Hyppää suoraan sisältöön

Mitä papanat paljastavat?

Läjä ulostetta paljastaa jättäjästään enemmän kuin päältä katsoen tahtoisi tietää..

Luonnonystävä tunnistaa eläimen tämän jätöksistä. Kikkaran koko ja muoto kertovat, pääsikö papana hirveltä vai hiireltä. Emme nyt kuitenkaan tyydy pinnalliseen tarkasteluun, sillä tahdomme päästä syvempien totuuksien jäljille.

Tule mukaan nojatuolimatkalle eläintarhaan. Tarjolla kakkaa kaikilta mantereilta.

Mitä ulostaja on syönyt

Eläintarhan portin pielessä on karhun kuva. Yritän kurkotella aitauksen kaiteen yli, mutta yhtään mesikämmentä ei näy. Sen sijaan maaston tonkiminen palkitsee heti. Kanervikkoiselle kankaalle on läjähtänyt karhunkakkara! Se näyttää ihan pilkulliselta. Likempää pilkut paljastuvat marjoiksi, joilla karhu selvästikin on herkutellut.

Käärmetalossa kalliopytonista kerrotaan, että se sulattelee ruokaansa pitkään. Toisinaan se ehtii nauttia pari kolme ateriaa ulostuskertojen välissä. Pytonia itseään ei näy, mutta Iih! sen jälkeensä jättämissä kikkareissa erottuu karvatuppoja. Sen ruokalistalla on selvästi ollut nisäkästä. Ei kuitenkaan todennäköisesti mitään hiirtä tai rottaa suurempaa, rauhoittelee opastaulu.

Äkkiä elefanttien karsinalle! Jalkojeni juureen mäjähtää kärsäkkään ahterista saven tahriman ruohonleikkuujätteen näköistä tuotosta. Opastustaulu kertoo, että elefantit tuntevat muutaman tunnin välein tarvetta keventää itseään. Kerralla niiden peräpäästä tulee 30 kiloa tavaraa. Ulostetta syntyy läjäpäin, koska fantit mutustavat kärsäkaupalla huonosti sulavaa ravintoa, kuten lehtiä ja oksia. Olen erottavinani sontaläjästä myös heinänkorsia.

Yllätyn lukiessani, että norsunlannassa on siinä määrin valmiiksi työstettyjä kasvikuituja, että Afrikassa siitä valmistetaan paperia!

Maistuisiko kierrätys kaniinien tapaan?

Pulleroiset kanit näyttävät söpöiltä kylässään pikkuisten talojen keskellä. Mutta ulkonäkö pettää, siilä pitkäkorvaperheen ruokapöydässä haisee..

Päivän lämpimällä aterialla puputetaan tuoreita papanoita. Niin kanit ottavat ravinnostaan kaiken irti. Ensimmäisen sulatuskerran jälkeen papanapelleteiksi työstetyissä kasviksissa on vielä jäljellä vitamiineja, joita ensimmäinen kani ei saanut ruuastaan irrotettua. Siispä toinen kani popsii papanat ja kierrättää tavaran. Toiseen kertaan syöty sen sijaan on pelkkää jätettä, siihen kanitkaan eivät koske.

Polunvarren kojussa on tarjolla makkaraa ja vohvelia. Retkellä tulee aina nälkä – kumma kyllä sontaretkelläkin. Makkara ei kyllä houkuttele, mutta ostan lämpimän vohvelin. Pääni yllä nälkäisesti kaarteleva lokkikin tahtoisi osansa. Yritän paeta katoksen suojiin ja joudun ilmapommituksen uhriksi.

Keskelle vohvelini mansikkahillosilmää lätsähtää jotakin vaaleaa. Lähemmin tarkasteltuna vaaleassa tahmassa erottuu tummia ohuita kiekuroita. Paikalle sattunut lintutuntija tähdentää, että ainoastaan kiekurat ovat kakkaa. Nestemäisempi vaalea osa linnunläjää on virtsahappoa. Linnuilla kun kaikki jäte poistuu elimistöstä vain yhdestä ja samasta aukosta, kloaakista. Mielenkiintoista.

Kameli tiristää kakkaransa kuiviin

Viereisessä altaassa virtahepo kylpee ja ulostaa kylpiessään. Samalla se vispaa häntäänsä niin, että pinnalla kelluvat tuotokset lipuvat kaikkialle ympäristöön. Niin se osoittaa olevansa koko lampareen kingi. Minusta alkaa tuntua siltä, että on aika ulostua ähm.. poistua eläintarhasta.

Matkalla poispäin törmään lampaisiin, joiden jaloissa lojuu ihan koppuraisia kikkareita. Muistankin lukeneeni, etteivät lampaat juurikaan juo. Ne saavat kaiken tarvitsemansa nesteen syömästään ruohosta. Myös kameli tuottaa rutikuivaa kakkaa. Aavikon laivalla kun ei ole varaa haaskata pisaraakaan vettä. Kamelinkakkarat ovat niin kuivia, että ne tuoreenakin kelpaavat polttoaineeksi.

Ulostefossiilit sykähdyttävät menneisyyden tutkijoita..

On siis selvää, että vessoja ja tunkioita tonkimalla voi saada arvokasta tietoa tutkimuskohteensa ravinnosta ja elintavoista silloinkin, kun ulostaja itse ei jostain syystä ole maisemissa. Näin on mitä suurimmassa määrin jo sukupuuttoon kuolleiden eläinten ja esihistoriallisten esi-isiemme laita. Koska he eivät ole jättäneet jälkeensä keittokirjoja (tai ylipäänsä mitään kirjoituksia), ovat tietomme heidän ruokavaliostaan paljolti ulosteiden varassa.

Luulisi, ettei muinaisjätösten löytäminen tuottaisi ongelmia. Jokainenhan tuottaa useampia kikkareita lähes päivittäin, kun taas luurankoja jokainen voi jättää vain yhden. Mutta itse asiassa pökälefossiilit ovat harvinaisuuksia ja niiden löytäminen siksi sitäkin sykähdyttävämpää.

Miksi? Mieleen tulee kompostoiva vessa. Tavallisissa olosuhteissa uloste hajoaa luonnossa nopeasti. Ja ehkä niin on parempikin. En tahdo edes kuvitella, millaisella maaperällä seisoisimme, jos luonto olisi huolellisesti arkistoinut kaiken elämän historian aikana erittyneen kuonan. Siinä riittäisi pelkästään monisoluisten osalta tongittavaa yli 500 miljoonan vuoden ajalta.

ja kertovat millaisessa ympäristössä muinoin elettiin

Menneisyyden eliöitä tutkiville paleontologeille fosiiliset kakkakikkarat, joita he hienostuneesti nimittävät koproliiteiksi (eli suomeksi suunnilleen kakkakiviksi), ovat varmoja elämänmerkkejä. Joku on kiistattomasti käynyt jättämässä jälkensä luonnon arkistoon. Kuka asialla oli, onkin vaikeampi kysymys. Vain poikkeustapauksissa tekijä saadaan selville. Silti sontaa tonkimalla on menneisyydestä saatu selville seikkoja, jotka muuten olisivat jääneet pimentoon.

Esimerkiksi jos 65 miljoonaa vuotta sitten eläneen kasvinsyöjädinon läjästä löytyy merkkejä heinästä, on sen täytynyt sitä syödä. Näin tutkijat vuonna 2005 pääsivät hajulle heinäkasvien kehityksestä. Ennen ratkaisevaa koproliittilöytöä uskottiin, että heinikot ilmaantuivat maisemaan vasta kun dinosaurukset olivat jo kuolleet sukupuuttoon.

Samalla lailla koproliittiin ikuistuneet siitepölyt, siemenet, luunsirut, hampaat, hyönteiset, toukat ja sienet lisäävät oman vivahteensa tutkijoiden kuvaan siitä, millaisessa ympäristössä muinoin elettiin.

Esi-isien elinkeino ja terveydentila tallettuivat kikkareisiin

Muinaisia kulttuureja tutkivia arkeologeja taas ilahduttaa vain ihmisen uloste, eikä sen löytäminen arkeologisillt asuinpaikoilta olekaan mitenkään tavattoman harvinaista. Kakkarat kertovat tutkijoille, mistä paikalla asuneet ihmiset elivät: olivatko he metsästäjiä, kalastajia, maanviljelijöitä, keräilijöitä tai kenties kauppiaita. Kyse on ruokavalion ja elinkeinon yhteydestä. Kalastajat luonnollisesti syövät voittopuolisesti kalaa ja maajussit taas viljaa.

Mutta arkeologit ottavat kikkareista vielä enemmän irti. He jäljittävät ihmisiä riesanneita loisia ja viruksia, eikä itse kakkaajakaan jää anonyymiksi. Ulosteen sisältämistä sukupuolihormoneista selviää, oliko ulostaja mies vai nainen, ja myös DNA-jaksoja on ihmisten jätöksistä onnistuttu monistamaan. Niiden avulla voidaan tarkemmin yksilöidä sekä kakkaaja että hänen syömänsä eläimet ja kasvit.

Tyrannosaurus jätti jälkeensä koproliittien kingin

Vuonna 1995 Kanadan Saskatchewanissa alueella, jolta aiempina vuosina oli löydetty kaksi tyrannosauruksen luurankoa, tutkijat äkkäsivät puron varressa kaikkien aikojen suurimman fossiilisen lihansyöjän pökäleen. Harmillisesti mötikästä mureni paloja löytöpaikalla, mutta tutkijat arvioivat kakkaran alun perin vieneen tilaa noin 2,5 litraa.

Talteen saatu 44 senttiä pitkä pötkylä on 65 miljoonaa vuotta vanha. Se sisältää luunsiruja, jotka mikroskooppisissa tutkimuksissa paljastuivat nuorten lehmänkokoisten kasvinsyöjädinojen jäänteiksi. Pökäleen koon, iän ja löytöpaikan perusteella tutkijat uskovat tyrannosauruksen olleen asialla.

Lisätietoa:

sivun alkuun Takaisin torakkajuttuun Hoksaa-lehden Hoksaa-lehden etusivulle