Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmenes luku

Ovet paukkuen kadulle

Iltapäivällä marraskuun ensimmäisenä päivänä Burns vinkkasi Oskarin toimistoonsa ja istutti hänet nahkaiseen nojatuoliin.
”Laskelmissasi on luvattoman paljon virheitä”, hän jyrähti ja pamautti Oskarin rahtitilikirjan takanedustan pöytään. ”Vietät paheellista yöelämää ja livahdat sitten vasta aamuyöstä minun talooni. Ja päivät haaveilet pöytäsi ääressä. Jos et ilmaannu omasta vuoteestasi levänneenä ja huoliteltuna työpaikallesi, saat minun puolestani jäädä kokonaan tulematta. Mutta et minun kattoni alla. Sillä jos minun leipääni aiot syödä ja minun luonani majailla, saat myös tehdä töitä ylöspitosi eteen.”

Oskar tuijotti vain vaivoin raivonsa hillitsevää Burnsia kykenemättä sanomaan yhtään mitään. Olihan hän hoitanut työnsä välinpitämättömästi, mutta ei tietääkseen ollut tehnyt mitään paheksuttavaa. Hänen kasvoilleen kihosi kiukun puna.
”Minä haluan tehdä ystävälleni Felixille palveluksen ja otan sinut siipieni suojaan. Kiitokseksi sinä onneton maalaispoika hurahdat kaupungin houkutuksiin, luuhaat yössä ja häpäiset perheeni”, puhisi Burns kylmäkiskoisesti ja levitteli käsiään. ”Sata prosenttia kevytmielisyyttä ja huvittelunhalua, nolla prosenttia kunnianhimoa”, hän jupisi ja odotti Oskarin puolustautuvan. ”Menen sitten heti pakkaamaan tavarani”, sihahti tulistunut Oskar hampaittensa välistä, nousi tuolistaan ja väläytti tummansinisen katseen alas takanreunukseen nojailevaan Ashbell Burnsiin. Burns jäi poskipartaansa sukien seisomaan työhuoneensa vihertävään hämärään.

Sisemmän toimiston lasiovi helähti, kun Oskar astui ulos. Jokainen pöytänsä ääressä istuva kirjanpitäjä ja kirjuri näytti tiiviisti syventyneen papereihinsa, mutta Oskar tiesi heidän todellisuudessa tarkkailevan häntä. Oskar pamautti kirjoituspöytänsä kiinni, heitti päällystakkinsa niskaan ja poistui toimistolta ulko-oven kamanat kolisten. Hän oli kiukuissaan, mutta toisaalta myös jotenkin helpottunut. Hän harppoi rappuset alas kadulle ja antoi jalkojensa viedä.

Oskarin korvia kuumotti. Mitä kaupungin houkutuksia Burns oikein oli tarkoittanut? Luuhaan yössä, vietän paheellista elämää ja häpäisen hänen perheensä? Syytökset tuntuivat aiheettomilta ja epäreiluilta.

Jonkin ajan kuluttua Oskar havahtui ajatuksistaan. Hän huomasi päätyneensä vanhasta tottumuksesta ylös Beacon Hillille. State Housen edustan nurmikosta kohosi mätänevien lehtien lemu. Juhlalliset suihkulähteet oli peitetty talveksi lautakoteloilla. Oskar laahasi jalkojaan mukulakivillä. Kaduille putoilleet kastanjat lähtivät vierimään hänen edellään mäkeä alas. Hän jatkoi potkiskelua ja laukoi sarjatulen valurautaisiin portinpylväisiin. Harmi, etteivät ne olleet onttoja. Hän olisi kaivannut kunnon räminää.

Beacon Streetin talojen sinipunaiset koristelasi-ikkunat hohtivat auringonlaskussa. Oskarin ohi ajoivat umpivaunut, jotka pysähtyivät parin talon päähän. Vaunuista laskeutui silinterihattuinen mies, joka auttoi turkiksiin verhoutuneen naisen alas vaunuista. Pariskunnan täytyi olla talon väkeä. Bostonin seurapiirin päiväjärjestyksessä kun ei vielä ollut sovelias vierailuaika ja päivälliseenkin oli vielä tunti tai pari. Silti Oskarin vatsaa kurni. Hän ajatteli kaihoisasti Mount Vernon Streetin ruokapöydän antimia: paistia, sitruunakakkuja, vanukasta ja jäätelöä. Sitten hän muisti, että herkut piti niellä sivistyneen ja hyvätapaisen pöytäseurueen ympäröimänä, ja häntä puistatti.

Kyllähän hän tiesi, mistä eteen katetusta lasista mitäkin juomaa sopi juoda ja mitä haarukkaa käyttää mihinkin ruokalajiin. Se ei ollut ongelma. Mutta jäykkäselkäisinä yhdentekevistä aiheista keskustelevat seuralaiset, jotka vielä odottivat hänenkin osallistumistaan, saivat juoman läikkymään hänen lasistaan ja kastikkeen valumaan haarukasta hohtavan valkealle pöytäliinalle. Court Streetillä taas konstailemattomat ateriat nautittiin paljaalta puupöydältä yleisen hilpeyden vallassa, vailla kuristavia kauluksia ja kalvosimia, ilman ruokailuvälineitä. Oskar hymähti. Watson ei edes tainnut tuntea haarukkaa.

Oskar jatkoi katua alas kohti verenkarvaista auringonlaskua ja saapui joen rantaan. Punaiseksi värittyneen veden yli avautui lehdetön näkymä Cambridgeen. Etäällä Charlestownin savupiippujen ja kattojen siluetit piirtyivät taivaanrantaan. Charles River oli autio paria pikkuvenettä ja hinaajan vetämää kuunaria lukuun ottamatta. Kun Oskar saapui myllypadolle, alkoi tulla pimeä. Hän kääntyi takaisin. Muutama hilpeä seurue kiisi vielä kohti patoa illansuun huviajelulla. Paikalle laukannut ratsupoliisi ohjasi viittilöiden liikennettä ja valvoi, että hurjastelu pysyi lain sallimissa rajoissa.

Taivaalle syttyi tähtiä. Yöstä oli tulossa kirkas. Kadun varren kaasulamppujen valo heijastui kosteista mukulakivistä. Kaupungin hälyn tauottua taustalla erottui yötä päivää täyttömaata rahtaavien junien kolina. Needhamista kuljetettiin soraa 35 vaunulla. Kukin vaunu teki 25 matkaa vuorokaudessa, kuutena päivänä viikossa. Boston - alkujaan ahdas niemennokka, jonka vain kapea kannas yhdisti mantereeseen – oli vuodesta 1803 alkaen levittäytynyt sitä ympäröiville rämeille. Ensin rakennusalaa lisättiin tasoittamalla kukkuloita ja täyttämällä rantapoukamia niistä saadulla maalla. Viimeisten 17 vuoden ajan oli lisätilaa hankittu täyttämällä taukoamatta Charles Riverin suun saastuneita suolarämeitä.

Kesän lämpimillä lemuavasta, epäterveellisestä jokisuun teurastamoiden, voimalaitosten ja teollisuuden jätteiden kuormittamasta likaviemäristä kaavailtiin uutta rahakkaiden bostonilaisten tyyssijaa, johon he saattoivat paeta Beacon Hillille kapuavia mustia ja irlantilaisia. Bostonin vanhat perheet sekä uusrikkaat teollisuusporhot varasivat kilvan tontteja uuden vähitellen laajenevan Back Bayn kaupunginosan ruutuasemakaavasta. Kiinteistövälittäjät vaurastuivat tonttikaupoilla. Heidän kaikkien vuoksi vajaan tunnin välein kumottiin sorakuorma Charles Riverin rantarämeelle.

Siinä varmaan riittäisi lapiohommia, tuumi Oskar. Mutta ennemmin hän menisi vaikka lähetiksi tai juoksupojaksi kuin lappaisi maata kolmessa vuorossa. Burnsin kalseassa konttorissakin oli mukavampaa kuin lapion varressa. Miksen voinut pitää suutani kiinni? Enää Burnsille ei olisi palaamista. Ei sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt ovet paukkuen. Milloinkahan hän oppisi hillitsemään itsensä? Vai oliko se edes tarpeen? Olisiko hänenkin lopulta pakko muuttua yhtä ilmeettömäksi ja hillityksi kuin seipäännielleen Burnsin seurapiiri? Sen pöydän ääressä kaikki aidot tunteet olivat kiusallisia. Seuraelämä oli pelkkää sievistelevää teatteria. Liioiteltuja eleitä, pyörtymisiä ja katseen kätkeviä viuhkoja. Tunnekuohujen teeskentelyä. Mistään oikeasti mieltä liikuttavista asioista ei ollut sopiva puhua suoraan.

Valkoinen kaulus hiersi Oskarin kaulaa ja leukaa. Nyt hän voisi yhtä hyvin vapauttaa itsensä sen kahleista ja antaa pehmoisen villahuivin hyväillä niskaansa. Ei hän voisi kuitenkaan enää palata Mount Vernon Streetin seetrien varjostamaan taloon - ei ainakaan ennen kuin olisi riippumaton Burnsin rahallisesta tuesta. Oskar työnsi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. Toisen pohjalla kilisi pari kolikkoa. Niillä ei saisi yösijaa, mutta ehkä jotakin lämmikettä sentään.

Merimiesarkussaan Mount Vernon Streetillä Oskarilla oli vielä vähän lisää rahaa. Felix oli jättänyt hänelle joitakin dollareita huvituksiin ja henkilökohtaisiin menoihin, muttei hän niilläkään pitkälle pötkisi. Saisi yösijan korkeintaan viikoksi tai pariksi. Jotakin työtä olisi joka tapauksessa pakko keksiä. Sitä ennen hän ei Burnsin talossa näyttäytyisi. Ei missään tapauksessa. Siihen asti hän saisi pärjätä taskun pohjan killingeillä.

Oli päivällisaika. Nälkäisenä ja turtana Oskar raahusti yöksi hiljentyneen keskustan läpi. Hän ei enää ontunut juuri lainkaan, ja hänen kuntonsakin oli Bostonin mäkisillä kaduilla ja Vivianin kanssa tehdyillä viikonloppujen kävelyretkillä kohentunut niin, ettei hän enää hengästynyt. Hän ohitti keskustan tutut maamerkit synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena ja saapui satamakortteliin. Höyrylauttaliikenne oli jo tauonnut yöksi. Talvella viimeinen vuoro ajettiin huomattavasti aikaisemmin kuin kesällä, jolloin kaupunkiin virtasi matkailijoita ympäröivältä maaseudulta.

Tokassa kelluvien purjealusten mastojen metsä erottui valkoisena kadun kaasulamppujen himmeässä valossa. Oskarista metsässä ja meren yllä risteili kiiltomatoja. Hän nipisti raa’an merituulen kostuttamat silmänsä kiinni ja avasi ne jälleen - yövahtien lyhtyjen valopisteet ja niiden heijastukset vain läikähtelivät pimeässä.

Purjealukset olivat tuoneet Bostonin kauppiaille tavaroita Intiasta, Kiinasta, Etelä-Amerikasta ja Kaliforniasta mantereen toiselta puolen. Kaukorahdin kuljetuksessa purjeet pärjäsivät edelleen kilpailussa höyryä vastaan, sillä pitkillä matkoilla suuri osa höyryalusten rahtitilavuudesta oli varattava polttoaineelle. Sen sijaan lyhyemmillä reiteillä säistä riippumattomien höyrylaivojen osuus rahdista kasvoi jatkuvasti. Säännöllinen nopeutta ja täsmällisyyttä vaativa posti- ja matkustajaliikenne Atlantin yli hoidettiin jo pääasiassa höyryn voimin. Oskar ei erottanut joukossa yhtään suomalaista alusta. Niiden aika olisi ehkä vasta keväällä, jos ne syksyllä olivat lähteneet talvipurjehdukselleen kotimaasta ennen satamien jäätymistä.

Oskar istahti laiturille tuulen suojaan varastorakennusten kupeeseen ja haisteli jäätävää meri-ilmaa. Atlantti yhdisti Euroopan Amerikkaan, ja viime kädessä merta pitkin pääsisi ihan minne tahansa. Se yhdisti kaikki maailman rannikot toisiinsa. Oikeastaan sama vesi oli huuhdellut Oskarin varpaita kotonakin, Pohjanlahden rannalla. Pikkupoikana hän oli aina juossut rantaan isää ikävöidessään. Merimieshuoneen laiturilla istuessaan hän oli tuntenut pääsevänsä laituria huuhtovien laineiden kautta yhteyteen isänsä kanssa. Isän, jonka laiva kellui jossakin kaukaisella merellä.

Meri yhdisti - ja erotti. Kotiin päästäkseen hänen olisi pakko päästä johonkin laivaan. Jos tokassa vaan seisoisi jokin Eurooppaan lähtevä laiva, hän voisi ottaa pestin Atlantin yli ja pyrkiä Lontoosta tai vaikka Amsterdamista takaisin kotiin. Mitenköhän Bostonissa hyyryn otto hoidettiin? Kotona merimiehet sanoivat, että leipäkori heilahti, kun pestuusunnuntaina merimieshuoneen salkoon nousi lippu. Siitä tiesi, että oli paikkoja tarjolla. Työtä vailla olevat miehet riensivät ”herneen ottoon”. Hernettähän laivalla pääasiassa syötiin. Sen Oskarkin oli karvaasti saanut kokea. Bostonissa hän ei ollut koskenutkaan herneisiin, oli ne sitten valmistettu ihan millä lailla tahansa. Ja jo samana iltana alkoi pestattuja herne niin kovasti janottaa, että he suunnistivat kapakkaan. Pestuusunnuntain yö oli usein rauhaton ja meluisa, ja olipa joskus järjestyksenvalvojaakin tarvittu, kun merimiehet olivat innostuneet liikaa.

Oskar hymähti itsekseen. Rantaviivaa myötäilevää Atlantic Avenueta pitkin hoippui merimiesviisuja hoilaava joukkio. Oli täälläkin yhtä jos toista merimiestä herne tainnut janottaa. Miehet lähestyivät. Oskar luikki kuin kulkukoira varmuuden vuoksi pois kaasulampun valokeilasta sataman varastojen varjoihin.

Jos sopivaa pestiä ei löytyisi heti, voisi hätätilanteessa kääntyä jonkun sataman seudun krympparin puoleen, bunkata tämän majatalossa velaksi ja odottaa hyyryä johonkin laivaan. Oskar oli kuullut Felix-enon oli kiroavan krymppareita, jotka yrittivät houkutella suomalaisia merimiehiä karkaamaan laivoistaan lupaamalla parempia palkkoja. Pestaavan laivan kapteeni maksaisi majoituksen ja välityspalkkion, jotka sitten aikanaan vähennettäisiin merimiehen palkasta. Niin, eivät krympparit mitään hyväntekijöitä olleet, ja liikkui pakkopestauksista ilkeitäkin huhuja. Oskarista oli parempi pysytellä heistä erossa. Jos hän menisi jonkun sellaisen majataloon, saattaisi hän pahimmassa tapauksessa lopulta velkaantua niin pahasti, että hänen olisi pakko hyväksyä mikä tahansa pesti ja astua mihin tahansa laivaan. Mistä hän tietäisi, millaiseen komentoon päätyisi? Jospa naakelisoppa eli metallisilla naakelitangoilla annettava kepitys sekä kapinoivien alaistensa luita katkovat perämiehet ja juovuspäissään ammuskelevat kapteenit olisivatkin totista totta eivätkä pelkkiä seikkailukirjailijoiden luomuksia?

Ei. Hän ei ryhtyisi ottamaan velkaennakkoa työtään vastaan. Niin huonosti asiat eivät sentään vielä olleet. Jos hän niin tekisi, ei hänellä olisi enää valinnanvaraa. Hän olisi kuin orja, vailla oikeutta itse määrätä omista tekemisistään tai edes omasta olemisestaan. Hänen olisi pakko ottaa vastaan se työ, mitä hänelle osoitettaisiin, vaikka hän sitten sillä maksaisi velkojaan kuolemaansa asti.