Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmeneskuudes luku

”Se puhuu! Se puhuu!”

Miehet kapusivat vaiteliaina ylös Beacon Streetiä. Beacon Hillin huipulla Watson kääntyi Boston Commonin puistokujalle. Päivä oli kirkas, ilmassa tuntui kevään henkäys. Vaikka yöllä olikin vielä ollut pakkasta, aurinko sulatti viimeisiä lumenrippeitä ja talven kellastamille nurmikentille oli puhjennut lumikelloja ja krookuksia. Miehet talsivat ripeästi Boston Commonin poikki, ylittivät Charles Streetin ja astuivat portista Public Gardeniin. Lammella lapset uittivat veneitään. Oskarille tuli haikea olo. Kotona Pohjanlahden ranta oli varmasti edelleenkin jäässä. Sitten hän muisti uutisen, jonka Vivian oli marraskuun lopulla hänelle kertonut.

”Kuulin, että Hubbardin tytär menee sittenkin naimisiin Aleck Bellin kanssa.”
”Joo. Mabel-neiti asetti vain yhden ehdon. Bellin pitää kirjoittaa nimensä A-L-E-C - ilman naurettavan teennäistä loppukoota.”
”Se varmaan uhrasi koon mielellään.”
”Kyllä”, totesi Watson painokkaasti. ”Laski sen epäröimättä palvomansa naisen jalkojen juureen. Siitä lähtien Alec - ilman koota - on ollut onnesta soikea. Vaikka aluks se pelkäs maatamenoa. Pelkäs, että sen onni oliskin pelkkää unta. Siitä unesta se ei tahtonut herätä.”
Oskarin suupieliä nyki. Mikään maailmassa ei voisi tehdä hänestä itsestään yhtä lapsellista. Watsonkin hymähti.

He siirtyivät Public Gardenin leikkaavalta rahisevalta sorakujalta Commonwealth Avenuelle, loistokkaiden palatsimaisten talojen reunustamalle puistokadulle. Vivian oli valistanut Oskaria, että juuri tämä oli Bostonin uuden täyttömaan halutuimpia osoitteita. Se näytti kelpaavan jopa Beacon Hillin etelärinteelle linnoittautuneille vanhimmille perheille, joiden esi-isät olivat olleet perustamassa kaupunkia. Heidän talonsa kun alkoivat hiljalleen ränsistyä ja rahvas tunki aivan heidän kortteleidensa tuntumaan. ”Niiden aristokraattisissa nenissä halveksituista ja hienostumattomista uusrikkaista perheistä uhoava peittelemätön rahanhaju on lopulta siedettävämpi kuin West Endiin, Hillin pohjoispuolelle pyrkivän irlantilaisen ja afrikkalaisen rahvaan löyhkä”, muisti Oskar jonkun Vivianin irlantilaistuttavan pilkallisen luonnehdinnan. Silloin Vivian oli vääntänyt naamaansa inhosta ja väittänyt haistaneensa Back Bayn rakennustyömaiden tuntumassa täyttömaan alta kohoavan mätänevien jätteiden lemun. Ei se olisi ollut ihme. Olihan räme palvellut vuosikymmeniä jokivarren teollisuuden likaviemärinä, jonne joutivat kaikki roskat teurasjätteistä kemikaaleihin. ”Joo, kyllä hienostoki haisee, vaikkei peräpäistään pystykään puhumaan”, oli Back Bayssä palvelijana työskentelevä punaposkinen tyttö puuttunut puheeseen. Hänen mukaansa joen rannassa talojen takana, siinä mihin kaupunki suunnitteli eleganttia puistotietä, kulki löyhkäävä haaskansyöjien raitti - aivan hienostokotien nimeämättömien mukavuuksien tuntumassa.

”Oon tietysti ilonen Alecin puolesta, mutta välillä sen pohjaton rakkaudenhuuma saa mut voimaan pahoin. Varsinkin sillon, kun se julistaa, kuinka itsekästä poikamiehen elämä on. Alecista mies ilman rakastettua on nykyään vaan miehenpuolikas”, huokaisi Watson ja korjasi silmälasiensa asentoa. ”En mä ainakaan välittäs tästä enää tuplaantua”, heitti Oskar, joka oli juuri saanut kasvoilleen sivalluksen Commonwealth Avenueta reunustavalta vaahteralta.

Kun he saapuivat Exeter Streetin kulmaan, Watson kääntyi vasemmalle ja miehet jatkoivat kaksi korttelia katua alas. Boylston Streetin kulmassa Watson pysähtyi edullisia kalustettuja huoneita mainostavan vuokratalon ovella. Miehet astuivat sisään nuhjaantuneen kokolattiamaton peittämään pimeään eteiseen, ja Oskar marssi Watsonin perässä portaisiin. He nousivat kaksi kerrosta ylöspäin ja koputtivat ovelle, jonka alta luikerteli sähköjohto. Oskar seurasi johtoa katseellaan. Se jatkui portaikon kaiteeseen ja laskeutui sitten suoraan alas.

”Watson, olen valmis kokeilemaan”, huikkasi intosilmäinen Bell tummapuisen pöydän äärestä, jossa hän hääri lieriömäisen laitteen parissa.
”Lähden tästä sitte heti kellariin”, vastasi Watson, jonka silmälasien taakse oli syttynyt malttamaton pilke, ja katosi portaikkoon.
”Kas Oskar”, Bell tervehti hajamielisesti. Ilmeisesti hän oli vasta nyt huomannut vieraan. ”Kokeilemme uudenlaista lähetintä.” Hän osoitti edessään seisovaa lieriötä. ”Olen vaihtanut sähkömagneetin nesteeseen. Johto lähtee nyt sähköä johtavalla hapolla täytetystä kupista, johon olen pistänyt värähtelevän neulan. Totesin eilen, että tämä malli toimii parhaiten, kun värähtelijä on mahdollisimman ohut. Siksi neula. Se on kiinni korkinpalassa, jonka taas olen kiinnittänyt tässä äänirasiassa sijaitsevaan ohueen värisevään kalvoon."

Tässä kohtaa Alec vilkaisi pikisilmillään hämmentynyttä Oskaria, otti pöydältä käteensä palan pergamenttia ja alkoi selostaa: "Muistat kai kokeemme: pidimme puhuessamme pergamenttia suun edessä. Pergamentti värähteli puheen mukaan. Näin", Bell asetti pergamentin palan suunsa eteen ja jatkoi. "Nyt kiinnitämme vielä neulan pergamentin toiselle puolelle ja upotamme neulan happoon niin, että se ei ihan kosketa messinkiliuskalla päällystämääni johdon päätä. Puheen synnyttämä värähtely saa pergamentin sileän pinnan värisemään ja kumpuilemaan. Se, kuinka pergamentti värisee, riippuu puhujan äänen korkeudesta ja voimakkuudesta. Korkeiden äänten taajuus on korkea, ne siis saavat kalvon värisemään taajaan ja matalammat äänet taas harvempaan. Kova ääni taas synnyttää pergamenttiin korkeampia kumpuja kuin hiljainen. Kalvon kumpuilu liikuttaa neulaa, jonka liike hapossa puolestaan saa aikaan tarvittavan väreilevän sähkövirran. Kupissa oleva neste näet johtaa virtaa vain heikosti. Joka kerta, kun metallinen hyvin sähköä johtava neula lähestyy johdinta virta kulkee helpommin ja sähkövirta vastaanottimessa voimistuu.”

Bell piti tauon, ja Oskar yritti sulattaa kuulemansa. ”Kun tämä puheen aikaansaama voimakkuudeltaan vaihteleva virta saapuu meidän vanhanmalliseen magneettiseen vastaanottimeemme, sähkömagneetin vetovoima sykäyksittäin voimistuu ja heikkenee. Siten sähkösignaali vastaanottimessa muuttuu taas metallikielen liikkeeksi. Värähtely etenee ilmassa korvan tärykalvolle, ja kuulemme äänen. Kun lähettäjä pitää tauon, pergamenttiin ei tule värähtelyjä ja sen kumpuilu lakkaa. Neulan liikekin pysähtyy. Kun neula pysyy paikallaan, ei ääntäkään kuulu. Kun taas neula liikkuu, muuttuu kupin läpi kulkeva virta liikkeen tahdissa. Kupillinen happoa toimii siis juuri meidän tarpeisiimme sopivana muuttuvana vastuksena."

”Aah”, pääsi Oskarilta. ”Niin”, vastasi Bell. ”Tässä pöydällä minulla on siis lähetin, ja Watson on jo varmaan päässyt oman vastaanottimensa ääreen kellariin." Oskar tarkasteli pöydälle asetettua aivan uudenlaista kojetta. Hän hoksasi, ettei ollut vielä edes muistanut onnitella Alecia ilman koota. Oskar astui käsi ojossa kohti pöytää, jolle Bell oli kasannut laitteistonsa. "Anteeksi, tarkoitan paljon onnea kihlauksen - niin ja patentin.." Oskarin jalka tarttui johonkin. Hän kompuroi ja törmäsi pöytään. Lieriönmuotoinen astia heilahti. "Auts!” kiljahti Bell, kumartui lähes kaksinkerroin ja karjahti: ”Watson! Olisittepa täällä, kun teitä tarvitaan!" Lieriönmuotoisesta astiasta oli loiskahtanut akkuhappoa pöydälle ja sitä oli kaatunut Bellin housuillekin. Niihin oli hyvää vauhtia syöpymässä reikä.

"Senkin pitkäkoipinen gaselli! Pitikö sen Watsonin raahata sinutkin tänne", sihahti Bell ja irvisti. Oskar etsi katseellaan jonkinlaista vesisäiliötä, kannua, jotakin, jolla voisi lievittää poltetta Alecin reidessä. Kun sellaista ei näkynyt huoneessa, hän rynnisti käytävään ja oli törmätä puuskuttavaan Watsoniin, joka hihkui: "Se puhuu! Se puhuu! Kuulin, mitä sanoit. Kuulin SANAT!" Bell katsoi toveriaan epäuskoisena ja syöksyi portaita alas. "Puhukaa siihen, että minäkin kuulen", hän huusi juostessaan. "Onnittelut kihlauksenne ja patentin johdosta", artikuloi Oskar mahdollisimman selvästi äänirasiaan. Sitten hän vielä lisäsi: "Olen pahoillani" ja ryntäsi hänkin alas. Vastaanottimesta kuului epäselvää tasaista jupinaa. Jupinan voimistuessa miehet katsahtivat pettyneinä toisiinsa. Kumpikaan heistä ei onnistunut saamaan sanoista selvää. Sitten yhtäkkiä Oskar erotti Watsonin äänen ja melkein putosi tuoliltaan. ”Herra Bell!”, vastaanotin kutsui ”Ymmärrättekö mitä sanon?” Alec Bellin kasvot kirkastuivat, ja he palasivat yläkertaan.

Iloisessa hulinassa polte ja nyrkinkokoinen reikä housuissa unohtui. Bell nimitti Oskaria onnea tuovaksi pahanilmanlinnuksi ja kutsui hänet mukaan luennoille esittelemään uutta laitetta. "Laitteet tuppaa brakaamaan just sillon, kun kaiken pitäs mennä nappiin", selitti Watson. ”Niinpä niin. Kohtalon oikku. Verstaalla moitteettomasti toiminut laite kieltäytyykin esittelytilanteessa usein toimimasta toivotulla tavalla. Nyt meidän pitäisi saada puhuva lennätin toimimaan luotettavasti toukokuun kymmenenteen mennessä. Silloin Amerikan taide- ja tiedeakatemian jäsenet haluavat kuulla meitä.”
"Luuletko, että Oskarista olis onnen albatrossiksi demoefektiä vastaan?" virnuili Watson.
"Mikäs siinä. Kyllähän se merimiehelle passaa", tokaisi Oskar huvittuneena.
Kaikki kolme nauroivat, mutta Bell vakavoitui äkisti.
"Todella! Olet ollut mukana jo kaksi kertaa, kun olemme tehneet yllättävän läpimurron. Se on varmasti vain yhteensattumaa, mutta koskaan ei voi olla liian varma”, hän sanoi päätään pudistellen. ”Mutta nyt hyvät herrat. Eiköhän taas ryhdistäydytä. Toukokuu lähestyy ja sitä ennen meillä on vielä paljon työtä.”

Bell ja Watson jatkoivat sinnikkäästi kokeitaan. Eräänä päivänä Oskar oli mukana, kun he lisäsivät virtalähteeseen pattereita. Tuloksena oli korvia huumaava suhina ja kohina. Seuraavalla kerralla Oskarin vieraillessa Bell oli vaihtanut lähettimen neulan äänirautaan. Maaliskuun lopulla Bell palasi magneettiseen lähettimeen, mutta huhtikuussa hän puursi taas uudenlaisen nestelähettimen kimpussa. Hän kokeili rikkihapon ja messinkikontaktin tilalta elohopeaan upotettua hiililiuskaa. Miehet kirjasivat onnistuneet kokeilut tarkasti ylös, mutta mikään laitteisto ei enää tuottanut yksiselitteisen positiivista tulosta. Sekä neste- että magneettinen lähetin toistivat vokaalit ja sävelet kirkkaasti, mutta lähettimestä riippumatta viestien konsonantit tuppasivat puuroutumaan. Selvinä toistuvat lauseet olivat satunnaisia onnenkantamoisia.

Toukokuun alussa kolmikko alkoi kuumeisesti valmistautua. Bell hylkäsi nestelähettimen sen epäkäytännöllisyyden vuoksi – eihän kukaan voinut käyttää laitetta, jonka lähettimen olisi koko ajan pysyttävä vaakasuorassa – ja keskittyi magneettisen lähettimen parantelemiseen. Toukokuun kymmenes oli menestys, vaikka laite ei edelleenkään toiminut niin luotettavasti kuin he olisivat toivoneet. Näytöksen jälkeen Bell uskoi Oskarille erityistehtävän: ”Hubbard sanoi järjestävänsä meidän puhuvalle lennättimellemme pienen pöydän muiden uusien keksintöjen joukkoon ensi viikolla Philadelphiassa avattavaan Yhdysvaltain satavuotisjuhlanäyttelyyn. Minulla ei ole varaa matkustaa sinne, mutta jos me kaikki panemme ropomme yhteen, voimme ehkä lähettää sinut sinne esittelijäksi."

"Sopiihan se. Voin sitten taas kaataa jotakin", hymähti Oskar ja katsoi Bellin paikattuja housuja.