Hyppää suoraan sisältöön

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

"En minä nyt voi tulla kotiin"

Oskar tarttui Court Street 109:n konepajan ovenkahvaan. Oli melkein kesä, ensimmäinen päivä, jolloin hän tarkeni kuljeskella kaupungilla paitahihasillaan ilman päällystakkia tai villapaitaa. Hän oli palaamassa päivittäiseltä ostoskierrokseltaan Faneuil Hallin torilta. Hänen kummastakin kainalostaan pursuili nyssyköitä, joihin torikauppiaat olivat pakanneet hänen ja Williamsin tavanomaisen lounaan: sipulipiirasta, leipää, muutama kananmuna, vähän kinkkua ja juustoa, pullollinen maitoa ja omenoita.

Vastaanotto verstaalla oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. Oskarin suu loksahti auki, ja hän kompuroi sisään. Munat ja omenat vierivät hänen käsistään työpöytien alle. Kinkkupaketti mätkähti ovensuuhun. Lasinen maitopullo tärskähti helähtäen lattiaan ja valkoinen lammikko alkoi levittäytyä yli työpajan lattian.
"Ai täälläkös se tarjotaanki lounas lattialta?" sivalsi maitolätäkön vastarannalla seisova Thomas Rover. Oskar pui leikillään nyrkkiä ja talsi lätäkön yli halaamaan Thomasia. Saappaille roiskunut maito toi hänen mieleensä paljon kiusallisemman vihreän lätäkön ja häntä alkoi naurattaa. Myös Felix-eno, Tom, työpajan väki ja viimeisenä Oskarin äiti yhtyivät kuoroon.

"Älä nyt noin säiky. Kuin olisit aaveen nähnyt", huudahti Anna Charlotta Sjögren, joka vakavoitui ensimmäisenä, levitti kätensä ja otti muutaman kiireisen askeleen kohti Oskaria. Äiti painoi päänsä Oskarin rintaa vasten. "Anna kun rutistan sinua oikein kunnolla kaikkien näiden kuukausien edestä."

Anna Charlotta selitti yhyttäneensä Oivan Lontoossa, jonne hän oli päättänyt lähteä vähän tuulettumaan.
"Tiedät, kuinka ankeita syksyt ovat kotona. Alfredilla oli liikeasioita Lontoossa, joten pääsin mukaan. Purjehdin sitten vielä Felixin matkassa Atlantin yli. Halusin nähdä, kuinka poikani kaikkien koettelemusten jälkeen voi ja tahdoin myös henkilökohtaisesti varmistaa, että hän pääsee taas ehjänä kotiin."
Oskar vaivaantui, muttei vieläkään saanut sanaa suustaan. Harmissaan hän alkoi keräillä putoilleita kananmunia. Onneksi ne olivat keitettyjä.
"Tänne löysimme Johanin sähkeen opastamana. Isä oli matkamme aikana saanut sinun sähkeesi, jossa kiitit paketista ja kerroit uudesta työpaikastasi", jatkoi äiti.
"Aika kaukana tämä murju kyllä Burnsin loisteliaasta Mount Vernon Streetin villasta on", pisti Felix väliin ja teki kädellään laajan koko verstaan sekamelskan kattavan eleen.

Oskaria Felixin ylenkatse ärsytti. Kyllähän työpajassa sai kahlata höylänlastuissa, sahanpurussa ja puunkappaleissa ja pöydillä ja hyllyillä lojui piirustuksia ja työkaluja hujan hajan sekä seiniin nojaili koekappaleita. Hän itse ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut konepajan kunnossa mitään huomautettavaa. Siellä vallitsi tekemisen meininki, ja hänestä se sai myös näkyä.
"Minä viihdyn täällä!” Oskar rusautti lattialta kokoamansa munat höyläpenkin päälle ja loi enoonsa loukkaantuneen katseen. ”Pääsin Williamsin oppipojaksi, ja hän antaa minun asua ullakolla. Opin täällä joka päivä jotakin uutta tekniikasta, sähköstä ja lennättimestä”, hän selitti kiihtyneesti ja lisäsi hiukan itsetyytyväiseen sävyyn: ”Lisäksi autan professori Belliä ja hänen apulaistaan Watsonia puhuvan lennättimen kehittämisessä. Kierrän herra Bellin mukana luennoilla esittelemässä hänen keksintöään."
”Hyvä on. Asia kerrallaan", toppuutteli Felix. "Sähköinen ilma näyttääkin tekevän hyvää hipiällesi. Olet vissiin pulskistunutkin ja saanut väriä poskiisi. Suorastaan säteilet. Mutta muuten.. Mitä vaatteillesi oikein on tapahtunut? Entä milloin olet viimeksi ollut parturissa?"

Oskarin intoa puhkunut olemus lysähti kasaan. Kuinka eno saattoikin olla niin parantumaton materialisti? Nyt Felix varmaan pelkäsi äidin luulevan, että hän olisi laiminlyönyt vaatettamiseni viime kesänä. Mutta antaa pelätä. Minä saan pukeutua niin kuin tahdon, ajatteli Oskar uhmakkaasti ja huomasi taas innostuksen kipinän syttyvän sisällään. Hänellä oli vihdoinkin tilaisuus kertoa tekemisistään omalla kielellään niille ihmisille, joista hän välitti.

"Esittelen ensi viikolla puhuvaa lennätintä Philadelphian juhlanäyttelyssä", jatkoi Oskar ikään kuin ei olisi kuullutkaan Felixin huomautusta. "Vuoden päästä Bell vie Mabelinsa vihille. He tekevät pitkän häämatkan Eurooppaan. Olemme puhuneet, että minä jään Watsonin kanssa tänne jatkamaan työtä puhuvan lennättimen parissa."
Rouva Sjögrenin kulmat kohosivat. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen yhtäaikaa kummastunut ja kärsivä ilme kasvoillaan. Felix juoksutti sisarelleen tuolin, auttoi hänet istumaan ja leyhytteli viuhkan puutteessa paperipinkkaa hänen kasvojensa edessä.

Liian läpinäkyvää, äiti hyvä, tuumaili Oskar. En anna tuon enää säikyttää minua.
"En minä nyt voi tulla kotiin, äiti", Oskar jatkoi vakuuttavasti ja kohotti leukansa päättäväiseen tanaan "mutta pian voimme puhua lennättimen välityksellä toisillemme. Sinä kotona ja minä täällä Amerikassa. Kohta ääneni kantaa mertenkin yli, saatpa nähdä." Oskarin silmät loistivat innosta. ”Mutta mitä minä isällesi sanon?” kysyi äiti kärsivästi huokaillen. ”Lennätin tai ei, hän odottaa, että toivuttuasi jatkat taas merillä ja riittävästi kokemusta kartutettuasi hakeudut viipymättä merikouluun perämiesluokalle.”
Oskar tunsi kutistuvansa. Äidin takana kohosi isän harteikas, tuimailmeinen varjo, joka loi korkeuksistaan pettymyksen ja surunsekaisen katseen poikaansa. Oskar potki kengänkärjellään lattialle putoilleita kiharaisia lastuja. Hän tahtoi vältellä varjoisän mulkaisua. Tuntui kuin hänet olisi yllätetty pahanteosta.

”Onko sinulla varaa tuottaa isällesi pettymys?” jatkoi äiti teatraalisesti ohimoitaan pidellen. Oskar painoi jalkapohjansa tiukasti verstaan lattiaan ja kohottautui täyteen pituuteensa. Ja totta vie on, hän ajatteli. Isän varjo painui hiukan kumaraan. ”Missä olit silloin, kun olisin tarvinnut sinua? Kun pikkupoikana etsin yhteyttä sinuun rannalla, kun myrsky raivosi, kun jalka murtui tai kun keltatauti iski.” Oskar singautti kysymyksensä suoraan päin äidin takana kyyristelevää varjoa ja sai sen kutistumaan nuppineulanpään kokoiseksi. Jäljelle jäi vain äiti, jonka liioitellun loukkaantuneet eleet olisivat saaneet Oskarin purskahtamaan nauruun, ellei hän olisi tuntenut sääliä.

Hienon naisen huokailurepertuaareineen äiti oli toivottoman avuton oikeassa elämässä - pelkkä höyhensarjalainen. Onneksi Vivian uskalsi seisoa omilla jaloillaan, vaikka unelmoikin aina kalvakkaaksi, ritarillisten miesten palvomaksi hienoksi naiseksi ryhtymisestä. Ajatus ryöpsähtelevästä Vivianista sipsuttamassa kadulla tiukkavyötäröiseen ja laajahelmaiseen silkkirusetein, nauhoin ja laahuksin kuorrutettuun pukuun pynttäytyneenä, päivänvarjo keimailevasti kallellaan kirvoitti hymynkareen Oskarin huulille. Siinä taitaisi käydä samoin kuin osterien kanssa. Jos häntä itseään oli kalvanut jo pelkkä kovitettu kaulus, olisivat hienojen naisten hörhelöt Vivianille varmasti pelkkää kärsimystä aamusta iltaan. Haavekuvissa kun kengät eivät koskaan hanganneet tai laahus jäänyt oven väliin eikä korsetti estänyt vetämästä henkeä.

”Älä sure äiti. Purjelaivat ovat mennyttä aikaa. Tulevaisuus on koneiden, ja minä tahdon olla mukana rakentamassa sitä. Tämä on minun tilaisuuteni”, lohdutteli Oskar ja taputti äitiään rauhoittavasti olalle.
Äiti nyyhkäisi ja kaivoi nenäliinan esille.

Oskar tarttui Thomasia kädestä.
”Tule, näytän sulle mun ullakkokämpän.”
"Tiesitkö Oskar muuten, että Thomas on ryhtynyt merimieheksi?" kysyi Felix.
Oskar näytteli hämmästynyttä.
"Thomas on nyt Oivalla jungmannina ja opiskelee Kontion opastamana menestyksekkäästi solmuja ja seelimanöövereita."
Oskar nyökytteli tyytyväisenä ja iski Thomasille silmää. Kaikki oli siis sujunut hänen suunnitelmiensa mukaan. Tom ei ollut enää vaarassa päätyä hylkiöksi Lontoon kaduille. Siitä Kontio kyllä pitäisi huolen.
"Alkoihan Thomas jo olla ihan mukiinmenevä kokki. Oli oikeastaan harmi menettää sellainen. Mutta laivakokin uralla etenemismahdollisuudet on turhan niukat. Nyt miehestä voidaan vaikka leipoa Granbomille uus kapteeni, kuka ties.”

"Täällä on majaillut Edison ja muitakin keksijöitä. Viime kesänä just täällä sai alkunsa puhuva lennätin", selosti Oskar ylpeänä, kun he Thomasin kanssa nousivat portaita.
"Täähän on oikee lukaali", huudahti Tom ja katsoi Oskaria suoraan silmiin otsatukkansa alta. "Sulla on oma peti, pöytä, tuoleja, taulukin seinällä, ikkuna ja noi lasihelmet. Kyllä tää skanssin olot voittaa – kirkkaasti."
Oskar levitteli vaatimattomana käsivarsiaan.
"Päätit sitten seurata isäs vanavedessä merille."
"Tiiä häntä. Ei se ukko Rover tainnu tuntee muita ku moneen kertaan kirkastettuja vesiä - mitä nyt sitten ihan lopuks Thamesin, ja sen sitte pohjamutia myöten. Ei me oikeesti ees koskaan ehitty tavata", tunnusti Thomas.
"Mitäs pienistä. Susta ainakin tulee kapteeni", kuittasi Oskar ja heilautti huolettomasti kättään. "Eiköhän tehdä pieni kaupunkikierros."

Alakerrassa Felix yritti lohdutella niiskuttavaa ja punasilmäistä siskoaan. Oskar silitti ohi kulkiessaan äidin tukkaa. Äiti tarttui hänen ranteeseensa.
"Mieluiten minä kyllä pitäisin poikani luonani. Mutta jos tämä sinusta, Oskar, tuntuu oikealta ja olet onnellinen täällä, täytyy minun kai olla onnellinen puolestasi." äiti nyyhkäisi ja pyyhkäisi nenäliinallaan silmiään ennen kuin jatkoi: "Ero on kyllä haikeaa. Koetan silti uskoa, että elämän meri kantaa sitä, joka valitsee kurssinsa sydämellään. Olet aina mielessäni." Äidin viimeiset sanat haipuivat melkein kuulumattomiin. Hän avasi kaulallaan riippuvan medaljongin ja näytti Oskarille sen sisälle tallettamaansa kuvaa. Medaljongista Oskaria vastaan virnisti etuhampaaton pikku-Oskar. Kuva oli otettu joskus ennen kuin hän oli mennyt kouluun. Niinpä niin, äidille hän olisi varmaan aina tuon ikäinen. Äiti surisi häntä nyt samalla tavalla kuin oli aikoinaan surrut isää, kun tämä oli merillä. Mutta pikku-Oskar ei enää koskaan palaisi. Eikä äiti tarvitsisi isoa Oskaria. Olihan äidillä isä – ja Felix ja Alfred.

Oskar astui Thomasin kanssa ensimmäisen kesäpäivän auringonpaisteeseen. Kuinka paljon näytettävää ja kerrottavaa hänellä olikaan!

Oskarin tarina on nyt lopussa. Epilogissa kerrotaan, kuinka Alexander Graham Bellille, Thomas Watsonille ja muille tarinan todellisille henkilöille sitten kävi.