Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmeneskolmas luku

"Tyrkytät siis itseäs ihan tosissas mulle töihin”

Oskar värjötteli sillan kupeessa ja painoi leukansa takin kauluksen sisään. Hän nyki hihoja pidemmiksi ja veti lopulta käsivartensa kokonaan väljän takin sisään. Nyt vähän hajonneillekin hansikkaille olisi ollut käyttöä. Eivät ne sieltä katolta paljon lämmittäneet. Pussillinen kastanjoita oli huvennut nopeasti, ja nälkä kurni nyt entistä kovemmin. Mitäköhän Saladin taas oli meinannut? Tahtoiko se vaan ärsyttää, vai mitä? Olisihan sellainen pöytäliina ja miksei keppikin tullut nyt todella tarpeeseen.

Oskar tuijotti eteläisiin kaupunginosiin johtavalta sillalta mereen. Jos hän vain olisi mennyt Court Streetille hetkeä aiemmin. Tai pitänyt suunsa kiinni Burnsin toimistossa. Kaikki olisi ennallaan. Häntä odottaisi lämmin, herkullinen ateria ja pehmeä vuode. Mutta ei. Hän oli taas kerran pilannut kaiken. Ensin pikaistuksissaan aukonut päätään ja aamulla vielä kuvitellut, että Court Streetillä hänet otettaisiin avosylin vastaan.

Vivianilla meni hyvin, Oskar tuumi. Se oli päässyt lennätinoperaattorin oppilaaksi, ja oli selvästi innostunut työstään. Pari viikkoa sitten se oli kertonut lähettäneensä ensimmäisen sanomansa, ja sanonut kohta olevansa valmis ”plug-operaattori”. Plug-nimitys huvitti Oskaria. Miksiköhän aloittelevia lennätinoperaattoreita kutsuttiin samalla nimellä kuin loppuun ajettuja kaakkeja? Entä Watson sitten? Päässyt keksijäksi, vaikka oli vasta kolme vuotta sitten aloittanut Williamsin pajassa oppipoikana.

Williams oli siis menettänyt Watsonin kokonaan, ainakin toistaiseksi. Ja Williams kun kaipaili alituiseen lisää työvoimaa. Miehellä vaikutti olevan enemmän tilauksia kuin se ehti toimittaa. Siinä oli huumorintajuinen ja reilu mies, vähän samanlainen kuin Kontio oli lopulta ollut, ajatteli Oskar hiukan haikeana. Arvosti osaamista ja pani vähemmän painoa sievistelevälle käytökselle tai muille ulkonaisille seikoille. Williamsin oppilaana ei varmaan olisi yhtään hullumpi olla. Mitä Kontio oli sanonutkaan? Että voisi olla myräkkätä..

Kaupungin yllä leijui auringonnousun punaiseksi hunnuksi värittämä usva. Vivian vaihtoi jalkaa ja puhalteli hansikoituihin kämmeniinsä. Hänen hengityksensä kohosi huuruna aamun kirpeään pakkasilmaan. Ohi vieri aamulehtiä silmäilevien työmatkalaisten täyttämä raitiovaunu, jota kiskoi höyryävä ja puuskuttava hevonen.

Vivian oli tehnyt asiaa Burnsille, eikä hädissään ollut muistanut, ettei konttorilla kukaan aloittanut työpäiväänsä ennen yhdeksää. Hän veti hartiahuiviaan tiukemmin ympärilleen. Pitäisi vaan malttaa odotella vielä. Burnsin ovi pysyisi suljettuna ainakin tunnin. Vivianin otsa vetäytyi kurttuun. Sillä välin Oskar saattaisi paleltua kuoliaaksi jossakin kadulla. Eihän sillä ollut edes hattua eikä käsineitä!

Masentuneena Vivian suuntasi tavaraa rahtaavien kärryjen perässä Faneuil Hallin torille. Hän yritti rauhoitella itseään ajattelemalla, että mahdollisesti Oskar olikin jo löytynyt ja nukkui parhaillaan lämpimän peittonsa alla Mt Vernon Streetin ylellisyyksien keskellä. Mereltä käyvässä purevassa viimassa oli kuitenkin vaikea vakuuttua onnellisesta ratkaisusta. Mutta vaikka Oskar parhaillaan paleltuisi jossakin, ei kai silti olisi synti juoda kupponen teetä torikojussa ja yrittää pitää ainakin itsensä lämpimänä. Torilla hän voisi myös hälyttää ystävänsäkin mukaan etsintöihin. Ehkä joku olikin sattunut näkemään Oskarin.

”Kas, hyvää huomenta taas, Oskar.”
Oskar näytti hölmistyneeltä.
”Ystäväsi taisi mainita nimesi.”
”Aa, hyvää huomenta, herra Williams”, toivotti Oskar hampaat kalisten. Watson oli siis käynyt Court Streetillä.

Williamsin höyrykoneet pauhasivat jo täysillä. Sinitakkiset mekaanikot puuhailivat sorvien ääressä. Verstaalla leijui vastakeitetyn kahvin ja tuoreen leivän, konerasvan ja höyrykoneessa poltettavan kivihiilen hajujen kutkuttava sinfonia. Oskar tunsi olonsa heti kotoisaksi ja oli varma, että saisi hoidettua asiansa parhain päin. Williams itse istui aamukahvilla sanomalehteen syventyneenä pienessä toimistossa konepajan perällä. Oskar tärisi. Pajan lämpö alkoi pistellä nenää, poskia ja varpaita.

Williams pahoitteli tapansa mukaan, että hänen paras oppilaansa oli viety käsistä ja uppoutui sitten taas lehteensä. Oskar tiedusteli, olisiko Williamsilla toimitettavia asioita tai voisiko hän ehkä siivota pajaa.

”Kuules nyt poika. En todellakaan tiedä, missä herrat Bell & Watson on. Ei sun kannata täällä norkoilla. En usko, että ne tulee takaisin ennen kuin keksintö on valmis.”
”Ei kun mä vaan, jos herra Williamsilla olis mulle jotakin toimitettavaa. Jos niin.. Voisin vaikka alkaa lakasta lattiaa, jos sopii”, pyysi Oskar käheästi, ääni värähtäen.
Williams nosti katseensa uutisista ja laski lehtensä saman tien eteensä pöydälle. Oskarin vaatteet olivat kosteat ja ryppyiset, eikä Oskar itsekään edelleenkään vaikuttanut olevan oikein kuosissaan. Hänen huulensa sinersivät ja kädet ja poskipäät pistivät silmään vaikoisina, eilisiä haavaumia lukuun ottamatta.
”Ehkä sinulla ei tänä aamuna ole yhtä kiire. Jos vaikka liittyisit aamukahviseuraan.”
Oskar kiitti ja tarttui ahnaasti leipään.

”Kuulisin jo kernaasti, mitä naamallesi on tapahtunut. Varmaan hyvä tarina.”
”Mmmm no”, mutisi Oskar nolona suu täynnä leipää.
”Sun tyttöskin kävi täällä etsiskelemässä.”
Oskarin kahvi meni väärään kurkkuun. Yskänpuuskan jälkeen hän tavoitteli ääneensä taas reipasta sävyä: ”Aattelin, että voisin ehkä olla hyödyks täällä nyt, kun yksi apulaisistanne on taas poissa.”
”Sä kai mekaanikko ole?”, tiedusteli Williams huvittuneesti.

Oskar harmistui. Williams ei tainnut ottaa häntä tosissaan. Hän selitti kiihkeästi viihtyvänsä koneitten parissa ja kertoi Watsonin opettaneen hänelle jo yhtä ja toista. Williams myönsi, että parempaa opettajaa sai hakea. Oskar keräsi kaiken rohkeutensa.
”Tahtoisin kovasti oppia. Teen juoksupojan hommia ja pidän konepajan järjestyksessä ja.. ”
”No, no. Kohta lupaat jo kiillottaa kenkäni ja nappinikin", keskeytti Williams. "Tyrkytät siis itseäs ihan tosissas mulle töihin.” Williams siveli muhkeita viiksiään mietteliäänä ja virkkoi: ”No jaa. Ullakko on taas tyhjillään. Voit raivata itselles sinne makuusijan. Taitaa mulla jossain patjakin olla. Näillä pakkasilla ketään ulos aja.”
Oskar kiitteli vuolaasti. Hän olisi kernaasti hypännyt hyväntekijänsä kaulaan, mutta tyytyi sen sijaan lupaamaan, että aloittaisi saman tien.

”Tuli mieleeni, että saattaisitte jo tarvita uusia tyhjiä sähkelomakkeita.”
”Kiitoksia, vaikka onhan näitä vielä. Mutta ei lisä koskaan pahitteeksi ole. Meneehän näitä. Oletteko.. Onko nuoriherra Sjögren..?”
”Ei ole näyttäytyny. Luulin, että ehkä te..”
Oskarin tuoli oli edelleen tyhjä. Toimisto tuntui ihan kuolleelta ilman häntä.
Oi, anna hänen olla elossa! Auta hänet turvaan, rukoili Vivian nopeasti mielessään. Hän tunsi liiankin hyvin öisten katujen vaarat.

Illalla Oskar sulloi kovitetun kauluksensa, varahansikkaat ja tumman pukunsa matka-arkkunsa pohjalle. Hän oli iltapäivällä lähettänyt sanan ja pyytänyt Burnsia toimittamaan tavaransa Court Streetille. Ullakon nurkka, johon hän oli levittänyt Williamsilta saamansa patjan tuntui kodikkaalta ja mukavalta. Oskar pesi vihellellen ullakon pyöreää ikkunaa. Kaupunki levittäytyi sokkeloisena hänen allaan. Ihmiset taapersivat kuin muurahaiset etsimässä tietään sen käytävillä. Oskarista tuntui, että hän oli raivannut sinne jo monta tuttua polkua. Tehtyään puhdasta jälkeä hän ripusti venetsialaiset lasihelmensä ikkunaan ja heittäytyi tyytyväisenä pitkäkseen patjalle. Hän sulki silmänsä ja loihti uusille seinille tutun valojen ja värien leikin.