Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

Lymyilyä katoilla ja porttikongeissa

Kas, kas. Itse meidän rimppakinttuinen herra poliisi.”
Tuttu ääni keskeytti Oskarin synkät aatokset ja naulasi hänet seinään, johon hän oli nojaillut. ”Pilasit multa yli viikon tienestit.”
”Ja vaatekerran”, lisäsi toinen pilkallinen ääni.
”Olen pah.. E-en tarkoittanut.”
”Vai et?” Mies tuli Oskarin eteen kaasulampun valokeilan alle ja virnisti synkästi toisella suupielellään. Toisesta törrötti tulitikku.
”Ihan totta. En ajatellut…”
”Tänään sinä olet yksin.”
Jääpuikko kulki pitkin Oskarin selkäpiitä.

Kaasulampun valokeilan reunamille astui kaksi tukevarakenteista hahmoa. Kampurajalka viittasi nopealla ranneliikkeellä kohti Oskaria. Toinen hahmoista lähestyi Oskaria ja tarttui häntä harteista. Lampun valo rajasi näkyviin vain miehen suun. Muuten kasvot kätkeytyivät pimeään. Häneltä puuttui monta hammasta.

Varjoista pamahti isku Oskarin vatsaan. Hän taipui kaksinkerroin ja tuupertui maahan. Hän tunsi ohimossaan vihlaisun. Välähdyksenomaisesti hän näki saappaan kohoavan ja tunsi veren kuohahtavan päässään. Hän koukisti oikean jalkansa vatsan päälle ikään kuin suojaukseen ja singautti polven suoraksi kuin jousen. Sitten hän ponnahti pystyyn. Harvahampainen perääntyi epäröiden. Toinen hyökkääjä kyhjötti rähmällään mukulakivillä. Silmänräpäykseksi tilanne oli kääntynyt Oskarin eduksi. Hän vilkuili ympärilleen ja äkkäsi varastorakennuksen seinää vasten nojaavat tikkaat. Hänen päässään hahmottui suunnitelma. Hän yritti karistaa pelkonsa ja kerätä voimia, mutta hänen suustaan lähti vain kähinää. ”Tuli on irti!”, hän raakkui, säntäsi tikarappusille ja lähti kapuamaan ylös.

Kunpa hän ehtisi katolle ennen kuin takaa-ajajat kerkiäisivät tikkaille. Silloin hänen olisi helppo vain vetää raput ylös, ja hän olisi turvassa.

Tikkaat heilahtivat. Oskar katsahti taakseen. Harvahampainen kiipesi jo hänen kannoillaan. Heiveröinen kähinä tulipalosta ei ollut houkutellut auttajia paikalle, eikä se ollut pitkään hämännyt vastustajiakaan. Vilkkaampaan vuorokaudenaikaan sillä olisi varmasti saanut vipinää väkijoukkoon. Harvahampaisen suussa välähti jokin. Oliko sillä veitsi hampaissa? Oskar kurotti toisen säärensä katon reunalle, tarttui molemmin käsin räystääseen, ponnisti toisella jalallaan tikkaiden puolasta ja potkaisi rappuset nurin. Hampaitaan yhteen purren hän kiepautti itsensä katolle.

Tikkaat rysähtivät maahan. Alhaalta kuului rääkäisy ja voimallista sadattelua. Oskar liukasteli hädissään katon harjalle. Kun niille jäi tikkaat, ne saattaisivat koska tahansa taas olla kannoilla. Maston huojuviin nuoratikkaisiin ja liukkaisiin raakapuihin verrattuna katto oli helppo kiipeilymaasto. Oskar eteni pitkin jyrkän katon harjaa kohti seuraavaa rakennusta. Tiheään pystytetyssä korttelissa saattoi vaivattomasti loikkia katolta toiselle. Tienristeyksessä kattojen rivistöön tuli aukko. Oskar katsoi alas sydän kurkussa. Hänen edessään ja toisella sivulla ammotti kadun leveä ja syvä kuilu. Taaksepäin ei ollut palaamista, ja toisellakin puolella tien tukki rakennusten takapuolella kulkeva kapea kuja.

Oskarin alapuolella katossa erottui kirkkaanpunainen, uudempien tiilien alue. Sen reunalla lojui pitkä laudanpätkä. Se oli tainnut jäädä sinne katonkorjaajilta. Jospa se riittäisi. Oskar liukui alas ja sovitti vaarallisesti katon reunalla kurkotellen lankkua kapean kujan ylle. Se ylsi! Hän sai laskettua lankun toisen pään vastapäiselle katolle.

Tasapainotellessaan lankulla hän kuuli koko ajan jonkun hengittävän niskaansa. Päästyään kuilun yli hän katsahti taakseen ennen kuin kumartui vetämään sillan pois. Eihän siellä ketään ollut. Pelko oli luonut ääniä tyhjästä. Lankku kirposi hänen käsistään ja putosi kalahtaen alas kujalle. Ääni kiiri varmasti monen korttelin päähän! Oskar ei jäänyt odottelemaan valojen syttymistä lähitalojen ikkunoihin, vaan otti jalat alleen. Talojen asukkaat eivät olleet hänen suurin huolensa.

Vasta muutaman korttelin päässä hän uskalsi pysähtyä hengähtämään. Hänen sydämensä takoi vimmatusti. Joku liikkui alhaalla kujalla. Laahaava askel, jota seurasi raskaampi tömähdys ja taas laahaus. Oskar painoi päänsä äkkiä kattotiiliin ja pidätti hengitystään. Onneksi kaasulamppuja oli harvassa ja onneksi hänen takkinsa oli musta. Hän tekeytyi niin litteäksi kuin pystyi. Askeleet lähestyivät, kiertelivät aivan likellä ja loittonivat taas.

Puuh! Oskar uskalsi jälleen hengittää. Hän makasi mahallaan yrittäen edelleen pysyä mahdollisimman hiljaa ja liikkumatta. Yö hänen ympärillään oli aivan äänetön. Vasta siinä maatessaan hän tunsi tykytyksen ohimossa. Hänen oli täytynyt satuttaa itsensä kaatuessaan. Oikeaa silmäkulmaa jomotti. Hän napitti likaantuneet ja rispaantuneet hansikkaansa auki. Katoilla kiipeilyssä ne olivat vain tiellä. Kattotiilet tuntuivat liukkailta hänen paljaisiin käsiinsä. Lämpötila oli varmaan laskenut alle nollan. Korvalehdetkin olivat käyneet tunnottomiksi.

Oskar tunnusteli ohimoaan. Kirpaisi ilkeästi. Silmäkulma tuntui tahmealta ja sormissa näkyi verta. Hän etsi nenäliinaa taskustaan; kääntyi selälleen, tunnusteli, mutta koko tasku tuntui kadonneen. Se oli repeytynyt irti. Himskatti vieköön! Ei taskua. Ei nenäliinaa. Eikä centiäkään rahaa!

”No niin, kaikki on kunnossa. Viimeiset merkinnät vielä, allekirjoitin vuokrasopimuksen illalla ja..”
”Täytyy siis vaan saada nää romppeet pakattua kasaan.”
”Täsmälleen, Watson. Aamulla sitten rahtaamme ne jotenkin kaupungin halki Exeter Placelle.”
Court Street numero 109 ullakkohuoneen pöydällä paloi öljylamppu. Watson kiiruhti kynttelikkö kädessään alakertaan hakemaan laatikoita. Bell raapusti muistikirjaansa. Viimeisin koejärjestely oli tallennettava tarkasti ennen muuttoa, jotta hän pystyisi uudessa vuokrahuoneessa varmasti toistamaan sen.

Oskar vajosi takaisin makuulle. Yö oli pilvinen ja lähes kuuton. Sopiva valaistus hämärämiehille ja heitä pakeneville. Hän nykäisi paidan helmaa ja hinkkasi kangasta kynnellään. Saatuaan pienen reiän aikaan hän repäisi. Riekale saisi kelvata siteestä. Painaminen poltteli ohimoa. Verenvuoto oli jo oikeastaan tyrehtynyt. Haava ei ilmeisesti ollut syvä, mutta sitäkin kipeämpi. Iho tuntui olevan rikki oikean silmän ympäriltä ja ohimosta. Oskar tunki paidan takaisin housunkauluksen sisään. Olisi viisainta lähteä ennen kuin kampurajalka tulisi uudelle kierrokselle.

Oskar hivuttautui aivan katon reunalle. Pudotus olisi melkoinen. Ehkä sadevesiputkea pitkin. Tai jospa hänen jalkansa tavoittaisi ulkonemia tai koloja tiiliseinässä. Hän päätti yrittää. Hän sai kurotettua oikean jalkansa ikkunan yläreunan tiiliselle koristelistalle. Tässä lajissa ulottuvuudesta oli etua. Hän roikkui sormillaan räystäästä ja etsiskeli jalansijaa vasemman kenkänsä kärjellä. Rakennuksen nurkalla tiiliseinän saumauslaasti oli karissut. Hän sai vasemman jalkansa kahden tiilen väliseen rakoon. Oikeallekin jalalle löytyi jokin kolo. Vasemmalla kädellään hän tarrasi räystäästä ja sujautti oikean käden sormet seinänrakoon. Sitten oli taas aika kurottaa jalkoja alemmas. Ote otteelta hän laskeutui seinää pitkin. Alakerran ikkunalaudan tasalla jännitys hellitti. Voima pakeni hänen jäsenistään, ja kädet lipesivät. Hän tömähti katuun.

Lihakset repivästä ponnistelusta särkien hän tukeutui seinään ja nousi jaloilleen. Polvet tuntuivat huterilta, mutta hän oli taas alhaalla ja ehjä. Katu oli hiljainen lukuun ottamatta paria roskakasaa tonkivaa kulkukoiraa. Polvet hiukan notkuen ja sormenpäät kivistäen Oskar asteli pohjoiseen, satamasta poispäin. Hän pakotti askeleensa rauhallisiksi. Hän oli olevinaan matkalla johonkin tiettyyn määränpäähän, vaikkei hän todellisuudessa edes tiennyt, missä oli. Samalla hän terästi katseensa, viritti kuulonsa ja oli valmis minä hetkenä hyvänsä singahtamaan juoksuun. Kylki kyljessä rakennusten kanssa hän hiipi eteenpäin. Hän kiersi kaasulamppujen valokehät ja kyyristyi varjoihin tai pujahti porttikongiin joka kerta, kun kuuli pienimmänkin rasahduksen. Hän oli kuin intiaani metsästysretkellä.

Edetessään pimeydessä Oskar ei huomannut, kuinka graniitista ja punatiilestä rakennetut rantamakasiinit, varastot sekä yöksi hiljenneet työpajat vaihtuivat hilseileviin vuokrataloihin ja rannan valtaväylä kapeisiin kujiin, joiden yläpuolella liehui moneen kertaan pestyä nuhjaantunutta pyykkiä.

Kaasulamppuja oli yhä harvemmassa, eikä talojen saranoiltaan retkottavista ikkunoistakaan loistanut valon valoa. Korttelissa oli pimeää kuin hiililastissa seilaavan laivan ruumassa. Vain muutamasta ikkunasta kajastava punainen valopiste paljasti jonkun majailevan ja polttelevan piippua ikkunan takana. Muurilla mourusi kissa. Oskar hiiviskeli rottia kuhisevien, löyhkäävien jätekasojen ja kuivuneiden sekä vähemmän kuivien hevonsenlantakokkareiden yli. Välillä jalan alla litsahti, ja hän oli liukastua tai langeta kuoppiin, joita irronneet mukulakivet olivat jättäneet katuun.

Porttikongeissa seisoskeli naisia, jotka nojailivat katulampun alla laiskannäköisesti talojen lohkeilleisiin seiniin.
”Tervehdys pitkä nuorimies. Saammehan liittyä seuraan”, naiset huutelivat, lähettivät lentosuukkoja ja kikattivat äänekkäästi.
Oskar yritti olla vilkuilematta sivuilleen ja kiinnitti katseensa valoon. Hän oli kuitenkin nähnyt sen verran, että ihmetteli naisten kevytmielisiä sulkahattuja ja avokaulaisia leninkejä, joissa he varmasti hankkisivat itselleen keuhkokuumeen marraskuun yössä.

Sulkahatuista Oskariin mieleen tulivat taas intiaanit, jotka Vivianin kertoman mukaan olivat asettumassa sotajalalle. Sitting Bull ja Crazy Horse eivät suostuneet myymään maataan ja vetäytymään reservaattiin, vaan halusivat joukkoineen jatkaa vapaata elämäänsä preerialla. Vaikutti siltä etteivät Euroopasta saapuneet siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat kyenneet neuvotteluissa ollenkaan lähentymään toisiaan. Lähtökohdat olivat liian erilaiset. Intiaanien mielestä kukaan ei voinut omistaa maata. Heistä hallituksen ostoyritykset olivat täysin absurdeja. Oskar oli asettumassa heidän puolelleen. Hehän olivat täällä eläneet sopusoinnussa luonnon kanssa ja sen armoilla jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa.

Ahneilla eurooppalaisilla oli kova ynsy omistaa: julistaa maaplänttinsä omikseen, merkitä reviirinsä, ostaa omistamisesta mitään ymmärtämättömien intiaanien maat pilkkahintaan ja opettaa heidät eurooppalaisille tavoille. Siinä missä intiaaneille riitti päivittäinen toimeentulo, eurooppalaiset tahtoivat kerryttää pääomaa, rikastua: valjastaa luonnon hyötykäyttöön. Siksi kai he pitivät intiaaneja tyhminä ja laiskoina ja itseään ja omaa sivistystään ylivertaisena. Ei maksanut vaivaa yrittää ymmärtää intiaaneja ja tutustua heidän barbaarisiin tapoihinsa. Samasta syystä kai eurooppalaisilla valloittajilla oli mielestään ollut oikeus tuhota Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit ja alistaa Afrikan mustat orjikseen. Samaa tapahtui myös Saladinin idässä. Eurooppalaisille siirtomaaherroille kaikki kauppatavaraksi kelpaamaton oli arvotonta, ja kaikki mahdollinen kauppatavara heillä taas oli omasta mielestään oikeus ottaa haltuunsa itse julistamansa kulttuurisen ylemmyyden vuoksi.

Tällä kertaa kahina oli alkanut siitä, että Sioux-heimon pyhätöstä Mustilta vuorilta oli löytynyt kultaa. Seutu oli intiaaneille varattua reservaattia, jonne valkoisilla ei pitänyt olla asiaa, mutta hallitus ei ollut kyennyt pitämään kullan villitsemiä eurooppalaisia poissa alueelta. Intiaanit oli ahdistettu nurkkaan, ajatteli Oskar. Hallitus tahtoi sulkea heidät reservaatteihin, muttei kuitenkaan kyennyt valvomaan heidän oikeuksiaan siellä saati sitten takaamaan heidän elinkeinonsa jatkuvuutta. Paimentolaiselämä preerioilla vaati laajoja maa-alueita ja vapaata liikkuvuutta. Lisäksi kaupallinen puhvelinmetsästys oli riistäytynyt käsistä, ja puhvelit olivat kuolemassa sukupuuttoon. Turkismetsästäjillä oli kiire panna puhvelinnahat rahoiksi. Oskar oli sanomalehdissä nähnyt kuvia valtaisista vuotakasoista, joihin valkoiset turkismetsästäjät ylpeinä nojailivat. Lihan he olivat varmaankin heittäneet preerialle mätänemään.

Ja nyt hallitus oli aikeissa riistää intiaaneilta voimakeinoin jo kerran heille luvatun maan. Ei ihme, että reservaatissa hallituksen kitsailla almuilla elämään pakotetut intiaanit kapinoivat ja hyökkäilivät uudisasukkaiden kimppuun. Heiltä oli riistetty kaikki, koko elämäntapa ja arvot. He eivät saaneet elättää itseään niin kuin ennen, mutta eivät myöskään osanneet pelata valkoisten maailman säännöillä. Oskar tunsi myötätuntoa intiaaneja kohtaan. Ehkä heistä reservaattiin suljettuina tuntuu vähän samalta kuin minusta Oivalla - Aava preeria näkyy ja kutsuu, mutta oma tila on todellisuudessa hyvin pieni - tai Burnsilla, kun olin vaan tekevinäni jotakin sellaista, joka ei todellisuudessa yhtään kiinnosta minua, enkä ollenkaan ymmärtänyt kuinka minun pitäisi olla.

Oikeastaan intiaanit taisivatkin entisessä elämäntavassaan olla todella vapaita. Ei ihme, etteivät omaisuuden ja sen hoidon kahlitsemat eurooppalaiset ymmärtäneet heitä. Vaikka onhan luonnossakin omat rajoituksensa ja haasteensa, joiden ehdoilla on elettävä. Oskar ajatteli Saarijärven Paavoa, jonka viljan Runebergin runossa toistuvasti vei halla. Minä olen juuri nyt täysin vapaa, tajusi Oskar yhtäkkiä. Vapaa ja huoleton? En omista centiäkään eikä kukaan odota minulta mitään. Minun ei esimerkiksi tarvitse mennä töihin, eikä kotiväkikään odota minua. Minulla ei ole minkäänlaisia velvoitteita tai sitoumuksia, mutta silti huoli kuristaa kurkkuani. Olen kylmissäni, yksinäinen ja turvaton.

Ylhäältä avoimesta ikkunasta kantautuva kirkaisu sai Oskarin hermot pingottumaan. Kirkaisua seurasi mätkähdys ja joku huusi hädissään poliisia. Oskar säntäsi kadun toiselle puolelle, luikahti sivukujalle ja painautui taas kiinni talon seinään. Hän ylettyi kurkistamaan sisään verhottomasta ikkunasta, josta puuttui lasiruutuja. Niiden paikalla oli pahvit suojaamassa lakanattomalla sängyllä retkottavaa naista yön kylmyydeltä. Huone oli lohduttoman näköinen. Sängyn lisäksi siellä ei ollut muita huonekaluja kuin paljas pöytä ja kaksi kumoon kaatunutta tuolia. Oskar kavahti näkymää ja kyykistyi ikkunan alle. Hänen mieleensä muistui Felixin varoitus kaupungin pohjoisosan kortteleista, joita öisin hallitsivat rikolliset, uhkapelurit ja humalaiset merimiehet.

Vastapäisestä talosta törmäsi ulos tukevarakenteinen mies. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen ja lähti sitten juoksemaan siihen suuntaan, mistä Oskar oli tullut. Oskar kurkisti piilopaikastaan vastakkaiseen suuntaan ja näki valonkajastuksen kadun päässä. Hänen olisi tehnyt mieli pinkoa umpimähkään johonkin suuntaan, kun vain pääsisi pois rottien kansoittamalta kujalta. Hänen onnistui kuitenkin hillitä aikeensa ja järkeillä, ettei olisi viisasta näyttäytyä vielä. Sopivaa hetkeä odottaessaan hän pudisteli hermostuneesti housunlahkeitaan ja nyppi irtolankoja revenneen taskun kohdalta ikään kuin olisi kuvitellut huolitellun ulkonäön päästävän hänet pinteestä.

Katu hiljeni. Poliisia ei kuulunut. Koska Oskar ei ainakaan halunnut seurata miestä, hän lähti valoa kohti. Mietteissään hän saapui aukiolle, jonka hän tunnisti North Squareksi. Oikealla seisoi tuttu tummanharmaa vaakalaudoitettu talo ja sen vieressä kapea punatiilinen rakennus, jonka pihalle johti takorautaportti. Vasemmalla kohosi merimieslähetyksen kirkko ja suoraan edessä Mariner’s house, Bostonin satama- ja merimiesapuyhdistyksen ylläpitämä majatalo, jonka ikkunasta loistavaa valonkajoa Oskar oli seurannut. Vähän etäämpänä, aukiolta pohjoisten rautatieasemien suuntaan, Garden Courtin sivukadulla nukkui Vivian.

Oskar astui sisään kodikkaasti valaistuun lämpimään saliin. Ovella hänen nenäänsä kiiri kotoinen ruuan tuoksu, johon sekoittui lamppuöljyn hajua. Huoneen perällä roihusi takkatuli. Oskarin sormia ja korvalehtiä pisteli. Hän availi takkinsa nappeja lämmöstä hykerrellen ja pälyili varuillaan ympärilleen. Ovenvieruspöydässä paloi keroseenilamppu, jonka valossa Oskar erotti paitahihasillaan äänekkäästi korttia läiskivien miesten turpeat kasvot. ”Pannaan nokittaen”, rähähti yksi, jonka silmä oli mustana, ja Oskar näki, että puhujalta puuttui etuhampaita. Oskar värähti. Hän kyyristyi vaistomaisesti ja perääntyi takaisin ovensuun varjoihin.

Harvahampainen pelaaja ei näyttänyt huomanneen häntä. Harvahampaan vierustoverin kasvoissa komeili korvasta leukaan asti ulottuva rosoinen arpi. Kaksi muuta pelaa istui selin Oskariin. Heidät hän tunnisti helposti merimiehiksi vasemman korvalehden lävistävistä renkaista. Miehillä oli leveät selät ja tukevat käsivarret. Ei olisi ollut mukava joutua kahnaukseen heidän kanssaan. Toinen merimiehistä lätkäisi pöytään kortin omituisella peukalo-nimetönotteella. Tarkemmin katsoessaan Oskar näki, että miehen oikeasta kädestä puuttui etu- ja keskisormi.

”Voinko olla jotenkin avuksi?” kysyi ystävällinen naisääni yhtäkkiä Oskarin viereltä. Oskar hätkähti ja kääntyi naisen puoleen. Sivusilmällä hän kuitenkin tarkkaili koko ajan korttipöydän tapahtumia. Jos joku pelaajista tekisi eleen noustakseen pöydästä, hän olisi valmiina. Naisella oli pyöreät äidilliset kasvot ja rusottavat posket. Hän katsoi ylös Oskariin ja naurahti:
”Taisit vähän säikähtää meidän ykköspöydän köriläitä.” Sitten hän jatkoi ystävällisen sävyyn: ”Lämmin keitto varmaan maistuisi. Paistoimme tänä iltana sitruunakakkuakin. Sinunlaisellasi pojalla on varmasti hyvä ruokahalu.”
Oskarin vatsa kurni äänekkäästi.
”Nälkiintynyt kyllä olet, muttet oikein näytä merimieheltä noissa tamineissa. Mistä tulet, jos saan olla utelias?” Nainen vilkaisi Oskaria uteliaasti päästä jalkoihin ja antoi katseensa viipyä hänen nuhjaantuneissa, vaikkakin muodikkaissa vaatteissaan. Puhellessaan nainen johdatti kohmeisen Oskarin vapaaseen takanvieruspöytään.

”Oijoijoivoi”, henkäisi äidillinen nainen. ”Tappeluunko olet joutunut?”
”Mmhn..”
”Annapas minä vähän putsaan kasvojasi. Haudotaan vähän jäillä.”
Nainen hääri Oskarin ympärillä ja jatkoi rupatteluaan. ”Taisi kirpaista. Huomenna taitaa naamasi olla vielä vähän kirjavana, mutta haavat on pelkkiä naarmuja, onneksi. Olisi se sääli noin kauniita kasvoja.”
Oskar piteli kiitollisena jäillä täytettyä pyyheliinaa ohimollaan. Hän tunsi helpotuksen kyyneleiden pakkautuvan silmäkulmaansa, ja kätki silmänsä pyyhelinan kulman alle. Nyt ei ollut aika ruveta vetistelemään.
”Iltalomallako olet ollut vai mikä sinut tänne ajoi?”
Oskar mutisi myöntävästi ja puri kieleensä. Hän ei alkaisi setviä monimutkaista tilannettaan ventovieraan kanssa, vaikka olisihan hänen tehnyt mieli vuodattaa huolensa jollekulle. Hän ei nyt kuitenkaan aikonut taas antaa tunteidensa ja hetken mielijohteen viedä, vaan päätti ainoastaan nauttia pahamaineisen North Endin öisen keitaan takkatulen lämmöstä niin pitkään kuin mahdollista. Nainen katosi keittiöön.

”No niin, tässä sitä tullaan. Lihakeittoa ja pala vastaleivottua leipää ja kakkua. Olepa hyvä.”
Nainen pyyhälsi taas paikalle ja laski Oskarin eteen houkuttelevan kukkuraisen lautasen, leipäneljänneksen ja aimo kimpaleen kakkua. Sitten hän pyyhkäisi kätensä esiliinaan ja jäi kädet puuskassa seisomaan Oskarin vierelle ikään kuin valvomaan, että tämä varmasti lusikoisi lautasensa tyhjäksi.
Oskar empi. Hän olisi maksanut edessään olevasta annoksesta melkein mitä tahansa, mutta eihän hänellä ollut penniäkään rahaa. Hän katsoi surkeana eteensä ja nielaisi tyhjää.

”Ottasin vaan kupin lämmintä vettä, jos sopii.”
”Rahatonkin, raukka-pieni”, mutisi nainen ja nosti kätensä puuskaan. ”Ryöstettiinkö sinut? Ei kannattaisi liikkua öiseen aikaan näillä main. Sitä on kaikenlaista porukkaa liikkeellä. Tänne poliisikaan vaivaudu.”
Oskar tuijotti kaihoten lautaseensa.
”Kuule, tänä iltana talo tarjoaa. Tulet sitten joku toinen kerta maksamaan”, kuiskasi nainen kilistellen kolikoita taskussaan.

Ruokasalin seinäkello näytti viittä, mutta ulkona oli edelleen pimeää. Oskar nojasi kyynärpäitään pöytään ja hämmensi ainakin kymmenettä kertaa jo ajat sitten jäähtynyttä teekupillistaan. Puoli kuuden aikaan alkoi hämärtää, ja Oskar päätti suunnistaa takaisin kadulle. Hän tyhjensi kuppinsa ja lähti astelemaan North Streetiä pitkin etelään kohti toria, jonne lähitalojen asukkaatkin näyttivät olevan matkalla.

Asui näissä poliisin toivottomiksi julistamissa kortteleissa näköjään ihan kunnonkin väkeä. Sellaista, joka heräsi aamunkoitteessa torille ja töihin; sinnitteli elättääkseen perheensä pienillä ansioilla.

Faneuil Hallin tori heräsi eloon varhain. Ilmassa leijui jo lämpimän leivän tuoksu. Lihakauppiaat ja leipurit asettelivat tuotteitaan esille. Asiakkaat tungeksivat korit käsivarsillaan kojujen ympärillä. Työläisvaimot lapsineen sekä hienostokorttelien kokit ja palvelijat parveilivat varmistamassa perheensä lounaan ja päivällisen. Oskar maleksi pitkin torin laitaa ja suunnisti sitten takaisin kohti pohjoista rantaa sataman ja kenkätehtaiden työläisten virtaa vastaan.

Oskar istahti yön viilentämälle puistonpenkille. Aurinko nousi mereltä. Lokit nahistelivat ilmassa torilta nappaamistaan herkkupaloista. Yksinäinen laivapoika vei puiston viereiseen laituriin ankkuroituneeseen alukseen tuoretta leipää. Laivapoika, ajatteli Oskar haikeasti. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt pysytellä Oivalla Felixin, Tomin ja Kontion seurassa. Silloin hän ei ainakaan olisi voinut jäädä näin yksin. Häntä kadutti, että oli jättänyt laivan. Loppujen lopuksi Felixin petaama konttoriapulaisen ja liikemiehen oppipojan homma ei ollut yhtään sen parempi kuin isältä peritty meriammatti.

Miksei kukaan missään vaiheessa ollut tullut kysyneeksi hänen mielipidettään, ja miksi hän itsekin oli vain ajelehtinut mukana? Olihan hän monesti ollut tyytymätön, purnannut ja pyristellyt lapsellisesti vastaan, mutta oli kuitenkin lopuksi aina antanut toisten tehdä suuret päätökset puolestaan. Vaikka oli kyse hänen elämästään, juuri hänen itsensä, ei kenenkään muun. Hän olisi itse siitä vastuussa ja kärsisi seuraukset uranvalinnastaan – ei isä, äiti tai Felix-eno. Olihan hänellä vapaa tahto. Ei se ollut sukulaisten taskussa. Se, että hän niin kuvitteli oli silkkaa vastuun pakoilua. Oli niin helppo syyttää muita omasta ahdingostaan tai onnettomuudestaan, kun ei itse tehnyt omia ratkaisujaan.

Oskar tajusi, että edellisenä päivänä Burnsin konttorissa hän oli lopulta ensimmäistä kertaa jollakin lailla itse puuttunut elämänsä kulkuun. Ehkä se ei sittenkään ollut emämunaus. Ja jos olikin, voisi sen mahdollisesti vielä kääntää voitoksi. Oskar ajatteli kesäkuuta ja Bellin epäonnistunutta koetta, joka oli rohkaissut Belliä ja Watsonia rakentamaan puhuvan lennättimen ensimmäisen koekappaleen. Ehkä minä vain suuttumuksesta sain tarvittavan sysäyksen ja annoksen rohkeutta antaa pitkät kuivalle konttorityölle, jotta voisin itse hakea elämälleni uuden kurssin. Olen nyt vapaa tekemään sitä, mitä itse tahdon!

Oskarin yli pyyhkäisi helpotuksen aalto. Hänen oivalluksensa valossa myös Kontion kryptiset sanat tuntuivat saavan järjellisen merkityksen. Päiväntasaajan kastepäivän iltana he olivat yhdessä mittailleet sekstanteillaan tähtien asemaa Oivan kannelta, ja Kontio oli yllättäen äitynyt syvämietteiseksi. Harvakseltaan pudotellen hän oli lausahtanut: "Joskus totuttu kurssi voipi vierä harhahan. Silloon on paree ottaa riski ja heittäätyä vaan lennossa uurelle halssille. Eessä voi silti vielä olla aika myräkkätä, mutta siinäpä vasta merimies punnitahan." Hmm. Hän oli jo ottanut riskin. Nyt pitäisi siis valita uusi suunta. Kyllähän hän tiesi, mitä halusi. Pitäisi vain rohkaista mielensä. Edessä voisi vielä olla vaikeuksia, mutta niiden ei pitäisi antaa säikyttää itseään.

Oskar hankasi käsiään yhteen. Marraskuun kalvea aamuaurinko ei juuri lämmittänyt. Puisto oli tyhjä. Oskar oikaisi pitkäkseen penkille. Puut hänen yläpuolellaan näyttivät lohduttoman paljailta. Lokakuun tuuli oli karistanut lehdet, ja nyt ne odottivat talvea vailla verhoa.

Hän voisi mennä Court Streetille. Kerrankin hänellä olisi mahdollisuus tavata ystävänsä aamupäivällä, kun häntä ei enää kaivattu State Streetillä Burnsin konttorissa. Mutta entä kasvot? Oikealla silmällä oli vaikea nähdä mitään, ja poskea särki. Hän tuskin oli kovin hemaiseva näky. Toisaalta ainakin Bell oli aina niin hajamielinen ja työnsä lumoissa, että tuskin huomaisi mitään. Bellin käyntikortti olivat käsineet ja sateenvarjo, jotka häneltä usein jäivät eteisen pöydälle; sille samalle, jolle toiset laskivat tervehdyskäynneillään korttinsa. Watson oli joskus vitsaillut, että se mies varmaan kadottaisi päänsäkin, jos pää vaan sattuisi olemaan irti ruuvattava.

Oskar harppoi puolijuoksua takaisin kohti muiden keskustan rakennusten ylle kohoavaa Custom Housea. State Streetillä hän kurvasi oikealle kohti Old State Housea ja joutui puikkelehtimaan konttoreihinsa saapuvien pörssimeklarien ja muiden tummiin päällystakkeihin ja hattuihin pukeutuneiden liikemiesten virrassa. Heidän vaimonsa ja tyttärensä eivät vielä olleet selviytyneet aamutoimistaan. Laajahelmaisia, silkkirusetein, sulin, pitsein ja liehukkein kuorrutettuja naisia näkyi katukuvassa harvoin ennen iltapäivää.