Hyppää suoraan sisältöön

kahdeskymmenestoinen luku

Kohtaamisia Court Streetillä

Kas! Hyvää huomenta! Oletpa aikaisin liikkeellä tänään.”
”Hyvää huomenta, herra Williams!” huikkasi Oskar portaista ja jatkoi kipuamistaan kaksi porrasaskelmaa kerrallaan.
”Ystäväsi lähtivät juuri”, huusi Williams alhaalta. ”Lastasivat kamppeensa työntökärryyn ja..”
”Lähtivät?” Oskar rymisti portaat alas.
”Niin. Muuttivat. Eivät työskentele täällä enää.”
”Minne?”
”Eivät jättäneet osoitetta. Katosivat ovesta tuossa.. korkeintaan viitisen minuuttia sitten.”
Oskar säntäsi ovelle. Hänellä oli jo käsi kahvalla, kun Williams huusi hänen peräänsä: ”Oletko muuten kunnossa? Ei kai sinulle ole sattunut..”
Oskar puri hammasta. Kiihdyksissä oli päässyt unohtumaan, että hänen piti näyttää vain kasvojen vasenta puolta. Ilmeisesti ohimolle pöyhitty tukka ei riittänyt peittämään vammoja.

Oli paras pistää juoksuksi. Säntäillessään ympäriinsä Scollay Squarella Oskar tuuppi ihmisiä ja melkein törmäsi Court Streetin liikkeisiin tavaraa toimittaviin kärryihin. Hän rynnisti aukion läpi tarkastaen jokaisen poikkikadun. Moni kadulla liikkuja jäi heristämään nyrkkiä hänen peräänsä. Aukion päässä hän seisahtui tähyilemään siitä haarautuville kaduille. Missään ei näkynyt kahta työntökärryn kanssa liikkuvaa miestä. Hän ravasi aukion toiseen päähän. Ei jälkeäkään.

Vapauttava helpotuksen tunne oli tiessään. Lannistuneena Oskar musersi kadulle putoilleita kuolleita lehtiä kengällään. Mereltä kävi pureva tuuli. Oskar kääri väljänä roikkuvan takkinsa tiukemmin ympärilleen. Aleck Bell ja Thomas A. Watson, joita hän oli luullut ystävikseen, olivatkin hylänneet hänet.

Oli ollut suuren luokan virhe aukoa päätään sillä lailla. Olisi edes pitänyt varmistaa jokin toinen paikka ensin. Onko minusta tulossa yhtä harkitsematon ja räiskähtelevä kuin Vivianista? Nyt ei ollut enää mitään paikkaa minne mennä. Eikä enää voisi ryömiä takaisin Burnsin eteen nuolemaan sen moitteettomasti kiillotettuja kenkiä. Kaiken lisäksi Burns ilmeisesti kuvitteli, että hän vietti yönsä naisissa! Viha kihahti taas hänen päähänsä.

”Eikö hän tullutkaan illalla teidän luoksenne, neiti ymm.. ?”
Vivian pudisti kiivaasti päätään. Hän ei välittänyt edes kertoa nimeään herra Burnsille. Oskarin työpöytä oli tyhjä, kansikin oli kiinni. Päällystakki ei roikkunut tuolin selkämyksellä. Ja Burns oli ilmeisesti yhtä epätietoinen Oskarin olinpaikasta kuin hän itsekin.

Burns veti Vivianin yksityistoimistoonsa.
”Hän ei ole koskaan aikaisemmin jättänyt tulematta aamiaiselle. Vaimoni oli pakko nauttia rauhoittavia tippoja. Ja minä vielä toivoin..” Burns rykäisi ”että te tietäisitte hänestä enemmän. Oletan teidän viihtyneen yhdessä aikaisemminkin.” Paino oli sanalla viihtyneen.
Vivian punehtui ja kätki kasvonsa lierin suojaan. Miksi Burns häntä oikein luuli?
”Ei..” Vivian tuhahti ja puri kieleensä. Mun sängyssäni kukaan öitään vietä, hän oli ollut lisäämäisillään, mutta sai onneksi hillittyä kielensä. Tässä tilanteessa oli parasta vaan pitää pokka, eikä päästää suustaan mitään hienolle naiselle sopimatonta. Hänen pitäisi vain olla autuaan tietämätön miehen sanojen kätketyistä merkityksistä.
”No mutta? Nyt minä en kyllä olenkaan ymmärrä, missä..”
”Oskar on ravannut alvariinsa Court Streetillä. Herra Bellin..” Vivianin oli pakko taas purra kerkeään kieleensä. Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli sanonut jo liikaakin.
”Että herra Bellin? Alexander Graham Bell, puheopin professori, otaksun. Ja miten hän tähän liittyy?”
Vivian ei pitänyt Burnsin sävystä.
”Teille on muutama sähke. Saisinko allekirjoituksen tähän." " Kitoos.”

Oskar oli vanhasta tottumuksesta taas kavunnut Beacon Hillin laelle. Beacon Street numero 18:n kohdalla hän pysähtyi ja odotti tovin siinä toivossa, että Aleck Bell olisi keskipäivän vastaanotollaan. Verhot olivat kuitenkin kiinni, eikä niiden takana näkynyt liikettä. Vaunut jyristelivät mäkeä ylös.

Mikä minuun oikein meni? Olisihan se pitänyt tajuta, ettei ne miehet oikeasti piitanneet minusta. Sietivät vaan nurkissaan, ja olivat imarreltuja siitä, että joku oli kiinnostunut niitten työstä lennättimen kanssa. Kuinka saatoin olla niin tyhmä? Olen vieraassa kaupungissa rahattomana, asunnottomana, työttömänä ja ilman ystäviä. Saladinkaan ei tietenkään juuri nyt ilmaannu, kun hänestä ehkä voisi olla jotakin hyötyä. Entä Vivian? Äh, olisi noloa mennä sen luo ja selitellä omia hölmöilyjään. Sitä paitsi eihän Vivian minua siskonsa kanssa jakamaansa vuokrahuoneeseen voisi ottaa.

Kotiinkaan ei rahattomana voinut sähköttää. Ja mitä se sitten auttaisi? Äiti vain huolestuisi turhaan, eivätkä ne voisi sieltä kaukaa kuitenkaan auttaa. Lisäksi kotona satamat olivat jo jäässä. Sinne ei edes pääsisi ennen kevättä. Olisi vaan jotenkin sinniteltävä talvi Bostonissa. Tai sitten jäädyttävä kuoliaaksi kadulle.

Kaasulamppuja sytytettiin. Torilla oli sulkemisaika. Myyjät kokosivat pöytiään ja kärräsivät tavaroitaan pois. Torin laidalla kohosi pölypilviä, kun kadunlakaisija teki työtään. Hänen ympärillään kaarteli parvi lokkeja, jotka kiistelivät torimyyjien tiskeiltä pudonneista herkuista. Oskar nappasi mukulakiveykseltä kuhmuisen omenan ja pari multaista porkkanaa. Hän oli harhaillut koko päivän ympäriinsä kaupungilla.

Pitäisi edelleen pysyä liikkeessä. Kylmä korjaisi pian yöksi paikalleen asettuneen kulkurin. Olisi vain syytä kiertää satama ja North Endin korttelit kaukaa. Ei kyllä Beacon Hillillekään tehnyt mieli. Olisi masentavaa tavata Burns juuri nyt. Se vaan ajattelisi, että mitäs minä sanoin: poika on heti vaikeuksissa, kun kääntää minulle selkänsä. Western Unionin kulmaakin olisi syytä välttää siltä varalta, että Vivian sattuisi olemaan iltavuorossa. Ei ollut mitään syytä järkyttää Viviania. Oskar puri uhmakkaasti huultaan. Hän hoitaisi asiansa ensin kuntoon.

”Onpas meillä tänään vilkasta!” Williamsin viikset väpättivät.
Vivian puuskutti.
”Haet sinäkin varmaan herroja Bell & Watson. Kuten jo sille pitkälle ystävällesikin kerroin..”
”Oskar! Oskar siis kävi täällä?”
”Kävi kääntymässä heti aamusta, muutama minuutti mainitsemieni herrojen lähdön jälkeen. Ei jäänyt kertomaan kuulumisiaan, mutta aika pahalta näytti.”
”Pahalta?”
”Silmäkulma auki, silmä mustana ja melkeen umpeen turvonnut, sormet ja rystyset ruvella, paita riekaleina, takki repeytynyt, ei hattua. Hmm, siinä ne silmiinpistävimmät.”
Vivian irvisti.
”Tiedättekö, minne hän meni?”
”Ei aavistustakaan, mutta kovin oli kiireinen. Vaikka en tiedä, minne sen näköisenä ylipäänsä edes voisi mennä.”
Vivianin kurkkuun nousi pala. Oli jo tulossa pimeä. Hänen olisi löydettävä Oskar.

Lokkien kirkuna tuntui korviaraastavalta muuten autioituneella torilla. Oskar asettui tuulensuojaan torin reunustan pikkupuotirivistön näyteikkunaseinustalle. Thackereyn herkkukaupan ikkunassa säkit pursuilivat eksoottisia mausteita, kahvipapuja ja kastanjoita. Peremmällä näkyi vitriini täynnä erilaisia kermatoffeita, marenkeja ja koristeellisiin käärepapereihin pakattuja konvehteja. Myyntipöydän takana hyllyt notkuivat herkuista. Oskar käänsi selkänsä näyteikkunalle ja nakersi pehmentynyttä omenaansa.

Kadunlakaisijakin oli jo mennyt matkoihinsa. Oskar oli jäänyt yksin roskakasoja penkovien lokkien kanssa. Vai oliko sittenkään? Hän erotti liikettä näkökenttänsä laidalla ja käänsi päätään nähdäkseen paremmin. Faneuil Hallin edustalle oli jostakin ilmestynyt yksinäinen kastanjanmyyjä, joka kyhjötti kumaraisena kodikkaasti loimottavan hiilipannunsa ääressä. Oranssinen loimotus houkutteli Oskaria puoleensa. Olisi ihana päästä lämmittelemään käsiään hiilipannun hehkussa.

Oskar suuntasi kohti lämmönlähdettä. Tultuaan askelen päähän kastanjanmyyjästä hän kurotteli varovasti käsiään pannua kohti.
”Tulossa kylmä yö”, totesi huppupäinen myyjä tyynesti, ikään kuin asia ei ollenkaan koskettaisi häntä itseään ja ojensi paperituutillista kastanjoita Oskaria kohti.
Oskar ojensi kätensä. Ele jäi kuitenkin puolitiehen. Hänellä ei ollut varaa suloisesti lämmittäviin herkkuihin.
”Vain kymmenen centiä pussi, suuremman saa viidellätoista.” Kastanjanmyyjän valkoiset hampaat hohtivat hänen väläyttäessään hymynsä pimentyvään iltaan.
Oskar kohensi kaulustaan, työnsi kätensä syvälle housuntaskuihin ja hivuttautui lähemmäs hiilipannua. Hän nauttisi vain hetken lämmöstä ennen kuin olisi pakko taas siirtyä kauemmas. Itsepintainen myyjä ei antanut periksi, vaan työnsi kastanjapussin aivan hänen rintaansa vasten. ”Oskar on hyvä ja ottaa vaan.”
Oskar nosti katseensa. Kastanjamies vetäisi hupun niskaansa. Hupun alta paljastuivat tutut tummat kasvot ja valkoinen turbaani, ja taas hiilten oranssisessa hehkussa välkähtivät valkoiset hampaat.

Oskar tarttui kiitollisena kastanjapussiin. Hän avasi sen, poimi yhden kastanjan ja tunki loput ehjään takintaskuunsa. Kuinka mukavasti se lämmittikään.
”Tahtoisiko Oskar kuulla vielä yhden tarinan? Sitten olen velkani maksanut, eikä Oskar tarvitse minua enää. Näen sen. Olen seuraillut Oskaria.”
Oskar nyökkäsi ja haukkasi ahnaasti kastanjaansa. Mutta mitä Saladin oli sanonut velasta ja siitä, että Oskar pärjäisi omillaan? Hänhän ei ollut vielä kertaakaan joutunut pahempaan pulaan. Kenties lokkien kirkuna oli sekoittanut Saladinin pään lopullisesti, tai sitten Oskar oli kuullut väärin. Mutta samapa tuo. Kunhan vain voisi lämmitellä vielä hetken.

Saladin veti hupun taas päähänsä, hönkäisi kämmeniinsä ja aloitti:

”Satoja vuosia sitten, kun asutusta oli harvakseltaan ja metsät kuhisivat villipetoja, hallitsi maata kuningas ja kuningatar, joilla oli poika nimeltä Ahmed. Kymmenentenä syntymäpäivänään Ahmed sai kuningattarelta härän. Poika hoiti härkäänsä hyvin, ja pian heistä tuli erottamattomat ystävät.

Vuoden kuluttua kuningatar sitten kuoli ja kuningas meni uusiin naimisiin. Uusi kuningatar inhosi Ahmedia, eikä voinut sietää härkää silmissään. Häntä harmitti kovasti pojan ja härän ystävyys, ja hän oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen härän pois hovista. Kun hän ei itse keksinyt mitään sopivaa keinoa eläimestä pääsemiseksi, hän kysyi neuvoa kanoja hoitavalta eukolta.

Seuraavana päivänä kuningatar jäi vaikertaen makaamaan vuoteeseensa ja teeskenteli sairasta, kuten kanaeukko oli neuvonut. Kuninkaan paikalle hälyttämät hovilääkärit vain pyörittelivät päätään. Kukaan heistä ei osannut auttaa kuningatarta. Silloin kuningatar kutsutti kanaeukon luokseen. Tämä tuli vuoteen vierelle ja totesi hetken aikaa tutkittuaan, että kuningattaren vaivaan olisi vain yksi lääke – kolme kulausta Ahmedin härän verta.

Kuningas kieltäytyi kajoamasta härkään, sillä hän oli ensimmäisen vaimonsa kuolinvuoteella antanut sanansa siitä, ettei anna kenenkään erottaa Ahmedia ja härkää toisistaan. Mutta seuraavana päivänä kuningatar oli olevinaan entistä sairaampi, ja kolmantena päivänä kuningattaren teeskennelty sairaus oli jo äitynyt niin pahaksi, että hän uskoi kuolevansa. Suurta tuskaa teeskennellen hän sanoi kuninkaalle, että jollei härkää teurastettaisi ja hän saisi lääkettään, kuningas yksin olisi syypää hänen kuolemaansa. Silloin kuninkaalle ei enää jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa käsky teurastaa härkä.

Ahmed tuli hyvin surulliseksi kuullessaan tappoaikeista. Murheissaan hän meni härkänsä luo talliin. Kun härkä kuuli, mikä poikaa suretti, se tokaisi: ”Pää pystyyn vaan. Kuningatar ei ikinä saa pisaraakaan vertani.”

Seuraavana päivänä palatsin eteen kerääntyi kansaa katsomaan teurastusta. Kuningatarkin ponkaisi iloissaan vuoteestaan ja riensi pihalle, sillä hän ei halunnut menettää pienintäkään yksityiskohtaa kauan odottamastaan tapahtumasta. Kun härkää talutettiin linnanpihalle, se kehotti Ahmedia: ”Hyppää selkääni niin nähdään, onko sinusta ratsumieheksi.”
Ahmed nousi härän selkään. Härkä ponnahti yhdeksän kilometrin korkeuteen ja laskeutui takaisin palatsin pihalle. Ahmed yhä selässään se ravasi tanner pölisten väkijoukon läpi ja lävisti kuningattaren sarvillaan kuoliaaksi.

Sitten härkä lähti laukkaan. He matkasivat pysähtymättä yli korkeiden kukkuloiden ja halki metsien, pitkin lehmipolkuja ja karjateitä, poikki laidunten ja merenlahtien, kauas kaikkien karttojen ulkopuolelle. Kun härkä viimein seisahtui, se sanoi:
”Pistä kätesi vasempaan korvaani ja vedä sieltä esiin liina. Kun levität sen, on sille katettuna ruhtinaallinen ateria.”

Ahmed teki työtä käskettyä ja joi ja söi vatsansa täyteen. Aterian jälkeen hän taitteli liinan taas kokoon ja työnsi sen takaisin härän korvaan. Härkä sanoi:
”Huomenissa keskipäivän aikaan minun pitää käydä tämän niityn poikki metsään, joka on täynnä petoja. Siellä on apinoita, leopardeja, käärmeitä ja tiikereitä sekä jättimäinen tultasyöksevä lohikäärme. Ne kaikki tulevat vuorotellen taistelemaan minun kanssani. Minä voitan ne kaikki, paitsi sen lohikäärmeen, sillä se on tappava minut.”
”Ei, älä mene kallis härkäni. Sinä et saa kuolla!” parkui Ahmed silmät kyynelissä.
”Kyllä siinä vaan niin tulee käymään. Kiipeä sinä puuhun, ettei kukaan näe sinua. Ja kun minä olen kuollut, odota että lohikäärme vetäytyy kauemmas. Ota sitten vasemmasta korvastani liina ja oikeasta korvastani keppi. Kun heilautat sitä kolmasti pääsi yläpuolella, muuttuu se miekaksi, jolla voitat kaikki vastustajat. Sillä voit tappaa lohikäärmeen. Mutta ennen sitä leikkaa vielä kaistale selkänahastani ja tee siitä itsellesi vyö. Se vyötäisilläsi kukaan ei voi surmata sinua.”

Seuraavana päivänä kävi juuri niin kuin härkä oli ennustanut. Metsän pedot kamppailivat vuoron perään Ahmedin härän kanssa. Härkä voitti suuren myrkkykäärmeen sarvillaan ja talloi leopardit ja tiikerit helposti jalkoihinsa, mutta lohikäärmeen kanssa se joutui ankaraan taisteluun. Tanner tömisi ja Ahmedin piilopaikakseen valitseman puun latvus huojui niin, että Ahmedin piti tarrautua tiukasti oksiin kiinni, ettei hän pudonnut. Kun lopulta tuli hiljaista ja pöly laskeutui, Ahmed uskaltautui alas puusta.

Kaksi päivää Ahmed istui vain härkänsä ruumiin vieressä ja itki. Hän ei edes kyennyt syömään eikä juomaan. Kolmantena päivänä hän nousi, otti härän vasemmasta korvasta liinan, levitti sen ja ahmi vatsansa täyteen, sillä hän oli kovin nälissään. Syötyään hän otti härän oikeasta korvasta kepin, leikkasi härän nahasta itselleen vyön ja sitoi sen vyötäisilleen.

Kolme päivää ja kolme yötä hän harhaili metsässä ympäriinsä, kunnes näki kauniin kuninkaan tyttären, jonka kuninkaan ritarit olivat hiuksistaan sitoneet kiinni puuhun odottamaan tultasyöksevää lohikäärmettä. Ahmed meni prinsessan luo ja irrotti hänen hiuksensa. ”Painu tiehesi! Nyt on minun vuoroni tulla uhratuksi lohikäärmeelle. Se on velvollisuuteni ja kunniatehtävä”, tiuskaisi kuninkaantytär närkästyneenä ”Ala mennä. Anna olla! Et sinä sille kuitenkaan mitään mahda.” ”Enkä mene! Minä vielä voitan sen pedon. Saatpa nähdä!” kerskui Ahmed, eikä lähtenyt pois vaikka prinsessa kuinka maanitteli ja mankui.

Pian he kuulivat lohikäärmeen saapuvan. Maa järähteli, jo kaukaa kuului korske ja karjunta. Ja kun se tuli lähemmäs sitä puuta, johon prinsessa oli ollut sidottuna, se syöksi valtavan tulenlieskan. Ahmed otti keppinsä ja heilautti sitä kolme kertaa päänsä yläpuolella. Siinä samassa keppi muuttui säihkyväksi miekaksi, jolla hän sivalsi lohikäärmeeltä pään poikki.

Ahmed leikkasi lohikäärmeeltä kielen ja sanoi lähtöä tehden prinsessalle, että oli nyt tehnyt kaiken voitavan. Oli aika heittää hyvästit. Mutta ennen kuin Ahmed ehti suoria tiehensä, prinsessa sitoi salaa hänen hiuksiinsa timanttisormuksen.

Kun kuningas murhemielin lähestyi paikkaa odottaen löytävänsä puun ympäriltä vain tyttärensä jalanjäljet ja ehkä muutaman hiussuortuvan, hän riemastui suuresti nähdessään prinsessan ilmielävänä ja vahingoittumattomana. Kotona linnassa prinsessa kertoi isälleen pelastajastaan. Kiitollinen kuningas antoi kuuluttaa ympäri maata, että se ken tulisi linnaan mukanaan lohikäärmeen kieli ja timanttisormus, saisi prinsessan käden ja perisi valtakunnan.

Linnaan alkoi virrata väkeä mukanaan erilaisia sormuksia ja kieliä. Oli tiikerin kieliä, leijonan kieliä, suden kieliä, jopa lehmän kieliä, mutta kenelläkään ei ollut lohikäärmeen kieltä, eikä prinsessan timanttisormusta. Lopulta Ahmedkin saapui hoviin kovin ryysyisenä ja pitkästä matkastaan ryvettyneenä. Toiset kosijat pilkkasivat häntä, ja kuningas oli ajaa hänet tiehensä, mutta prinsessa pyysi hymyilen, että poikakin saisi näyttää tuomisensa.

Ahmed ojensi kuninkaalle lohikäärmeen kielen ja sormuksen. Kuningas tarkasteli sormusta ja näki, että siihen oli kaiverrettu prinsessan nimi, ja sanoi: ”Totta tosiaan. Sinä olet saava tyttäreni ja valtakuntani.” Muut kosijat joutuivat nielemään pettymyksensä ja palaamaan koteihinsa. Ahmed sai loisteliaat sametista ja silkistä ommellut kultakirjaillut vaatteet. Kun hän puki ne ylleen, ei koko maassa ollut hänen veroistaan.

Niin Ahmed ja kuninkaantytär menivät naimisiin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Saladinin kertoma satu Ahmed ja härkä on mukaelma kahdesta lohikäärme- ja ihmesaduista: Pekka ja härkä, vanha irlantilainen satu ilmestynyt Valittujen Palojen Suuressa satukirjassa 1971, ja The little Bullcalf, englantilainen kansansatu kirjasta Joseph Jacobs 1894 More English Fairy Tales, lähde satu- ja tekstiarkisto www.sacred-texts.com.