Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmenesneljäs luku

”Et kai vaan oo lähössä merille?”

Seuraavana aamuna Oskar heräsi ullakon hämärässä ja sytytti kynttilän, jolle hän oli edellisenä päivänä vääntänyt jalan rautalangasta. Kömmittyään esille peiton alta hän värisi kylmästä. Siitä huolimatta hänen mielensä oli keveämpi kuin kertaakaan kotoa lähdön jälkeen. Tuntui kuin hän olisi viime päivinä vihdoin saanut halkaistua liian ahtaaksi käyneen kotelon, joka oli ahdistanut häntä jo kuukausia. Ahdistava painon tunne oli poissa. Mikään ei enää likistänyt hänen rintaansa, vaan hän saattoi taas hengittää vapaasti. Myös kirjaimellisesti, sillä Williamsilla kukaan ei pakottaisi häntä sonnustautumaan korkeaan kovitettuun kaulukseen. Ihan kuin ullakon ilmassa olisi yhtäkkiä ollut nostetta. Oskar oli täynnä silkkaa olemassaolon riemua, kuin navetan pimennosta kevätlaitumille säntäävä lehmä tai vastakuoriutunut perhonen. Hän olisi varmaan leijaillut kattoon ja liihotellut ympäriinsä uudessa kortteerissaan, ellei hytinä olisi saanut häntä kiireesti tarttumaan merimieskirstun päällä makaaviin vaatteisiin.

Hän veti kiireesti ylleen illalla esille ottamansa vanhat lyhyiksi käyneet housunsa ja virttyneen villapaitansa, pirskotti kasvoilleen pesuvadista jäätävää vettä ja jätti tahallaan untuvaiset partahaivenensa ajamatta. Täällä ne tuskin häiritsisivät ketään. Tukkakin saisi taas rauhassa kasvaa entiseen mukavaan mittaansa. Sitten hän loikki portaat alas, syöksähti ulos loistavaan aamuun ja lähti harppomaan kuuraisina kimaltelevia mukulakiviä pitkin State Streetille Viviania vastaan.

Yöpakkasen jäljiltä kankeiksi käyneet lehdet rapisivat merimiessaappaiden alla. Tienvierustan vaahterat säihkyivät huurteisina. Killui niissä vielä joku helakanpunainen lehtikin, joka reunoiltaan sokerihuurrettuna kimalteli mereltä nousevan auringon valossa kuin jalokivet Saladinin tarinan timanttilammessa. Oskaria huvitti. Hän ajatteli leikillään, ettei hänen ainakaan enää koskaan tarvitsisi sanoa kenellekään ”terveydeksi”, ja prinsessakin odotti vain parin kadun kulman päässä. Oskar loikkasi tielleen osuneeseen lätäkköön ja nautti kuin pikkulapsi pirstoutuvan jään helinästä. Hän kahmi lapasen täyteen riitteisiä lehtiä ja heitteli niitä ilmaan. Viipottaen ne laskeutuivat hänen olkapäilleen ja hiuksiinsa. Harmi vaan, ettei missään näkynyt lehtikasoja, joissa olisi voinut kunnolla peuhata. Satunnaiset ohikulkijat puistelivat päätään hänen touhuilleen ja siirtyivät toiselle puolen katua, mutta hän ei huomannut sitä. Hän olisi pakahduttavassa riemussaan tahtonut syleillä koko maailmaa.

Western Unionin lennätintoimiston edessä Oskar veti syvään henkeä ja antoi keuhkojensa täyttyä kirpeän raikkaasta aamuilmasta. Siinä leijui ihana vastapaistetun leivän tuoksu. Hän poimi maasta kourallisen lämpimänruskeita kastanjoita. Jokaisen kastanjan pinnassa oli omanlaisensa kuviointi. Hän seuraili sormellaan ruskeaan pintaan piirtyneitä kiemuroita, jotka häneltä aiemmin olivat jääneet tyystin huomaamatta. Mistä muusta hän oli jäänyt paitsi? Maailma tuntui olevan pullollaan ihmeitä ja mahdollisuuksia, jotka vain odottivat löytäjäänsä.

Vivian saapui torin suunnalta. Oskar tunnisti tytön jo kaukaa. Hän antoi kastanjoiden pudota ja kirmasi vastaan. Kuin myrskytuuli hän kaappasi Vivianin kainaloista ilmaan.
”IIh, Oskar!” kiljaisi Vivian, jonka jalat killuivat metrin verran katukiveyksen yläpuolella. Oskarin uusi asu ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. ”Tuskin tuntisin sua, ellet ois noin tikahtua riemuun. Toi syntymämerkki ja hymykuoppa on pettämätön yhdistelmä, varsinkin kun täällä ei nyt satu näkyyn oviaukkoja, joihin verrata pituutta.”
Oskar nauroi ääneen ja pyöräytti ystäväänsä kierroksen ilmassa.
Vivian kikatti. Hänen hattunsa lensi kadulle, ja punaiset kiharat ryöpsähtivät olkapäille. Yhtäkkiä Vivianin kulmakarvojen väliin ilmestyivät huolen rypyt. Äänensävy muuttui kiukkuiseksi. ”Missä sä oot oikein ollu? Mikset tullu kertomaan mulle? Oltashan me sulle jostain punkka puhuttu. Olen ollut niin..” Vivian vilkaisi Oskarin asua vielä kerran ja vaikeni äkisti.

Huolirypyt silisivät, ja Oskar näki varjon laskeutuvan ystävänsä silmiin. Hän mietti, mikä oli mahtanut padota puhetulvan. Hän ei tuntenut tyttöä näin vakavana. Oskar oli juuri laskemassa Vivianin maahan, kun tämä kysyi arastellen:
”Et kai vaan oo lähössä merille?”
”Arvaa!” hihkui Oskar ja kiepautti tyttöä taas kierroksen ilmassa.
Vivian kiljui, huitoi nyrkeillään ilmaa ja vaati Oskaria sillä siunaamalla laskemaan hänet alas ja selostamaan juurta jaksain, mitä kahden viime päivän aikana oli tapahtunut.

Oskar äimistyi. Tavallisesti Vivian naureskeli Oskarin vakavuudelle ja penäsi, etteikö jäyhistä Pohjolan kasvateista löydy ollenkaan leikkisää otetta elämään. Hänestä Oskar otti tavallisesti kaiken liian raskaasti, mutta nyt taas ei Vivianista selvästikään ollut leikin aika. Muutaman villin pyörähdyksen jälkeen Oskar armahti tyttöä. Hän yritti hillitä villinä kuplivaa iloaan ja antaa seikkaperäisen ja johdonmukaisen selostuksen kaikesta, mutta onnistui innoissaan vain vyöryttämään edellisten päivien tapahtumat yhtenä sekavana vyyhtinä ystävänsä niskaan.

”Loistavaa, kerrassaan mahtavaa, suurenmoista!” kiljaisi Vivian ja pyyhkäisi käsineellään vaivihkaa silmäkulmaansa saatuaan jälleen maata jalkojensa alle. ”Mun täytyy nyt pitää kiirettä, etten myöhästy. Mut tavataan illalla. Tuun ystävien ja ison herkkukorin kanssa. Pistetään kunnon tupaantuliaiset pystyyn.”

Viikko Oskarin Court Street numero 109:n ullakolle muuttamisen jälkeen Burnsin ajuri toimitti konepajalle ison paketin. Oskar otti sen vastaan ja kuvitteli ensin, että Burns oli jostakin syystä kiinnostunut lennättimestä. Mutta laatikko olikin osoitettu hänelle! Suomesta! Oskar asetti sen konepajan nurkkaan odottamaan ja vilkuili sitä tämän tästä. Hänen hihansa oli vähällä juuttua höyryvoimalla käyvää sorvia pyörittävään hihnaan, kun hän ajatukset paketissa ja kotiväessä toimitteli asioitaan. Lounaan jälkeen Williams päästi hänet pinteestä. "Eiköhän tämä riitä tältä päivältä, Oskar. Laputapas jo ullakolle avaamaan pakettias kaikessa rauhassa. Palaat sitten taas huomenna sorvin ääreen."

Laatikko oli raskas. Onneksi Williams tarjoutui auttamaan portaissa. Yhdessä he heivasivat paketin Oskarin patjan viereen. Oskar riisui sinisen työtakkinsa, suki kähäräiset suortuvansa korvan taakse ja petasi sänkynsä. Hän tahtoi lykätä paketin avaamista, jotta voisi vielä hetkisen elää iloisen ennakko-odotuksen vallassa. Paketti oli äidiltä. Oskarin kädet melkein vapisivat, kun hän lopulta kävi laatikon kimppuun.

Päällimmäiseksi oli pakattu edelliskesäisiä Vasabladetin numeroita. Tuttu kieli teki olon kotoisaksi. Oskar otti päällimmäisen lehden, eikä laskenut sitä käsistään ennen kuin oli ahminut jokaisen sanan. Sanomalehtien alta paljastui pehmeä, kotitekoinen tilkkupeitto, josta hän tunnisti äidin toissakesäisen leninkikankaan, miesten paitojen hienon palttinapellavan ja pikkusiskojen pyhämekkokuosin. Oli siinä kaistale hänen housukangastaankin. Peitto oli äidin ja sisarten ompelema ja Oskar oli tunnistavinaan siitä myös heidän tuoksunsa. Hän ei voinut mitään sille, että peittoa nuuhkiessa hänen silmänsä kostuivat ja pari kyyneltä vierähti peitollekin.

Mutta eivät ne olleet surun eivätkä oikeastaan ikävänkään kyyneliä. Olihan hän viime päivinä ollut täydellisen onnellinen. Paketti vaan nosti pintaan rakkaita ja liikuttavia muistoja kotiväestä ja tienoosta, jolla hän oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 15 vuotta. Hän päätti jakaa onnensa perheensä kanssa. Olisi syytä ensi tilassa pyytää Viviania sähköttämään kiitokset ja kuulumiset merten yli Raaheen. Pääsee minunkin ajatukseni kerran valtatielle, myhäili Oskar kuvitellen mielessään Atlantin alla poukkoilevia sähkösykäyksiä, jotka lennätinoperaattorin pöydällä muuttuisivat taas järjellisiksi kirjaimiksi, sanoiksi ja lauseiksi.

Oskar purki laatikosta vielä kaulaliinan, lapaset, pipon, villapaidan, kirjottuja lakanoita, muutaman kirjan, nekkuja ja parin pitkävartisia villasukkia, joihin oli kiinnitetty lappu: "Herra Pitkäsäärelle, toivottavasti nilkkojasi ei nyt palele!" Koko suku oli osallistunut lahjojen valmistamiseen. Laatikon pohjalla oli vielä valokuvia, pikkusisarten kuivatuista valko- ja sinivuokoista sommittelema taulu ja Arvelinin maalaama akvarelli kotoisista rantakallioista. Pohjimmaisena lepäsi kirje. Äiti onnitteli Oskaria paikasta Burnsin konttorissa ja toivoi, että suvun valmistamat esineet auttaisivat häntä kotiutumaan vieraaseen taloon.

"Sinulla on varmasti kaikki tarpeellinen. Ajattelimme kuitenkin, että olisi mukava saada jotakin omaa huoneen somistukseksi. Kaupungin keikarit eivät taida villaneuleista piitata, mutta tiedän, että Bostonin talvi on kylmä. Pidäthän itsesi lämpimänä, rakas Oskar." Sillä kohtaa paperissa oli kyynelen jättämä läiskä. "Anteeksi, liikutukseni. On vaikea hillitä ikävän kyyneliä. Yritän lohdutella itseäni sillä, että olet nyt ainakin turvassa myrskyiltä.” Oskaria hymyilytti. Voi äiti, kunpa tietäisit. ”Ajattelin sinua jokaista silmukkaa neuloessani ja niin varmasti muutkin. Kotoinen kesäaurinko lämmitti sormiamme kuistilla ja lehtimajassa, jonne olimme kokoontuneet käsitöinemme. Toivottavasti ajatustemme lämpö saavuttaa sinutkin kun nukut uuden peittosi alla ja pukeudut neuleisiin."

Kultainen äiti! Kuinka tarpeeseen kaikki tulikaan. Pitää tosiaan viipymättä kiittää ja tiedottaa olosuhteissa tapahtuneista muutoksista. Oskar asettui pitkäkseen uuden peittonsa alle, selasi kaikki sanomalehdet ja järjesti ne sitten sivupöydälle pinoksi. Sukat, liinavaatteet ja muut aarteensa hän asetti huolellisesti takaisin laatikkoon, puki ylleen uuden villapaidan, myssyn ja lapaset ja lähti ulos pakastuvaan iltaan. Tätä pitäisi juhlia. Nyt olisi hänen vuoronsa kestitä Viviania.