonilaisille keksijöille. Oskar näkikin usein vilaukselta mekaanikkojen työpöydillä kiehtovia teknisiä piirustuksia, joita seuraamalla verstaan työntekijät toteuttaisivat keksijöiden uusimmat aivoitukset käytännössä. Silloin tällöin Oskar leikki ajatuksella, että hän itse liittyisi Williamsin sinitakkiseen joukkoon ja pääsisi päivittäin todistamaan tekniikan edistymistä.

Williams kehui Watsonia aina erityisen oma-aloitteiseksi ja taitavaksi. Oskar sai kuulla, että esimerkiksi kun Watson oli joutunut valmistamaan sarjatyönä monta samanlaista koneen osaa, ja jatkuvasti samoina toistuvat työvaiheet olivat kyllästyttäneet häntä, oli hän parannellut koneen piirustuksia siten, että sen osien tekeminen olisi mahdollisimman vaivatonta ja työtä säästävää. Hän oli myös erityisen taitava tehostamaan erilaisten laitteiden toimintaa. Siksi hän oli jo monesti päässyt tekemään yhteistyötä keksijöiden kanssa, vaikka oli tullut Williamsin verstaalle oppipojaksi vasta kolme vuotta sitten.

Bell ja Watson työskentelivät usein läpi yön. Varsinkin, jos jokin yksityiskohta ei ottanut asettuakseen kohdalleen. Sellaisina öinä Oskarkin unohti kokonaan ajan kulun. Oli kuin hän olisi lentää liihottanut läpi yön ja päässyt vain parilla siiveniskulla Burnsin konttorin sulkemisesta aamun koittoon. Auringon noustessa kolmikko sitten laskeutui ullakolta ja suuntasi torille aamukahville keskustan työpaikoille saapuvien ihmisten virtaa vastaan.

Työ eteni verkkaan. Watsonin rakentama ja ensi-innostuksen huumassa kokeiltu uusi laite ei ollut täyttänyt odotuksia. Miehet olivat kyllä kuulleet jonkinlaista etäistä muminaa ja rahinaa, josta he päättelivät olevansa oikeilla jäljillä, mutta puhuvaksi laitetta ei missään nimessä voinut kutsua. Kesäkuun kuluessa Aleck Bell kävi yhä vähäpuheisemmaksi. Mustat silmät nauroivat enää silloin, kun hän muisteli hämmästyttäviä laitteita, joita oli Englannissa isoveljensä Mellyn kanssa rakentanut.

Esimerkiksi kerran veljekset olivat saaneet askartelemansa kumisen pään rääkäisemään ”Mama” niin aidosti, että yläkerran naapuri oli saanut aihetta moittia Bellejä vauvan nälässä pitämisestä. Poikien puhuvan kumipään sisällä oli ihmisen kurkkua ja nielua jäljittelevä ontelo. Kumiseen nieluun he olivat keksineet asettaa lampaan kurkunpään äänihuulineen. Keuhkoina ja koko puhuvan pään käyttövoimana toimivat palkeet. Pää puhui, kun toinen pojista käytteli palkeita ja toinen sääteli kumisia huulia, kieltä ja äänihuulia. Äänihuulia pingottamalla he saivat palkeista tulevan ilman värähtelemään niin, että puhina muuttui soinnikkaaksi ääneksi, ja kieltä ja huulia liikuttamalla he muodostivat halutut äänteet.

Seuraavaksi puhuvan päänsä menestyksestä riehaantuneet veljekset olivat käyneet onnettoman skyenterrierinsä kimppuun. Runsain keksilahjuksin he opettivat sen ensin murisemaan tauotta ikään kuin se laulaisi yhtä pitkää säveltä. Kun se sujui, Aleck sääteli varovasti koiran kurkunpäätä ja Melly ohjasi sen huulia. Poikien ja heidän ystäviensä riemuksi tavallisen terrierin murinasta oli alkanut erottua täysin ymmärrettäviä sanoja. ”Ou-aa-uu ga-ma-ma?” se oli murissut. Huvittunut Oskar tulkitsi sen omalle kielelleen: ”Mii-ää uu-luu ii-soo-ää-ii-ii?”, joka selvällä ihmisten kielellä tarkoitti: ”Mitä kuuluu, isoäiti?”

”Aleck ei oo kuukauteen nukkunut eikä syönyt. Se riutuu, kun on korviaan myöten onnettomasti pihkassa Mabel Hubbardiin. Eilen se ei enää kestäny, vaan matkusti kertomaan tunteistaan Mabel-neidille”, kertoi Watson eräänä kesäiltana, kun Oskar löysi hänet ullakolta yksinään laitteita virittelemästä.

Oskar oli pöllämystynyt. Hän kun oli luullut, että Bellin vaitonaisuus ja vaisuus johtui työn kituliaasta etenemisestä. Watson selvitti, että jo keväällä Bell oli tahtonut rakastumisensa takia siirtää itseään toistakymmentä vuotta nuoremman Mabel Hubbardin oppitunnit toiselle opettajalle. Hän oli kirjoittanut Mabelin vanhemmille pyyteettömistä tunteistaan ja anonut heiltä ymmärrystä. Vanhemmat eivät olleet olleet suopeita, vaan olivat vaatineet Aleckia pitämään rakkautensa omana tietonaan. Aleck oli luvannut odottaa kärsivällisesti ja antaa neidin tehdä seuraavan siirron.

”Sen jälkeen Hubbardit on antaneet ymmärtää, ettei heidän tytär välitä köyhästa opettajasta”, puuskahti Watson. ”Hubbardhan omistaa puoli Bostonia ja hyvin vartioitu Mabel on just täyttänyt 17. Ne toivoo toisenlaista kosijaa”, hän täsmensi ja suki tukkaansa litteäksi ja oikoi solmukettaan sliipattua herrasmiestä esittäen.
Oskarin suu vetäytyi vinoon hymyyn. Hän ei voinut olla ajattelematta aivotonta Robin Burnsia. ”Aleck tahtoo kuitenkin saada pakit Mabelilta itteltään, eikä joutua aina sukulaisten torjumaks. Siks se on nyt matkalla Hubbardien kesäpaikkaan. Miesparka.”

Miesparka tosiaan, ajatteli Oskar nähdessään Aleckin seuraavana päivänä. Aleck Bell istui ullakon työpöydän ääressä kasvot kämmeniin haudattuna, eikä nostanut katsettaan Oskarin kolistellessa ylös portaita. Musta tukka oli aivan sekaisin, ja turvonneita silmiä reunustivat tummat renkaat. Aleck kertoi kirjoittaneensa hotellihuoneessaan läpi yön ja jättäneensä Hubbardien huvilalle aamulla ennen mantereelle palaamistaan Mabelille osoitetun 17-sivuisen kirjeen, johon hän oli kaunopuheisesti vuodattanut tunteensa ja pyytänyt lupaa saada tavata tyttöä ja viettää aikaa hänen kanssaan. Olisi Mabelin oma asia aikanaan päättää, välittikö hän Aleckista vai ei.

”Kunhan vain oppisimme edes tuntemaan toisemme”, huokaili Bell murheellisena. ”Ehkä olet Hubbardin silmissä uskottavampi kosija ja ansaitset Mabelin käden sitten, kun todella saat lennättimen puhumaan”, kannusti Oskar.
”Hubbard tahtoo vain musikaalisen lennättimen”, ärähti Aleck ja loi Oskariin synkän hiilenmustan katseen. ”Ja käsi on Mabelin. Hän itse päättää, antaako sen minulle”, hän jatkoi kiivaasti täyteen mittaansa nousten.

Elokuussa Bell työskenteli taas kuumeisesti. Hän oli hylännyt musikaalisen lennättimen ja keskittyi täysillä puheen välittämiseen. Oskar, Aleck ja Watson tekivät kokeita erilaisilla kalvoilla ja levyillä, joita he pitivät suunsa edessä. Puhe sai niiden kaikkien pinnan värisemään. He kokeilivat erilaisia kalvoja uuteen laitteeseen, mutta värähtelevän materiaalin vaihtamisella ei tuntunut olevan mitään vaikutusta laitteen toimintaan.

Illansuussa Vivian hyökkäsi ullakolle tavanomaisen myrskyisään tapaansa. Hän oli ottanut asiakseen huolehtia työhönsä uppoutuneiden ja ajantajun kadottaneiden miesten illallisesta. Samalla hänen innostuneet jokailtaiset uutisraporttinsa pitivät heidät myös ajan tasalla ja edes jollakin lailla kiinni ympäröivän maailman tapahtumissa.

”Meille tuli just sähke, että yks englantilainen on uinut Kanaalin poikki”, kuulutti Vivian elokuun 25. päivän iltana. Hän pyyhkäisi kyynärvarrellaan kasan sähköjohdonpätkiä ja metallinkappaleita alas pöydältä ja kolautti sille täysinäisen eväskorin.
”Siinähän on kovia virtauksia ja melkoinen vuorovesikin”, henkäisi Oskar epäuskoisena. Hän muisteli omia kokemuksiaan Englannin kanaalissa.
”Aikamoinen suoritus”, tunnusti Bellkin hajamielisesti.
”Kauankohan siltä siihen meni?” pohti Watson. ”Veikkaan, että ainaki vuorokaus.”
”Aika hyvä! Lisää veikkauksia?” Kun kukaan ei avannut suutaan Vivian julisti: ”Tarkka aika oli 21 tuntia ja 45 minuuttia. Matkaa Doverista Calais’hen kertyi 39 mailia (62 km). Webb, se uimari, on muuten entinen Cunard-linjan kapteeni, mutta rupes viime vuonna kestävyysuinnin ammattilaiseks. Uutisessa kerrottiin, että se oli oppinut uimaan Severn-joella. Siinä on vuolas virta. Samasta joesta se oli kerran onkinut veljensäkin, joka meinas hukkua pyörteisiin. Ja kerran se oli pelastanu laivasta pudonneen merimiehen keskellä Atlanttia.”
”Huh”, Oskar sävähti. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Mies vaikutti hullunrohkealta.
”Joillakin sitä riittää luottamusta omiin kykyihin”, murahti Watson leipäänsä mutustellen ja vilkaisi sivusilmällä Belliä.
”Tai ehkä se luulee itteään kuolemattomaks”, tirskui Vivian. ”Seuraavaksi on vuorossa varmaan Niagara.”
”Tai on väsynyt elämään”, huokaisi Bell apeasti.

Elokuun lopulla Aleck Bell muuttui täysin. Vaikka työt polkivat paikallaan, hän pursui tarmoa, loikki taas rappusissa kuin jänis, lauleskeli työskennellessään ja jäi aina välillä tuijottamaan eteensä lammasmaisesti hymyillen. Kun Bell käväisi alakerrassa, Watson kuiskasi: ”Mabel-neiti on taas kaupungissa. Ne tapas, ja neiti on halukas tutustumaan herra Belliin lähemmin.” Sitten hän lisäsi päätään puistellen: ” En oo koskaan tavannu miestä, joka ois yhtä pihkassa. Se on siinä hiustöyhtöään myöten.”

Syyskuun alussa herra Burns palasi kaupunkiin. Oskarin työpanokseen esimiehen paluu ei juuri vaikuttanut. Päivät hän vietti jonkinlaisessa horroksessa konttorin kynänrapinan turruttamana. Kello viiden lyönnillä hän kimposi tuolistaan kuin vieteriukko, tunki pölyiset paperinsa sivuun, sulki kirjoituspöytänsä kannen ja säntäsi Court Streetille tai Vivianin seuraan.

Työ ullakolla ei edistynyt. Aleck Bell, joka lomallaan vanhempiensa luona oli saanut isältään kehotuksen keskittyä opettamiseen ja jättää tekniset haihattelut, piti taas ahkerasti tunteja yliopistolla ja kuurojen koululla sekä kiersi luennoimassa kaikkialla Bostonin lähialueilla. Vapaa-aikoinaan Bell tapaili Mabelia, ja ehti vain harvoin askarrella laitteidensa parissa. Kun Bell oli poissa, Oskarille jäi aikaa tutustua Court Streetin alakerran väkeen ja ystävystyä Watsonin kanssa, joka alkoi perehdyttää häntä sähkötekniikan alkeisiin.

Eräänä sateisena iltapäivänä ullakolle kavutessaan Oskar ja Vivian luulivat tulleensa murhenäytelmän harjoituksiin. Aleck Bell harppoi edestakaisin ja pauhasi Watsonille hiuksiaan raastaen:
”Hubbard pitäköön rahansa. Jatkan ammatissani, vaikka kaikki sitä eivät arvostaisikaan. Jos Mabel oppii rakastamaan minua niin kuin minä rakastan häntä, hänestä on yhdentekevää, miten elantoni ansaitsen. Jos hän taas ei rakasta minua tarpeeksi, en tahdo häntä lainkaan.”
Mabelin isä Gardinier Hubbard, joka jo pidemmän aikaa oli rahoittanut lennättimen kehitystyötä, oli lähettänyt Bellille kiristyskirjeen. Hubbard oli pettynyt työn nihkeään edistymiseen ja tarjoutui elättämään Belliä, jos tämä vain jättäisi mitättömän opetustyönsä ja maakuntamatkat ja paneutuisi sen sijaan täysillä keksimiseen. Samalla hän oli vihjaissut, että opetustyön jatkaminen voisi vaarantaa Aleckin tulevaisuuden Mabelin kanssa.

Vivian, joka oli varauksettomasti Aleckin ja Mabelin puolella ja piti Hubbardia roistona, yritti piristää tunnelmaa kertomalla eloisasti Silver Citystä New Mexicosta saapuneesta uutissähkeestä. Paikallinen poliisi oli yhyttänyt Henry McCarty –nimisen 15-vuotiaan orpopojan kainalossaan säkillinen kiinalaisesta pesulasta varastettua pyykkiä. (Huom: Henry McCarty tunnetaan nykyisin paremmin Billy the Kidinä)
”Se oli livistäny savupiipun kautta sen jälkeen, kun ne oli pitäny sitä kaks päivää telkien takana.”
”Aatelkaa nyt! Yhen pyykkisäkin takia”, päivitteli Watson.
”Orvot ovat turvattomia ja vailla puolustajaa. Ehkä poliisi tahtoi läksyttää poikaa, ettei hän vastaisuudessa sortuisi moiseen pilantekoon”, totesi Aleck Bell pessimistiseen sävyyn.
”Nyt se viilettää yksinään jossain preerialla”, huokaili Vivian haaveellisesti. ”Tai esiintyy toisella nimellä jossakin kaupungissa. Tuntomerkkien mukaan sillä on siniset silmät ja siloiset posket. Oskar ootko varma, ettei sun nimes oo Henry McCarty?”
”Luuletko, että mahdun savupiippuihin?” heitti Oskar vastaan.
”Hmm.. Oikeestaan pitäski vielä lisätä: mahtuu vaan kumarassa ovista sisään jaa...”
Oskar punastui hämillisenä, haroi hiuksiaan ja katsahti äkäisesti Vivianiin kurtistettujen kulmiensa alta.
”..punastuu hauskasti, kun ärsytetään ja pörröttää samalla jo ennestään sojottavaa tukkapehkoa.”
Oskar yhtyi leikkiin, ärähti ja lähestyi muka uhkaavasti Viviania, joka sännähti nauraen pari askelta kauemmas ja lisäsi aseistariisuvasti: ”Erityistuntomerkki viehättävä luomi vasemmalla poskella juuri valloittavan hymykuopan yläpuolella.”

Oskarin hymykuoppa syveni. Vivian oli tehnyt sen taas.
”Sitä paitsi luonnekin sopii suhun. McCarty oli töissä hotellissa. Pomo kehu, et se oli sen palkkaamista pojista ainoa, joka ei koskaan varastanu mitään. Muutkin muisti sen erityisen rehtinä, ystävällisenä ja hyvin käyttäytyvänä.”

Lokakuussa Burnsin perheen naiset palasivat maalta. Oskarista tuntui, että pitkien silkkipukujen kahina ja teellä vierailevien naisten supina täytti talon joka sopen. Burnseilla valmistauduttiin tulevaan juhlakauteen. Huoneita tuuletettiin ja tomutettiin. Kattokruunut paljastettiin suojahupuistaan. Teetettiin pukuja ja sovitettiin kaksi vuotta sitten Pariisista saapuneita pukuja. Uusimmat ostokset varastoitiin kaappeihin sopivasti vanhenemaan. Burnsin seurapiirissä oli kevytmielistä ja räikeää esiintyä liian muodikkaana.

Lokakuun lopulla sää viileni yhdessä yössä. Aamulla maassa oli kuuraa, ja Beacon Hillin vaahterat olivat puhjenneet loistaviin syysväreihin. Oskarin sormia paleli, kun hän myöhään illalla tai aamuyöstä asteli alas Mount Vernon Streetiä. Hän oli kohtalaisen tyytyväinen elämäänsä. Hän yritti parhaansa miellyttääkseen Ashbell Burnsia: saapui ajoissa päivälliselle ja suoritti toimistolla konemaisesti hänelle annetut tehtävät. Mutta vapaa-aikanaan hän valitsi seuransa itse. Hän vietti pimenevät illat Vivianin ja tämän ystävien parissa tai Watsonin kanssa Court Streetin työpajan ullakolla. Päivisinkin hänen ajatuksensa usein karkailivat uusiin tuttavuuksiin ja toimiston paperimaailmaa huomattavasti kiehtovampiin teknisiin kysymyksin. Vain sillä tavalla hän sai malttoi mielensä työpöytänsä ääressä, vaikka hänen oikeastaan olisi monesti tehnyt mieli lämmitellä kohmeisia sormiaan rahtiraporteista kyhätyn pikku nuotion ääressä. Hänestä maailman rahtimarkkinat olisivat saaneet vaikka tyrehtyä täysin. Hänestä oli yhdentekevää, kannattiko Eurooppaan tänään viedä puuvillaa vai puutavaraa tai olisiko kenties viljasta saanut parhaan tuoton.

Takassa loimuavan hiilivalkean valossa sinivihreän ja mustan sävyin sisustettu toimistokammio näytti melkein kodikkaalta. Burns nojautui taaksepäin konttorituolissaan ja oikaisi jalkansa kohti tulta. Hän ei ollut hyvillään. Kun hän oli palannut lomaltaan, pääkirjanpitäjä oli raportissaan moittinut Oskaria tarkkaamattomuudesta ja jopa töiden laiminlyönnistä. Burns oli alkanut tarkkailla Oskarin työskentelyä ja toivonut, että tämä näkisi vaivaa korjatakseen tapansa, kunhan pomo olisi taas paikalla. Mutta syksyn kuluessa Oskarin käytös oli vain vahvistanut pääkirjanpitäjän raporttia. Hänen laskelmissaan oli virheitä. Hänen numeronsa olivat tuskin luettavia ja hän sai ylipäätään hyvin vähän aikaan, ja oli aina ensimmäisenä lähdössä toimistolta.

Jaa-ah, ja saattoi vain arvailla, mitä se nuori mies iltaisin ja öisin puuhaili. Hovimestarin mukaan hän saapui usein kotiin vasta puolen yön jälkeen, ja useammin kuin kerran hän oli kuulemma kupannut koko yön ulkona. Kyllähän se nyt vielä jotenkin menetteli niin kauan kuin perheen naisväki oli poissa, mutta että nytkin. Kerrassaan sopimatonta! Saattoi talon naisväen häpeään. Tahditon nuorimies! Juoksi yöjalassa harva se yö. Ja sitten tietysti nuokkui päivät papereittensa yllä. Hyvä, ettei simahtanut kesken työpäivän. Päivällinen kyllä kelpasi ja muut etuudet. Jos nuorimies edes ottaisi vihjeestä vaarin, mutta ilmeisesti ei. Suomalaisilta sellainen hienostuneisuus selvästi puuttui tyystin. No, eihän sitä tietysti oikein voinut odottaakaan - pohjoinen maa kaukana Euroopan sydämestä. Mutta nyt asiaan oli viipymättä puututtava. Enää sitä ei voinut lykätä. Olisi puhuttava suoraan ja kiertelemättä, niin kiusallista kuin se tietysti olisikin.