Hyppää suoraan sisältöön

Ilmapallo - kumia ilmassa jo lähes 200 vuotta

Ensimmäiset ilmapallot tehtiin eläinten suolista ja virtsarakoista. 1800-luvun alussa nähtiin ensimmäiset tahmean tärpättiset kumiset ilmapallot. Kun kumia opittiin käsittelemään paranivat pallotkin.

Tässä jutussa

Vuonna 1824 Michael Faraday ihasteli maailman ensimmäisen pienen kumi-ilmapallon nousua kohti kattoa. Lontoon Royal Institutionin professori Faraday oli valmistanut ohuesta kautsulevystä ilmatiiviitä pusseja, joita hän täytti kaasuilla. Vedyllä täytettyinä palloista tuli nin kevyitä, että ne saivat ”huomattavaa nousuvoimaa”, kuten Faraday innostuneesti kuvaili kaasukokeistaan kirjoittamassaan artikkelissa.

Kumipallojen edeltäjät tehtiin suolista ja rakoista

Faraday ei suinkaan ollut ensimmäinen ilmapalloilla iloittelija. Ilmeisesti jo atsteekit juhlistivat arkea uhraamalla jumalille kissansuoliin puhallettuja eläinhahmoisia ilmapalloja. Myöhemmin Euroopassa narrit ja kiertelevät trubaduurit viihdyttivät kansaa puhaltamalla ilmaa teurasjätteisiin.

Etelä-Amerikan intiaanit tunsivat kumin

Kumin raaka-ainetta lateksia valutetaan kumipuusta samaan tapaan kuin purukumin raaka-ainetta chicleä sapodillapuusta. Lisää chiclen keruusta Hoksaan purkkajutussa.

Sen sijaan Faradayn materiaali oli uusi. Etelä-Amerikan intiaanit olivat tunteneet kautsun jo vuosisatoja. He vuodattivat kumipuusta (Hevea brasiliensis) maitiaisnestettä, joka ilmassa jähmettyi kumimaiseksi. Eurooppalaisten tietoisuuteen kautsu tuli vasta, kun Amerikan löytänyt Kolumbus 1500-luvulla pääsi äimistelemään intiaanien kautsutuotteiden kimmoisuutta ja vesitiiviyttä. Kautsun tuonti Eurooppaan alkoi 1700-luvun puolivälissä, kun Euroopassa vakuututtiin sen ominaisuuksista.

Faraday valmisti ilmapallonsa leikkaamalla tahmeasta kautsulevystä kaksi pyöreää palaa, jotka hän saumasi ilmatiiviisti yhteen reunoista painamalla. Syntyneen säiliön sisälle hän ripotteli jauhoa, jottei koko pussi liimaantuisi umpeen.

Vuonna 1825 myytiin ensimmäiset kumiset ilmapallot

Englantilainen kumintuottaja Thomas Hancock tarttui Faradayn tuumaan ja toi vuonna 1825 markkinoille ilmapallon puhalluspakkauksen, joka sisälsi ruiskun ja pullollisen tärpättiin liuotettua kautsua. Ruiskun avulla jähmeästä kumiliuoksesta puhallettiin pieniä kuplia, joiden sitten annettiin kuivua. Näin tehdyt ilmapallojen esi-isät olivat tahmapintaisia, kalliita ja haisivat epämiellyttävästi tärpätille.

Lisää kumin kemiasta Hoksaan purkkajutussa

Ilmapallojen raaka-aineessa oli selvästi parantamisen varaa. Erityisesti sen lämpöherkkyys tuotti ongelmia. Kautsu käyttäytyi kuin purukumi: kylmässä se alkoi murentua ja kuumassa se taas kadotti muotonsa ja muuttui tahmeaksi. Silti sille löydettiin käyttöä. Englantilainen kemisti Joseph Priestley keksi vuonna 1770 käyttää tahmaista kautsua pyyhekumina. Skotlantilainen kangaskauppias Charles Macintosh taas saumasi sillä kangaskaistaleita yhteen ja ompeli vuodesta 1830 alkaen vedenpitäviä takkeja.

Vasta vulkanoimisen keksiminen teki kumista kelvollista

Sana vulkanoiminen tulee roomalaisten tulenjumala Vulcanuksesta, sillä siinä kautsu joutuu kosketuksiin tulivuoren rikin ja kuumuuden kanssa (tulivuori engl. vulcan saks. Vulkan).

Kelpo raaka-aine kumista sukeutui vasta vuonna 1839, kun Charles Goodyear läikytti kautsun, rikin ja lyijyoksidin seosta kuumalle hellalle ja vuosikausien tuloksettomien kokeilujen jälkeen sattumalta keksi kumimassan vulkanoimisen.

Vulkanoiminen teki kumista meidän tuntemamme joustavan ja lujan materiaalin, joka ei lämpötilan vaihteluista hätkähdä. Yksinkertaisimmillaan vulkanoiminen tarkoittaa kautsun ja rikin seoksen voimakasta kuumentamista. Nykyisessä parannellussa vulkanoimisprosessissa raakakumiin sekoitetaan rikin lisäksi monia muitakin kumin laatua parantavia aineita.

Kone valmistaa nykyilmapallot kumiliokseen kastamalla

Nykyään ilmapallot valmistetaan tehtaissa täysin koneellisesti. Koneessa riippuvat pienen ilmapallon muotoiset muovimuotit upotetaan esivulkanoituun lateksiliuokseen, johon on valmiiksi sekoitettu väri ja muita lisäaineita. Upottamisen jälkeen kumikerroksen annetaan kuivua ja jähmettyä ilmassa. Sitten kone käärii ilmapallojen suut makkaralle, jotta ne olisi helpompi puhaltaa. Tässä vaiheessa, ennen lopullista vulkanointia, rullatut kerrokset liimaantuvat yhteen ja tiivistyvät lopullisessa vulkanointivaiheessa renkaaksi. Sen jälkeen pallot saavat jäähtyä, ne pestään, ja lopulta kone vetää valmiit pallot muoteista.

Vulkanoimisen keksimisestä vierähti vielä yli sata vuotta ennen kuin ilmapalloista saatiin kehiteltyä nykyisenkaltaisia värikkäitä, monenmuotoisia, ohuenohuita, joka kohdasta tasapaksuisia, helposti puhallettavia, edullisia ja terveydelle vaarattomia tuotteita. Vaikka pallot ovat Faradayn ajoista muuttuneet paljon, on niiden viehätys edelleen tallella.

Lisätietoa