Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmenesviides luku

Union Oyster Housen erikoinen

Arvaa mitä?”
”No.”
”Aleck Bell on kihloissa!”
”Eihän! Mabel Hubbardinko kanssa?”
”No kenenkäs muun? Hubbardit ilmoitti siitä Boston Evening Transcriptissa. Se on nyt varmaan maailman onnellisin mies”, huokaisi Vivian haaveellisesti. Hänen silmänsä ja punainen tukkansa säteilivät. Oskar ei saanut silmiään irti tytöstä. Hänestä pöydän valaisi Vivian, ei hopeiseen kynttilänjalkaan pistetty kynttilä, joka paloi heidän välissään. Tyttö ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin kauniilta.
”Sun naama on hyvin parantunut.” Vivian kumartui Oskarin puoleen ja silitti tukan pois otsalta. ”Ohimon iho enää vähän punoittaa.”
Oskar hymyili autuaasti ja painoi nojautui kohti Vivianin kämmentä. Siitä tuntui huokuvan lämpöä. Kunpa he voisivat istua näin koko illan.
”Et oo vielä ollenkaan kertonut, kuinka sait ton arven.”
Mahalasku ylimmältä raakapuulta teräksisen harmaana odottavaan mereen. Oskar irvisti. Hän ei olisi välittänyt puhua yöllisistä seikkailuistaan. Hän kääntyi pöytää lähestyvän tarjoilijan puoleen.

”No niin, herrasväki on hyvä. Union Oyster Housen erikoinen kahdelle.” Tarjoilija laski valkoisen damastiliinan peittämään pöytään kaksi lautasellista ostereita punasipulin ja sitruunanpuolikkaan kera. Oskar levitti lautasliinan syliinsä ja valmistautui herkuttelemaan.
Vivian kumartui lautasensa puoleen ja rypisti nenänpieltään.
”Onhan nää varmasti tuoreita?”
”Totta kai. Kato vaikka.” Oskar oli jo käynyt oman lautasensa kimppuun. Hän otti yhden osterin käteensä ja puristi pari pisaraa sitruunamehua sen päälle. Sormenpään kokoinen eläin kuoressa värähti. ”Elossa on.”
Vivianin nenänrypistys syveni inhotuksen irvistykseksi. Hän katsoi, kun Oskar nosti kuoren huulilleen, imaisi, pyöritteli limaisen näköistä otusta suussaan ja nielaisi. Viereisissä pöydissä oli käynnissä sama rituaali.
”Taidan käydä puuteroimassa nenäni”, kuiskutti Vivian ja katosi naistenhuoneeseen.

”Siellä oli vielä lisää noita, monta ämpärillistä – sitä hajua!” henkäisi Vivian pyyhältäessään takaisin paikalleen. Hän tuijotti lautaseensa kuin yrittäisi saada sen katoamaan katseellaan.
”Eikö sulle maistu?”
”Eeh.. Ihan kiva kun toit mut tänne. Olen aina haaveillut Oyster Housen erikoisesta.”
Oskar hymyili, siemaisi lasistaan kulauksen ja nyökäytti kohti Vivianin lautasta.
”Niin, mitä sillon yöllä tapahtui? Siis kun sait ton arven”, uteli Vivian ja otti nyrpistellen osterin pinsettiotteeseen etusormen ja peukalon väliin.
Oskar piirteli sormenpäällään kiemuroita pöytäliinaan.
Vivian nipisti toisen käden sormilla nenänsä kiinni ja imaisi osterin suuhunsa. Oskar jäi huvittuneena tarkkailemaan näytöstä. Vivian värähti. Hänen ilmeensä oli sanoinkuvaamaton hänen pallotellessaan osteria kielellään. Hetken empimisen jälkeen hän lopulta uskalsi nielaista sen. Osterin päälle Vivian tarttui kiireesti lasiinsa ja siemaisi aimo kulauksen.
”Huh! Nytpähän ainakin tiedän, mitä ne on.”
Oskar peitti suunsa lautasliinallaan, mutta hänen silmänsä nauroivat, kun hän kohtasi ystävänsä katseen. Hän selosti Vivianille yön tapahtumat ja ensikohtaamisensa kampurajalan kanssa.

”Se on oikeesti aika raukka. Elättää itsensä sillä mukipelillä. Siks se oli niin käärmeissään.”
”Mistä sä sen tunnet?”
Vivian kohautti olkapäitään.

Marraskuisen yön tappelu vaivasi edelleen Oskarin mieltä. Oliko hänen potkustaan kadulle lysähtänyt päällekarkaaja päässyt koskaan jaloilleen? Entä kuinka harvahampaan oli käynyt, kun hän kaatoi tikkaat? Olisiko hän voinut selvitä tilanteesta turvautumatta väkivaltaan?

Mutta itsehän ne hyökkäsivät! Olihan hänellä oikeus puolustautua. Silti.. Hänen pitäisi olla vastuussa omista teoistaan. Hänhän oli lopulta itse saanut kaiken aikaan aukomalla päätään satamassa. Olipa kampurajalka sitten huijari tai ei, ei mukipelissä suurista rahoista ollut kyse. Ja viihdyttihän se yleisöään. Oliko sitten väärin ottaa siitä maksu?

”Ootko nähny niitä? Meinaan vaan, että mitenköhän niiden kävi? Jos se harvahampainen vaikka kuoli, kun kaatui tikkailla veitsi suussaan; tai se toinen, kun potkaisin.”
”Ei oo totta!” parahti Vivian tuskastuneesti, mutta siirtyi toiseen äänilajiin nähdessään Oskarin aidosti kärsivän ilmeen: ”Et ihan taida käsittää, missä maailmassa ne elää. Ei siinä yks potku mitään merkkaa. Ovat tapelleet koko pienen ikänsä. Niitä on potkittu päähän varmaan jo kehdossa, ja heti kun niiden omat jalat kantoivat, ne pötkivät kadulle pakoon, pois isiensä ja isoveljiensä tieltä.”
”Ei se silti oikeuta minuakin potkimaan niitä.”
”Ei ehkä, mutta jos ne todella tahtoo hakata sut, ei niiden päätä yks vaivainen potku käännä. Jos sä et olis päässy livahtaan niiltä, ne olis antaneet vaan kahta kovemmin takasin.”
”Niin kai. Ja nyt ne sitten jahtaa mua ympäri kaupunkia, että vois antaa takaisin.”
”Äh, ne mitään jahtaa. Sinä yönä ne vaan sattu näkemään sut, ja käytti tilaisuutta hyväkseen. Ja sä puolustauduit sankarillisesti, kolme yhtä vastaan. Onko siinä jotakin kostettavaa?”
”Voi olla. Enkä mä ole mikään tappelija. En tahdo vahingoittaa ketään, en oikeesti.”
”En mä sitä epäile ja siks tykkäänkin susta”, lausui Vivian pehmeästi ja tarttui Oskarin käteen. ”Omatuntoni ei nytkään jätä mua rauhaan”, jatkoi Oskar kiihtyneesti. ”En tiedä kuinka selviäisin itseni kanssa, jos tahallani tekisin jollekulle pahaa.”
”Ei tulis mullekaan mieleen sellaisella ylpeillä”, tyynnytteli Vivian ja taputteli Oskarin kättä.

”Silti joskus tuntuu, että olis helpompaa, jos voisi vaan yksinkertaisesti olla häijy. Käyttää vaan kyynärpäitä ja tehdä ihan mitä lystää turhia siekailematta ja muista välittämättä. Vaikka motata toista tai hajottaa jotakin pirstaleiksi, jos siltä tuntuu.”
”Sanos muuta”, henkäisi Vivian ja veti kätensä pois Oskarin kädestä. ”Ei tarttis turhaan potea omantunnontuskia tai miettiä, mitä toinen ajattelee. Mikäköhän meitä oikeestaan estää?”
”En tiedä. Ehkä se ei sittenkään ole sitä, mitä me oikeesti halutaan.”
”Ehkei sitten.”
”Tai ehkei elämä sillä lailla sittenkään olis helpompaa.”
Vivian huokaisi.

”Miksi sitten jotkut on sellaisia?” jatkoi Oskar vaahtoamistaan ”Tarkoitan, ettei ne välitä kenestäkään ja kulkee kaduilla hakkaamassa muita ja..”
”Mähän jo kerroin sulle”, henkäisi Vivian tuskastuneesti ja alkoi paasata: ”Niissä on sellaista raivoa, jota sulta puuttuu. Eikä niillä ole mitään ihanteita. Ne ei ole saaneet keneltäkään mitään, eikä ne siks odotakaan keneltäkään mitään, ainakaan hyvää. Niihin on turha yrittää tehdä minkäänlaista vaikutusta väkivallalla, koska se on just sitä mihin ne on tottuneet.”
”Jaa. Mut ehkä ne saattais herätä ja muuttuakin, jos ne sais riittävästi toisenlaisia kokemuksia”, ehdotti Oskar.
”Ah, Oskar. Parempi vaan huolehtia omistaan. Siinä on ihan tarpeeksi.” Vivian käänsi katseensa pöytäliinaan ja väänteli käsineitään.
”Mutta jos ne väijyy jossain sopivaa tilaisuutta ja hyökkää taas. Silloin se kyllä koskee muakin.”
”No, pysyttelet vaan jatkossa poissa niiden ulottuvilta.”
”Kuinka muka?”
”Et vaan mene öiseen aikaan sataman kujille tai makasiineille.”
”Joojoo, äiti.”
”Äh, älä viitsi. Niin mäkin teen - ja kaikki muut.”
Oskar jurotti ja nyppi villapaitansa hihaa.
”Siks toisekseen..” Vivian katsoi Oskaria pää kallellaan ja hymyili taas. ”Sä et enää niin pistä silmään. Ehkä ne ei edes tunnista sua. Kun tossa asussa sä olet jotenkin enemmän.. Miten mä sen nyt sanon? Niin kuin yksi meistä.”

Hyvä niin, ajatteli Oskar. Yksi syy lisää antaa kuristavan kauluksen ja lumisohjoisille kaduille sopimattomien lakeerikenkien maata merimiesarkun pohjalla. Pipo ja lehmänrakolla tiiviiksi vuoratut merimiehen saappaat olivat enemmän hänen tyyliään.

”Isä muuten pelasti sen kerran vastaavasta tilanteesta.”
”Kenet?”
”No Davidin, sen kampurajalan. Kolme satamajätkää kävi sen kimppuun. Meinas viedä sen rahat. Ne oli vahdanneet pelin vaiheilla koko päivän, vuorotellen. Suunnitelleet kaiken. Väliin se tienaa aika mukavasti. Isä pani ne korstot aisoihin, ja ne luikki tiehensä.”
”Sun isäs? Sullahan on vaan siskot.”
”Siitä on jo aikaa..”
”Missä sun isä nyt on?”
”Kuollut.”
”Anteeksi. En..”
Vivian vaiensi hänet torjuvalla kädenliikkeellä. Ihan niin kuin isän kuolema ei olisi ollut niin iso juttu.
”Karautti kännipäissään pimeellä ojaan. Vaunut kaatu. Se jäi pyörän alle. Löydettiin vasta aamulla. Tuskallinen kuolema.” Vivian siemaisi lasistaan ja jatkoi: ”Se oli vuokra-ajuri. Onneks ei ollut matkustajia kyydissä.”
”Olen pahoillani.”
”Turha olla. Selvittiin vaan paremmin, kun ei enää tarvinnut kattoa sen perään ja pestä sen pyykkiä ja paikkailla sukkia. Uudella mantereella siitä oli tullut äkeä rääväsuu, ja viinakin oli alkanut maistua. Kylvi rahansa kapakoihin. Vaikka oli sillä edelleen hyvätki hetkensä. Loppua kohti ne vaan oli yhä harvemmassa”, Vivian henkäisi ja ponnisteli kasvoilleen taas iloisen ilmeen.
”Entä sun äitis..?” kysyi Oskar varomattomasti.
”Menehty lavantautiin jo matkalla Euroopasta”, Vivian vaikeni hetkeksi ja niiskaisi. ”Se tais olla isälle liikaa. Siitä lähtien me ollaan siskojen kans pärjätty keskenämme. Toisinaan on ollu tiukkaa, mutta aina ollaan pidetty yhtä.”
Oskar tarttui Vivianin käteen ja viittoili tarjoilijalle.
”Tilataan sulle jotakin muuta. Saisikohan täältä suklaakakkua tai kuumaa suklaajuomaa?”

Maaliskuun toisella viikolla Oskar oli juuri lapioimassa lisää hiiltä höyrykoneen pesään, kun Watson ilmestyi hänen eteensä. Oskarin silmät levisivät hämmästyksestä. "Mihin te..?", hän oli kysymässä samaan aikaan, kun Watson aloitti hölmistyneenä: "Mitä sinä..?" Kumpikin purskahti hämilliseen nauruun.

Oskar ei ollut enää katkera miesten katoamisesta. Se oli osaltaan auttanut häntä eteenpäin siihen onnelliseen asemaan, jossa hän nyt oli. Konepajalla hän oli oppinut paljon, eikä Williamsillakaan selvästikään ollut mitään valittamista. Hän oli ilmeisen tyytyväinen kunnianhimoiseen ja tiedonhaluiseen nuoreen mieheen. Erityisen ylpeä Oskar oli uudesta jännittävästä asunnostaan. Hän oli ullakolla järjestellyt Aleckin ja Watsonin sinne jättämiä tavaroita ja tehnyt kiinnostavia löytöjä.

Ullakon perimmäisestä nurkasta Oskar oli tonkinut esiin johdolla virtalähteeseen kytketyn ääniraudan, joka soi, kun virran kytki päälle. Sen vieressä oli maannut monia erikokoisia haarukkaa muistuttavia äänirautoja. Niillä Oskar oli kehitellyt oman ääniraudoille sovitetun muunnelmansa Robin Burnsin kuvailemasta pianonäytöksestä. Eräänä sateisena joulukuun iltana hän oli huvittanut Viviania esityksellään. Hän oli asettanut kaksi samanlaista äänirautaa pystyyn puisten yhdeltä sivulta avoimien laatikoiden päälle siten, että laatikot toimivat kaikukoppina – toisin sanoen vahvistivat äänirautojen soinnin.

Oskar oli laskenut laatikot pöydälle lähekkäin, avoimet sivut vastakkain ja näpäyttänyt toista äänirautaa. Hän oli antanut sen soida hetken ennen kuin oli sammuttanut sen värähtelyn kädellään. Toinen äänirauta oli vastannut, vaikka siihen hän ei ollut koskenut lainkaan. Sitten hän irrotti otteensa ensimmäisestä ääniraudasta ja sammutti toisena soineen ääniraudan, jolloin taas ensimmäinen vastasi. Ääniraudat olisivat voineet keskustella sillä lailla sopuisan yksiäänisesti loputtomiin. Yhdessä Vivianin kanssa he olivat muunnelleet koejärjestelyä kokeilemalla erikokoisia äänirautoja. Illan kuluessa heille selvisi, että temppu onnistui ainoastaan sellaisilla ääniraudoilla, jotka soivat keskenään samalla sävelkorkeudella.

Watson selitti Williamsille, että Gardinier Hubbard oli helmikuussa hakenut patenttia puhuvalle lennättimelle. Maaliskuun seitsemäntenä patentti oli myönnetty.
"Ei se kyllä edelleenkään oo puhunu, mutta periaate on selvillä. Ollaan kolme päivää kokeiltu kaikenlaista ja päästy eteenpäin. Eilen lauloin siihen. Aleck kuuli hoilotukseni, muttei erottanu sanoja. Eikä puheestakaan saa vielä oikeen tolkkua. Yritin kanssa laskea, ja Aleck epäili jo erottaneensa sanat: ”yksi, kaksi, kolme, neljä..”, mutta se oli varmaan vaan toiveajattelua, sehän ties koko ajan, mitä odottaa. Vehkeellä on nyt kuitenkin patenttisuoja. Voit muuten Oskar tulla vilkaseen, jos tahdot."
Oskar katsahti anovasti Williamsia.
"Sen kun menet, Oskar", nyökkäsi Williams ja lisäsi naurahtaen: "Et Watson tiedäkään, kuinka mainion apulaisen olen saanut. Vetää vertoja itse mestarille. Että kyllä olet hyvät pohjatiedot antanut."